Sunday, November 09, 2014

Dear haters! I have so much more for you to be mad at. Just be patient.

Eräänä sunnuntaina huomaan telkkarin jääneen päälle, kun kuulen naisäänen kertovan itsensä nolaamisen erikoisosaamisekseen. Liity kerhoon ystävä kallis. Sinkkulaivaa ei yleensä voi katsoa ulvomatta myötähäpeästä. Jostain syystä ihan aina ei ole varaa.

Syystä, joka kuuluu lokeroon: "todella herttaisella päättäväisyydellä viikonloppuyönä tehdyt valinnat".

Onneksi tänään ei ole sellainen sunnuntai. 

Silloin kun harmillisinta on, ettei Pete Parkkonen tykkää takaisin Tinderissä, ovat asiat melko mallikkaasti. Gradu on kansissa, maisterin paperit odottavat allekirjoituksia ja minä opetan täyttä päätä. Ja opin, lisää. Innostun ja jännitän ja onnistun ja epäonnistun aika vähän ja nautin. Ystävät vierailevat ja hemmottelevat tanssiaskelin, jouluisin asioin tai ihan vain olemalla siinä. 

Yksi heistä onnittelee lyhyehkön ajelehtimiseni päätymisestä ryhdikkyyteen ja aikaansaavuuteen. En edes ole koko ajan myöhässä. Hold that thought. Kumartuessaan ottamaan maitoa teehensä hän erehtyy vilkaisemaan purkin päiväystä ja haluaa perua sanansa. Jotkut asiat eivät muutu. Tapailin kerran kundia, joka toi mukana oman maitopurkin tullessaan kylään. True story.

Toiset sitten muuttuvat.

"Vanha Anna ei olisi toiminut noin" ystävä tokaisee vähän naureskellen. Tarkoittaa ehkä ihan hyvää, mutta huomautan vähän närkästyen, että kyllä mä olen se sama Anna. Askelista kaikkein hätäisimmät johtavat välillä tiloihin, jotka voivat herättää kummastusta. Ennen eivät samalla tavalla johtaneet, koska ne otettiin aina jonkun rinnalla ihan totisena laput silmillä 14-vuotiaasta lähtien. Silloin kun kaikki on selvää, niin kuin se, kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa, ei joudu niin helposti tilanteisiin, joissa ei ole yhtä selkeää oikeaa ja väärää. Vanha Anna sai kai siksi osakseen vähemmän paheksuntaa. Vaikka saihan sekin, koska aina jotain ärsyttää.

Voin kertoa, että molemmat Annat, niin vanha kuin uusi, ovat jopa turhan ankaria itseään kohtaan ja morkkistelevat ihan huolella omastakin takaa. Ulkomaailmalta voisi toivoa joskus vähän armollisempaa kivitystä. 

Ajatukseni kiteytyvät ystävän instagram-kuvaan, jossa ihmiset ovat kerääntyneet tuijottamaan heppua, joka kohoaa punaisten ilmapallojen kannattelemana kohti painotonta tilaa. Kuvassa lukee: Everybody just wants to be liked and accepted. Except for Tom. Tom doesn't give a shit. Vakuudeksi tästä Tom näyttää ulos mukavuusalueelta liihotellessaan keskaria säyseälle laumalle ja heidän mielipiteilleen. 

I wanna be Tom.

Tom ei morkkistelisi.

Ja Tomin tuskin tarvitsisi seisoa käsillään ennen töiden hakemista, jotta veri valuisi päähän, koska jännittää niin, että on pyörtyä. Mistä vielä erittäin pätevä cv kainalossakin kumpuaa se pelko, että ei kelpaa - tarve pyytää anteeksi ja väistyä? 

Tom ei varmaankaan menettäisi keskittymiskykyään ja yöuniaan tullessaan ilkeillyksi sellaisten ihmisten taholta, joita piti kavereinaan. Selän takana tietty. Klassikko. 
En usko, että Tom käyttäisi sen jälkeen energiaansa monen päivän itsetutkiskeluun, vaikka sisimmässään tietää, että naisten välisen solidaarisuus-kulttuurin luomin edellytyksin muut ovat käyttäytyneet huonosti eikä itse. 

Muuan lahtelaisen suuren runoilijan sanoin vihaajat vihaa, meitsi vaan takas vilkuttaa. Antaa niiden hiillostaa, nä nä nä nä nää nää. Suuresti ihmettelen, kuinka huonosti (vai sittenkin hyvin?) pitäisi mennä, että olisi aikaa tuhlattavaksi vihaamiseen? 

Torjutuksi ja tuomituksi tuleminen on haiden jälkeen pelottavinta, mitä on. On kyse sitten mistä tahansa tärkeästä asiasta, kuten työjutuista tai ihmissuhteista.

Ei sellaisessa jatkuvassa pelossa ole hyvä olla ja elää. En jaksa enkä halua olla koko ajan turvaamassa selustaa. Aion elää tätä elämää sillä rohkeudella, jota tarvitaan maalivahdin ottamiseen pois kentältä. Jos kaikki röyhkeyteni hiusten kihartamisesta hukkaan festareilla menemiseen häiritsevät, varoitan tässä samalla muitakin kavereitani siitä, että nyt kannattaa toden teolla lähteä läpyttämään. Tulen suurella todennäköisyydellä suorittamaan kyseisiä hirveyksiä vastakin. Tai sitten kannattaa miettiä, onko ylipäätään vihainen mulle vai itselleen? 
Kyllähän sitä tosiaan sais olla jatkuvasti mielensä pahoittamassa, jos valitsisi sellaisen tien. Ympäristöllä on tapana tarjota siihen erilaisia mahdollisuuksia jatkuvasti.

