Monday, December 07, 2015

Elämäni tiskijukat

Tiskatessa tulee mieleen, että vaikka välttelen sitä viime tippaan, upottaessani lopulta kädet lämpimään vaahtoon, on se yksi minussa hellimpiä tunteita herättäviä tapahtumia. Tiskatessahan ehtii ajatella kaikenlaista, tulee puhdasta ja selkeää.

Olen katsellut koko elämäni tiskaavia miehiä. Ensin isääni, jonka esimerkin myötä tasa-arvo on näyttäytynyt minulle aina itsestäänselvyytenä. Sitten veljiäni.
Ja mitä isot edellä, pienet perässä. Veljenpoikien tuli saada tiskata siitä asti, kun harja pysyi kädessä. Mukit eivät sitten aina pysyneetkään, mutta heidän riemukas tiskikokemuksensa lienee yhden Arabian astiaston arvoinen.

Tiskaavat miehet ovat tuskastuttavan hitaita ja perusteellisia. He ovat ihania. He saattavat esimerkiksi pestä torontolaisesta alakerran kaupasta minulle aamiaiseksi hakemansa omenankin astianpesuaineella. Useassa keittiössä, kaupungissa ja maassa olen ihastellut noita keskittyneitä t-paidan selkämyksiä, jotka pingottuvat kahden lapaluun väliin. Tiskaava mies ei ole menossa minnekään. Hän on jäämässä.

Kollareissaan, sikäli kun ne eivät juuri sillä hetkellä ole minulla lainassa, tiskaava mies on pysähtynyt kuva turvasta ja levollisuudesta.Tiskaamiseen tulee täysin uusi kulma, kun mies, jossa ei ole tietoakaan turvasta tai levollisuudesta, tulee taakseni, suukottaa hiuksiin, ottaa tiskiharjan kädestäni ja alkaa pestä astioita siitä ylitseni. Kuulemma vähintä, mitä voi tehdä, jos saapuu myöhään. Uhma valuu tiskiveden mukana viemäriin. Varsin katalaa käyttää juuri tiskaamista aseena. Tai aseista riisumiseen.

Mutta minä en ollut lainkaan rauhallinen. Muistelin kettua. Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä. (Pikkuprinssi)

Se ei ole ihan koko totuus, sillä itkemään voi joutua aika hemmetin paljon. Varsinkin, jos on yhtäkkiä tehnyt mieli olla vähän lempeä ja lämpöinen sellaiselle, jonka lähtemistä tai jäämistä ei ole uskaltanut edes ajatella. Jos aina antaa itsestään vain korvalehtensä läpi kuultavan valon, ei lopulta ole mitään, minkä puolesta itkeä. No...siinä on puolensa kyllä. 

Ainakin jos sattuu olemaan sellainen sosiopaattimagneetti, kuin minä olen. 

Osittain edellisestäkin johtuen olen monta kertaa muuttanut mieltäni avioliitosta tavoiteltavana instituutiona, mutta siitä en, että jos minua joskus kosittaisiin, ei olisi mitään romanttisempaa, kuin että se tapahtuisi tiskatessa! Juuri siten kai sitä haluaa tulla rakastetuksi! Täysin teeskentelemättömästi ja odottamattakin läpi tavallisten tiistai-iltojen ja -aamujen, teeveden kohistessa taustalla, hiukset ja puheenaiheet huolettomasti sekaisin, eriparisukat jalassa, tahmaa paidassa ja suupielessä taikinakulhon kaapimisen jäljiltä. Leonard Cohen saattaa tosin soida. Tai ei siitä haittaakaan olisi.

