Friday, September 05, 2014

Heartbreak makes you grow some balls

Yläkoulukäisten poikien ainekirjoituksissa, joissa piti kuvailla elämäänsä kymmenen vuoden kuluttua, toistuvat samat teemat. Minun iässäni pojat ovat rikkaita ja joko johtavassa asemassa tai töissä futiksen parissa. Melkein kaikkia on lykästänyt, koska suurin osa ajaa Lambourghinia, se on tärkeää. Heidän ikäisenään en edes tiennyt, mikä Lambourghini on. Jos tarkkoja ollaan, en tiedä vieläkään. Enemmän hämmennyn kuitenkin siitä, että jokaisella heistä on tyttöystävä tai vaimo. Suurimmalla osalla jaloissa hääräilee omia lapsiakin.

Missä vaiheessa se muuttuu? Mitä sellaista tapahtuu kymmenen vuoden aikana, että tyttöystävistä ja vaimoista hankkiudutaan eroon tai kierretään edelleen kaukaa, jos ollaan sinne saakka pystytty erossa pysymään?

Jos Dynamon tanssilattialla huutaa kolmen kieppeillä lähtevänsä puoleksi vuodeksi Torontoon, kerääntyy eteen nopeasti jono, josta tuuppailla matkoihinsa lakimiehiä ja urheilijoita ja ekonomeja, jotka kymmenen vuotta sitten luulivat äidinkielen ainekirjoitustunnilla haluavansa vaimon ja kaksi lasta.

Torontossa puolen vuoden päästä kotiin palaavan suomalaistytön edessä tuo jono on kolminkertainen.
"Anna, don't expect to find love in this city!", tolkutettiin monesta suunnasta, kun muutin sydämeni sitten kuitenkin varastaneeseen pilvenpiirtäjäkaupunkiin, jonka kiivaasti sykkivä pinnallinen deittailuskene sai aluksi tottumattoman haukkomaan henkeään.

Yläkouluikäiset tytötkin seurustelevat kymmenen vuoden päästä, mutta heidän poikaystävänsä ovat Christianeja ja Joshuoita ja Alejandroja. He asuvat ulkomailla.

Ymmärrän yskän.


Olen aina kuulunut niihin rakkauden itsemurhapommittajiin, jotka uhraavat rakkauden eteen itsensä ja antavat kaiken omastaan, lainaavat vielä vähän toisilta ja antavat senkin. Nyt se geeni on poistunut mun DNA:sta. Kaikki on ihan hyvää, kivaa ja parhaimmillaan todella hauskaa tai toisinaan vähän kurjaa vastapainoksi, mutta mikään ei räjähdä rinnassa.

Onko minun iässäni kaikilla jo oma lastinsa - se joku, joka puristaa kourassaan sydämemme riekaleita, mitä sitten kostetaan hullun kiilto silmissä kaikille tielle osuville?! Tahtomattaankin.

Tunnissa minulle nousee 39:n asteen kuume pelkästä tukalasta "mitä tämä on" -keskustelusta, joita en muuten niitäkään osaa enää käydä. Puhutaan mielummin jostain...puhutaan banaanikärpästen tuhoamisesta?! 

Kun rakastumme täpöllä johon kuhun, joka ei ehkä vastaa tunteisiimme samalla voluumilla, meillä on tapana silti luulla, että kyllä se vastaa. Meidän on vaikea ymmärtää olevamme jollekin vain ihan kiva. Keksimme typeriä selityksiä hänen käytökselleen, koska emme hyväksy jossain sisimmässä tiedostamaamme totuutta: emme ole hänelle riittävän erityinen.

Kun hän peruuttaa kauan odottamamme tapaamisen parempien bileiden ilmestyessä tyhjästä, muistamme oharipuhelusta sen, että hän kysyi, miten viime viikkoinen tenttisi meni (hän muisti!) ja sen, että hän sanoi meitä kuitenkin vastustamattoman hellyyttävästi kuumaksi ja tiitteräksi äikänopeksi. Vietämme iltaa miettien, onko tiitteryys hyvä vai huono asia ja mitä se oikeastaan tarkoittaa.

"Hän kuulosti kyllä oikeasti todella harmistuneelta, kun ei nyt nähdä" selitämme ystäville. Ja hyvää tarkoittaen ystävät osallistuvat tähän petokseen. Tyttöjen teehetken aikana on päästy yhteiseen varmuuteen siitä, että kundihan tässä itseasiassa on uhri jouduttuaan vastentahtoisesti juomaan alkoholia ja valvomaan, vaikka olisi tietysti mielummin nyt vieressämme katsomassa dokumenttia ja mussuttamassa karkkia.

Uskomatonta, kuinka hölmöjä voimme olla, viisaat aikuiset, halutessamme vain niin kovasti jonkun haluavan meitä niin kuin me haluamme häntä. Tai mielummin vielä enemmän. Tai luulemme haluavamme. Tuo haluhan vain kiihtyy, kun jossain syvimmällä sisimmässä tiedostamme, ettei hän halua ja näin elämäntehtäväksemme tulee saada hänet muuttamaan mieltään, koska yhtäkkiä koko olemassaolomme on siitä riippuvainen.