Mutta sori vaan, ei meitsi ala. Ja jos tämä on osa sitä mun kuuluisaa röyhkeyttä niin guilty as charged.

Onneksi on paljon ihmisiä, jotka eivät ala myöskään. He keskittyvät hyvään ja pistävät sen kiertämäänkin. Kuin todistukseksi siitä saan juuri riemuisasti yksintanssiessani Peggyn tahtiin yksiöni keskilattialla liikuttavan viestin opiskelukaverilta:

Tämmöinen kevyt sunnuntai-illan kyssäri: oot yks positiivisimmista nuorista naisista, jonka tiiän. Inspiroit! Mulla alkaa loppuu ihan totta usko näissä mieskuvioissa. Taas mönkään. Sä sanoit häissä niin pysäyttävästi, että kyllä sä rakkauteen vielä uskot. Miten? :D

Tänään on hyvä sunnuntai. Isänpäivä.

Tapasin isin viimeksi muutama viikko sitten. Johtajankoulutus-asioissa Helsingissä vierailessaan hän ehdotti tapaamista siinä Runebergin patsaalla. Ovelasti tunnustamatta, etten tiedä, mihin päin pääkaupunkia kansallisrunoilija on sijoitettu (nyt tiedän), ehdotin toista lounasravintolaa Manskulla. Selvä, no tapaammeko sitten siinä Kolmen sepän patsaalla?

Tuo on niin mun isiä, jonka tapaa hahmottaa maailmaa voisi luonnehtia kaikin tavoin uniikiksi.

Tavatessamme Kolmen sepän patsaalla, jonne suunnistan arvaamalla, mikä patsas voisi olla kyseessä, hän on ihanan vanhanaikainen oma itsensä ja tarjoaa käsivarttaan tartuttavaksi. Nuorempana se hermostutti ja nolostutti minua. Kun isi tarjosi koulukavereilleni puvun takissaan välimerellistä simpukkakeittoa ja pohti itsekseen ääneen vesikäärmeitä, onko niitä, mietin aina, miksei isi voinut olla niin kuin muidenkin kavereideni kemiläiset jalkapalloisät, jotka hallitsivat kaukosäädintä ja kertoivat kalsareissa puujalkavitsejä.

Koska isi on noiden teini-iän nolostumisvuosien jälkeen jälleen sankarini, varsinainen Tom, annan hänen taluttaa minut kömpelösti liikennevalojen yli. Ja riisua takkini ja siirtää tuolin alleni, kun istun.

Jonkin hölmön juttuni keskeyttää työpuhelu, johon isi useiden anteeksi pyyntöjen saattelemana vastaa. Vangitaan...vangitaan vaan, ilman muuta isi vastaa hyväntuulisesti puhelimeen. Vaikka minusta on vähän perverssiä, että isi vangitsee tullissa kiinnijääneitä huumausaineiden salakuljettajia kesken kanahalloumsalaatin syömisen, olen hänestä ylpeä. Ja hän jaksaa palata kuuntelemaan ihan tyhjänpäiväistä juttuani, jossa ei vangita ketään.

Joka vuosi mietin, kuinka etuoikeutettuja ovat he, jotka viettävät tätä päivää isänsä kanssa.

Erityisesti sen ymmärtää hetkinä, joina eilen sairaalaan kiidätetyn ystävän isän äkillisesti repeävä aortta, tai epäily siitä, muistuttavat, että elämä voi muuttua sekunneissa. Ystävän isä selvinnee suurella säikähdyksellä, levolla, voimakkailla kipulääkkeillä ja mahdollisesti myöhemmin suoritettavalla rutiinileikkauksella. 
Säikähdyksestä seuraa sentään jotain hyvää. Saadessaan puhua sairaalassa makaavan lääkkeistä tokkuraisen isänsä kanssa ystäväni kertoo rakastavansa häntä. No sehän on kiva kuulla, jokseenkin vaivaantunut isä toteaa jäyhään tyyliinsä. No SANO SE NYT SILLE! ystävän äiti hermostuu taustalla, jolloin ystävän isä heltyy: Niin minäkin sinua.

Kerään kaiken rohkeuteni suorittaakseni samanlaisen uroteon ja soitan Kemiin. Oma isini kertoo purkittaneensa kurpitsaa. Hänen aorttansa voi onneksi hyvin. Purkit ovat pullollaan etikkaliemessä lilluvaa kellertävää vihannesta. Rakkaus tuntuu liian juhlavalta mahtuakseen samaan keskusteluun. Miksi jonkin täytyy aina revetä ennen kuin sanat saa kakistetuksi ulos? 

Mitä olisin halunnut kertoa, on samalla vastaus opiskelukaverini viestissä esittämään kysymykseen. Että isini (ja äitini) tavasta rohkaista minua ajattelemaan ja tekemään asioita omalla tavallani sekä rakastaa ja kunnioittaa minua juuri sellaisena, olen oppinut puolestani rakastamaan ja kunnioittamaan muita, sekä sen, että kaikki minussa on tuon rakastamisen ja kunnioittamisen arvoista.

No comments:

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...