Sunday, September 13, 2015

Höyheniin katsomatta

Isi on ottanut Berliinin matkalta mukaansa saksalaisen iltapäivälehden, koska sen takakannessa on juttu, jossa valtava nälkäinen haukka hyökkää lajilleen epätyypillisesti lokin kimppuun. Luontokuvaaja oli ikuistanut reportaasiin verenhimoisen kuvasarjan, jossa nälkäinen haukka liitelee meren yllä kuljettaen lokkiriepulaista valtavissa kynsissään. Se on mennyttä lokkia, ajattelee lukija. Vaan jostain ilmestyykin lokin hurjapäinen ystävä, syöksyy pelottomasti haukan ylle ja nokkii voimiensa takaa pedon päälakea, kunnes tämä päästää irti lounaastaan. Talking about love!

Kun isi mökillä esittelee artikkelia touhuissaan, mietin, mistä tuollaisia lokkeja löytyy!

Miksi olen vetänyt puoleeni enempikin niitä, jotka silmät kiiluen piirittävät minua mittaillen ja arvioiden, voisivatko kauttani saavuttaa jonkinlaista hyötyä mielipahasta piittaamatta. Monesti niillä on pesä jossain aivan muualla. Hyökkäilevät ahnaasti jäätelöni kimppuun. Ja kun tajuavat, ettei heille ole siitä herumassa, valitsevat uhrikseen lähimmän pahaa-aavistamattoman lohikeiton syöjä-poloisen, kenet hyvänsä.

Osittain virheellisesti moinen luotaantyöntävä kaikkiruokaisuus saa varpailleen ihan koko lokkien sukua kohtaan.

Isoveljen perheeseen syntyi kolmas poika. "Great, just what the world needs - another man", sanoisi Sinkkuelämän Samantha. Mutta minä luulen tietäväni, että syntyjä on juurikin sitä, mitä maailma tarvitsee - another great man.
Hassua, miten valmis sitä on nokkimaan kenen tahansa päälakea tuon pienen käärön puolesta, vaikkei häntä ole vielä koskaan edes tavannut. Kummipoikani, josta täten on tullut pikkuveljen ohessa vastuunsa vakavasti ottava 8-vuotias isoveli, kertoo, ettei ainakaan aio opettaa vauvaa kiroilemaan ennen kuin on aivan pakko.

Ymmärrän.
Sellainen tilanne saattaa tulla, kun saa huomata alkaneensa vahingossa seuraamaan instagramissa entisen hellunsa uutta tyttöystävää, jonka kuvia on stalkannut hyvin aikein, kuitenkin varoen painamasta tykkää-nappulaa. Voi helvetti. Vaikka olisi täysin iloinen toiselle suodusta onnesta, saattaa helposti ylianalysoituttaa, näkeekö uusi tyttöystävä tilannetta samassa valossa. Sitä kun yleensä yrittää pysyä kunnioittaen poissa jaloista, koska tietää, kuinka rasittavia toisen (ja miksei omatkin) entiset säädöt ja rakkaudet voivat pahimmillaan olla.

Tai kun alan tarkastella näkemystäni lokeista - olinko liian ankara - ja juuri silloin parvekkeelleni lentää harakka, joka nokkii antaumuksella syysiltojen punaviinifiilistelyyn varattua vaniljakynttilää, varastaa siitä ison palasen ja lehahtaa tiehensä.

"Ope, onko mun käsi jotenkin liian musta, ettei se erotu tuosta oranssista seinästä?" tuhahtaa kasiluokkalainen, joka on mielestään viitannut koko tunnin saamatta vastata.
Rasismi-kortin käyttämiseen joutuu tottumaan oppilaiden kanssa, jotka ovat saaneet kuulla erilaisuudestaan lapsesta saakka. Lanttulaatikon hakureissun oli tyypillisesti keskeyttänyt keski-ikäisen mies, joka lähikaupan  pihassa kehotti rakentavasti pyöränsä selästä kaikkia n*******tä painumaan v*****n Suomesta. Oppilaani kertoo tulleensa surulliseksi lähinnä mukana olleiden pikkusisarustensa puolesta, mutta toivottaneensa miehellekin oikein hyvää joulua!