Erityisen hölmöjä tajuamme olleemme vasta, kun joku todella haluaa meidät ja jos olemme onnekkaita, vielä meidän parastammekin ja asettaa naurunalaiseksi kaikki aiemmin kuulleemme tai itse keksineemme selitykset
siitä, miksi joku ei ole kahteen viikkoon ehtinyt soittaa, vaikka todella paljon olisi halunnut.

Hän nimittäin soittaa lävitse vaikka kaikki mielikuvituksetonta nimeäsi kantavat naiset, (joita kuulemma on 36 kappaletta yksistään Turussa ja sen lähikunnissa) saadakseen lopulta puhua sen oikean kanssa. Tai hänen sylistään saattaa herätä ihan yllättäen toivottamaan hyvää itsenäisyyspäivää suurten lumihiutaleiden valuessa taivaalta hitaasti ja taianomaisesti kippisteltyään ensin ystävän sinkkukotitupareissa "ei mennyt niin kuin Strömsössä"-parisuhteiden päättymiselle. 

Uudenkarheasta sylistä huolimatta tilanne on pelottavan tuttu. Mä olen ollut tässä joskus ennenkin, tajuan. Mä en voi elää tätä enää uudestaan, tajuan.

Vuoden aikana olen ollut sekä hän, joka odottaa soittoa, että hän, joka unohtaa soittaa. 

Jälkimmäisessä roolissa olen rempseästi suosinut surullisen huonoja kielikuvia: 
"No mieti, jos sulla on koira, jota tosi paljon rakastat ja sitten se koira kuolee ja sulle vaan tulee sellanen olo, että ei kiinnosta enää koskaan ottaa toista tilalle" selitän ja mietin, kuinka mieltäylentävää mahtaa aikuiselle miehelle olla koiraan verratuksi tuleminen tällä tavalla, mutta koska saatan puhua ennen kuin ajattelen, jatkan vielä: "Että on kiva leikkiä toisten koirien kanssa ja se menee hyvin, mutta just se omaksi ottaminen ei vaan tunnu hyvältä idealta, koska sitten se rupeaa muistuttamaan liikaa siitä edellisestä olematta kuitenkaan se." 

Ei kovin mieltäylentävää. Hän kertoo sen minulle.

Toisella kerralla koetan puhua enemmän suoraan: 
"No tiiäkkö kun tykkään susta tosi paljon. Saatan vähän rakastaakin. Mutta kun olen joskus ollut niin rakastunut, että olin valmis hyppäämään junan alle sen toisen puolesta. Niin nyt mää en enää hyppäis."

Hän on samaa mieltä siitä, että vain silloin, kun junan alle hyppääminen tulee kyseeseen, on jutussa jotain järkeä.
Sääli.

Kolmanteen kertaan mennessä olen alkanut rakastaa itseäni riittävästi ymmärtääkseni, ettei tilanteeni vaadi sen kummempia selittelyjä: 
"Ei vaan huvita. Mulla on vaan menny maku".

En sano, että tämä olisi välttämättä pysyvä tila, sillä palattuani Suomeen, sen nykyiseen pääkaupunkiin entisen sijaan, olen saanut todistaa elämänkokemuksiensa viisastaman ja kovettaman ystävän täydellistä pehmenemistä yllättävän salamarakastumisen myötä. Kaikki aamun jaetusta Hesarista, salamimakkarasta ja kynsisaksista liittyvät nyt entisen kyynikko-ystävän uuteen helluun, johon palataan keskustelussamme vähintään kahden minuutin välein. 
Ja jos koetan vaihtaa puheenaihetta johonkin neutraalilta vaikuttavaan asiaan, kuten vaikka vihreään väriin, on juuri vihreä - kuinkas sattuikaan - aivan taatusti yksi hellun lempiväreistä tai jos ei ole niin sininen käy yhtä hyvin. Ja ainakin hän on joskus a) pukeutunut vihreään b) tehnyt jotakin jollekin vihreänsävyiselle asialle c) lausunut jonkin valloittavista mielipiteistään vihreään liittyen.

Rakastuneista ihmisistä näyttää tulevan vähän hölmöjä ja toimintakyvyttömiä. Ehkä se on välttämättömyys, jonka avulla ihmiset saadaan uskomaan, että on hyvä idea sitoutua yhteen kumppaniin. Onpa hyvä, että rakastumista on pidetty loitolla minusta, sillä tarvitsenkin koko aivokapasiteettia gradun viimeistelyyn ja sitä seuraavaan työnhakuprosessiin. 

Omassa elämässäni rakkautta on paljon. Se näyttäytyy pieninä tekoina. Minun elämässäni rakkautta on tuoda vesilasi toisen vuoteen viereen, kun tietää, että tällä tulisi herättyään olemaan paha krapula.

Mitä parisuhteeseen tulee, tuo aivot sulattava kokonaisvaltainen räjähdys on edelleen vähimmäisvaatimus. Vasta sen jälkeen aletaan edes kartoittaa mahdollisuuksia jakaa kaikki tulevaisuuden aamut, illat ja How I met your motherin tuotantokaudet; punnita, kuinka suurta merkitystä antaa sellaisille sivuseikoille kuin toisen huumeongelma tai menneisyys partiolaisena.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...