Usein tunnen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä töitä sen upean, viisaan ja avarakatseisen sukupolven parissa, joka vastaa vihaan rakkaudella. Tunnen olevani oikeassa paikassa opettaessani heitä, mutta samalla minulla on heiltä paljon opittavaa.

Kaduttaa heti, että olen negistellyt harakalle. Nauran helpottuneena, kun kynttilärosvo myöhemmin palaa rikospaikalleen vielä useita kertoja jyystämään herkkuaan. Kyllähän siitä riitttää. Toivottavasti sen maha ei tule kipeäksi.

Wednesday, May 27, 2015

Tuonpuoleinen

Oliko se niin, että ne, jotka eivät itse osaa, opettavat? 
Pädin oppilailleni, ettei ”Tuonpuoleinen” ole hyvä otsikko. He kirjoittivat aineistoesseitä David Eaglemanin novellista "Summa" (Tarinoita tuonpuoleisesta, 2009). Epäkiitolliseksi tehtäväkseni jää punakynän sauhuttaminen.

Koko kevään, kaiken hereilläoloajan, olen ollut niin opettaja, että en ole ollut mitään muuta. En ehtinyt. Uupumuksen murskaamana olen räjähtänyt itkuun kotimatkalla ruuhkametrossa. Rakastan työtäni, mutta sen määrä saa minut toisinaan huolestumaan. 
Esseevuoriin hautautuneena en ole voinut välttyä miettimästä omaa rajallisuuttani. Ajan rajallisuutta. Olen maannut lattialla ja kuullut, kuinka elämä ajaa kotini ulkopuolella suhisten alas kolmatta linjaa. 

Kerran pystymättä liikkumaan. Voimapyörällä jumppaillessa kipu sivaltaa lävitseni kuin minut olisi seivästetty lattiaan. Vaarallinen vehje. Makaan naamallani ja luulen halvaantuneeni, koska selkäranka ei liiku ja joka paikkaan sattuu. Kun onnistun kurottelemaan puhelimen käteen, soitan ensimmäisenä ystävän poikaystävälle, joka ei vastaa, mutta viestittää parturista perään: sopiiko jos soitan myöhemmin?  Sopiihan se, ihan ku mää tästä mihinkään olisin menossa. Ehdin miettiä, kauanko ihminen selviää syömättä ja juomatta. Valitsen eloonjäämisen ja näppäilen parturoitavan pahaa-aavistamattoman ystävän numeron. Helpotusitkuni säikäyttämä ritarillinen hän saapuu puolentunnin kuluessa, pukee tärisevän ja nolon ihmisriekaleen ja vie lääkäriin, jossa saan kipulääkettä, lihasrelaksanttia, saikkua ja nukkua.

Viikon kuluessa pää jo kääntyy ja vaikka niskaan sattuu edelleen, palaan ihmettelemään, miten kummassa mun elinaika tulee riittämään kaikkeen, mitä haluan tehdä?

Miten voi olla yhtä aikaa opettaja, ystävä, rakastaja, maailmanvalloittaja, jooga-guru, kolumnisti, tytär, koulumusikaalin ohjaaja, lapsenlapsi, joka käy kylässä, prinsessa, punaisen ristin vapaaehtoistyöntekijä, kutsuvieras, pöytätenniksen puoliammattilainen, äänestäjä, spontaani eläjä, helsinkiläinen, turkulainen, suurperheen äiti, runoilija, asuntosäästäjä, seinäkiipeilijä, virkamiesnainen, sisko, (kummi)täti, puolimaratoonari, kimppakyytiläinen, laulaja, koiran hoitaja, kissan hoitaja, norsun hoitaja, sienestäjä, innovatiivinen kokki, filosofian maisteri, aliaksen hallitseva korttelimestari, juhlakalu, käsilläseisoja, hän, joka muistaa ottaa vitamiinit aamuisin, jotka aloittaa lasillisella ph-arvoja tasoittavaa sitruunavettä?

Jos ei ehdi käydä edes Porvoossa?

Eaglemanin ajatuksia herättävässä novellissa Tuonpuoleista kuvataan paikaksi, jossa kaikki kokemuksensa elää udelleen siten, että samankaltaiset tapahtumat on ryhmitelty yhteen: Käytät kaksi kuukautta ajamalla autoa kotikadullasi, seitsemän kuukautta harrastat seksiä. Nukut kolmekymmentä vuotta avaamatta silmiäsi. Viisi kuukautta kuluu vessanpöntöllä lehtiä selaillen.

Tuonpuoleinen ei totta vie ole mitään herkkua puolentoista vuoden jonottamisineen, kuuden tunnin vihreän valon odottamisineen, seitsemän tunnin oksentamisineen, kuudenkymmenenseitsemän päivän sydänsuruineen, puolen vuoden mainosmaratoneineen ja viidenkymmenenyhden päivän mittaisine miettimisineen, mitä laittaisi päälleen.

Julmasti minua ravistelee kohta, jossa etsitään viidentoista kuukauden ajan kadonneita esineitä. Viisitoista kuukautta ei riittäisi tuonpuoleisessani mihinkään. Inhoan sitä, että olen sellainen hökäle, jolla on koko ajan joku hukassa, vaikka se aivan äsken oli tässä. Kun en keskity. Tai keskityn, mutta jo johonkin muuhun.

Tuonpuoleisessani juoksisin tosi monta hikistä päivää asemalaiturilla ehtiäkseni junaan. Melkein yhtä monta tuijottaisin hengästyneenä junan perävaloja tappiota nieleskellen. Viikkokausia pahoittelisin myöhästymisiäni. Ja siirtelisin papereita, niitä helposti hukkaan meneviä, pinosta toiseen. Tee-mukien sarjakaatelemisesta saisi myös komean pätkän. Sotkut pääsisi onneksi siivoamaan sitten kerralla. Kuinka surullista on tajuta, että aivan liian kauan olisin tyytymätön itseeni. Tuntisin alisuoriutuvani. Ulkonäkökriiseilisin monta kuukautta, vaikka jokainen minuutti on liikaa.

Kauhusta jäykkänä olen juuri saavuttamassa tietoisuuden siitä, kuinka tuskaisen pitkiä vuosikymmeniä viettäisin korjaten näitä aineita uudelleen ja uudelleen, kun erään lukiolaispojan päätäntä tulee hätiin: Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että tuonpuoleinen ei ole samanlainen kuin tekstissä, vaan tuonpuoleisessa saa kokea ne elämänsä hetket uudelleen, mitkä itse haluaa. ”Ihana ajatus”, kommentoin liikuttuneena konseptin laitaan. Hänen tuonpuoleisensa on ensimmäinen, johon olen koskaan halunnut uskoa.

Halu uskoa kasvaa mykistävien kuolinuutisten edessä. Onkohan 7000 metrin korkeudesta pudonneella vuorikiipeilijällä tuonpuoleisessa lukuisia lumisia huippuja ja auringonlaskuja ihailtavanaan? Valmistaako hän parhaillaan herkullista ankan rintaa, jauhaa kuuluisien mojitojensa sekaan tuoretta minttua? Hakeeko hän jälkiruuaksi maailman suurimman lakujätskiannoksen? Ehkä hän on saanut lumisista huipuista tarpeekseen ja nauttii auringonlaskunsa vaihteeksi tropiikissa...

Hiukan helpompi on hyväksyä se, että mummoni mies, jota olen pitänyt vaarina syntymästäni saakka, siirtyy tuonpuoleiseen viettämään 93-vuotis-syntymäpäiväänsä. Hän puristaa äitini kättä ja viimeisiksi sanoikseen tuskin kuuluvasti kiitos. Herrasmies loppuun saakka. Veljeni mielestä "vähän sellainen vihreä".

Viime kesänä oli meidän vuoromme viedä varavaarini ulos katsomaan maailmaa. Työntää häntä pyörätuolissa, kun hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Ajeluttaa hänet viimeistä kertaa mökilleen ja muihin tärkeisiin maisemiin. Hautajaisissa nyyhkimisen sijaan on merkittävää olla rakkaidensa lähellä, kun he elävät. 

Jotakin tunnen tehneeni oikein, vaikka minulla on lähelläolijana totta vie kunnostautumista.

Kylvän parvekkeelle basilikan ja rosmariinin. Kuoleman sijaan aion keskittyä elämään. Sepäs sattui myhäilee kolmen aamun päässä suvi suloinen aivan selvästi kutsuen kuin tilauksesta operiepulaisen elohon: kutkuttavan ihaniin reissuihin, lupaavaan läsnäoloon. Uusiin sellaisiin hetkiin, joissa kelpaa sitten tuonpuoleisessakin riemulla raidailla.

Wednesday, February 04, 2015

Throw me to the wolves and I will return leading the pack

Graduaineistossani käsitellään yhdessä ja yksinolon paradoksia eli suurin piirtein sitä, kuinka parisuhde ja rakkaus välttelevät toisiaan. Lohduton viesti kuuluu, ettei ulkoisesti esteetön rakkaus voi kestää. Pariutumisen näennäinen helppous eli se, että saamme aika vapaasti valita, ketä haluamme rakastaa, on sabotoinut jotain romanttiselle rakkaudelle ominaisia piirteitä. Ja koska rakastavaiset eivät enää länsimaissa liittoudu taistelemaan ulkomaailmasta tulevaa uhkaa, esimerkiksi eri kasteihin kuulumista, sovittuja avioliittoja tai riidoissa olevia mahtisukujaan vastaan, ovat kamppailut siirtyneet parisuhteen sisälle.

Kuolemattomia rakkaustarinoita halutaksemme on keksittävä jotain niin älytöntä kuin että tää toinen olis ihminen ja se toinen olis vampyyri. Ja tosielämässä hekään eivät kestä. 

Julistauduttuani suureksi rakkaustutkijaksi tulen ajatelleeksi sitä suutarinlapsiraukkaa, jolla ei ollut kenkiä. 

Onko mitään epätieteellisempää kuin kirjoittaa tutkimusta siitä, kuinka lohduton, avuton, haikea ja kuitenkin toiveikas tunnelma on Pmmp:n Päiväkoti-biisissä. Heilutella jalkoja. Purra huulta. Yrittää pysyä asiallisena. Ja järjissään katsellessaan samalla oslolaisen olohuoneen ikkunasta avautuvaa näkymää suoraan lapsien täyttämälle päiväkodin pihalle. Ne tuli leikkimään. Tietysti myös ilma on kauniimpi kuin aikoihin. Enkä itkekään - en, mutta pari kertaa hengitän kyllä syvään. 
Taisin jo silloin tietää, etten enää, sitten kuitenkaan, ollut sun tyttö.

On siedettävämpää olla oikeasti yksin kuin yksin yhdessä.
Kehrään ystävieni sylissä ja haluan, että minua silitetään.

Ystävät muistuttavat, ettei yhden tai kahden tai viidenkäänkymmenen pikkujulmurin vuoksi kannata muuttaa nunnaluostariin. 

Mutta ei kannata kuulosti minusta ihan kokeilemisen arvoiselta haasteelta silloinkin, kun esittelin gradun aiheen joskus sata vuotta sitten Turun yliopistossa. Eihän tästä voi tehdä. Tai voi, mutta hyvää arvosanaa se ei tule saamaan. 

Watch me.

Heitän luostarin kirjahyllystä vaaleanpunaisissa, arvoisissaan, kansissa erottuvalle Magnaksi arvioidulle epätieteelliselle tutkimukselleni onnellisen silmäyksen. Odotetusti teoriaosuuden ohueksi jääminen kerää moitteita, mutta analyysi todetaan taitavaksi ja kieli kauniiksi, paikoin jopa lyyriseksi.

Olen vihdoin, virallisesti ja täyspäiväisesti, äidinkielenopettaja.


Koulupäivän jälkeen kävellessäni M-junalle mietin lapsen kouluainetta ja hymyilen itsekseni. Kun tulen isoksi, haluan mennä naimisiin. Jos kukaan ei huoli minua, alan opettajaksi.

Ei mikään huono valinta. Vastavalmistuneilla opettaja-poloisilla ei tosiaan taida olla pahemmin aikaa tulla huolituiksi. Ja ovathan he puuduttavaa seuraa, herranjestas. Kuukausia sitten irtauduin kynän ja paperilehtiön kanssa treffeille, ensitreffeille vieläpä, joissa ihan oikeasti suunniteltiin mun tunteja!

En osaa sanoa, kumpi töihin hukuttautumisesta ja huolimis-asioiden vastenmielisyydestä on syy ja kumpi seuraus. Ovatko seuraavat ensitreffini seitsemän vuoden kuluttua suoraan alttarilla koko Suomen ihmeteltävänä, koska vain opettaessani heitin muun menemään? Vai hukuttaudunko töihin juuri vältelläkseni koko huolituksi tulemisen paradigmaa siihen liittyvine riskeineen, pelkoineen ja ahdistuksineen?

Usein opettajat ovat sillä tavalla liikaa tietäväistä sakkia, etteivät enää usko moniinkaan huolimisiin. Itse asiassa mitä enemmän he vastaanottavat keskiyöllä "teetkö mun kanssa vauvoja"-viestejä muiden poikaystäviltä, sitä kauempana huolimisesta he haluavat pysytellä.

Lukiolainen ei suostu kirjoittamaan. Hän ei ota pyynnöstäni, käskystäni, neuvottelustani eikä uhkauksestani huolimatta esille vihkoa ja kynää. Mä tulin lukioon, koska luulin, että täällä tehtäis järkeviä asioita ja luulin, että täällä tultais fiksummaksi. 

"Niin luulin minäkin" väsymykseni nostaa päätään. Kadun tuhahdusta heti, kun näen loukanneeni oppilasta.

Oho, ai niinku Challenge accepted?! nauraa toinen. Pyytäessäni keksimään argumentteja loman loppumisen ja kouluun palaamisen puolesta hän on erehtynyt sanomaan, että et säkään pysty.... 

Ai en pysty? 

Muutama viattomasti alkanut esimerkki kasvaa puolen oppitunnin pituiseksi intohimoiseksi tsemppi-puheeksi äidinkielen oppimisen tärkeydestä ja ihanuudesta teemalla "kieleni rajat ovat maailmani rajat", joka sisältää esimerkiksi osiot "kielihän on se, mikä erottaa ihmisen eläimestä", "kieli on kaiken ajattelemisen perusta" ja "äidinkieli on tunnekieli, joka läpäisee kaiken inhimillisen toiminnan" tosielämän esimerkkeineen. Myöhemmin tuuletan liikutuksen vallassa, kun vastaan tulee esseitä, joissa oppilaat ihan pokkana esittävät omina pohdintoinaan, kuinka kieli todellakin erottaa ihmisen eläimestä. Puheen retoriikka onkin sitä luokkaa, että kelpaisi helposti jonkun puolimakean jenkkileffan lentokenttäkohtaukseen. Tai pukukoppiin ennen viimeistä matsia, josta kaikki on kiinni. 

Se ensimmäinen lukiolainen, joka ei koko kaksoistunnin aikana ole suostunut tekemään yhtään ainoaa tehtävää, koska ne ovat tyhmiä, syö ilmapopcornejaan ja innostuu: Tää on just kovaa! Miksei meillä ole tämmöstä enemmän?! 

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...