Oi missä on polkuni, missä on tie, jonka varrelta mustikat hain

Teemme Suomi-koulun kanssa kevätretken Oslon eläinmuseoon ja vietämme siellä oppituntien välissä kevätjuhlaa piknikin merkeissä. Suunnittelin juuri pahaa-aavistamattomana viimeisiä tuntejamme selaten läpi Fröbelin palikoiden eläinaiheisia rallatuksia, kun kohdalle osui "Harakka-loru", veljenpoikieni muinainen suosikki. Olen kuvannut monta videotakin isänsä tavoin "keikalla" olevista pienistä, jotka laulavat Harakka-lorua legopalikoihin.

Tissa nostaa seltää!!!

Taitti linnut peltää!!!!

Nuorempikin intoutuu huutamaan satunnaisesti ulkoaosaamansa fraasit niin voimallisesti, että häntä yritetään toistuvasti siirtää turvamiehen tehtäviin.

Hän lähtee syksyllä kouluun! 

Samainen kaksikko on juuri palannut Turkista. Lentokoneessakaan ei pelkoa näytetty, vaikka vanhempi olikin ehdottanut, että Turkkiin voitaisi matkustaa ensi kerralla laivalla. Viimeksi kun tapasin harakkaloruilijat, heillä oli omat ihastuksensa, joiden edessä tätille sanottiin vaan kiusaantuneena, että "joo joo, ihan sama". 

Ja uudelleen ja uudelleen he kuuntelivat Hectorin Nostalgiaa ja osasivat ulkoa kaikki sanat. Toisella oli lisäksi koko ajan sokka irti!

Vaikka omasta ja britti-stand-up-koomikon, joka tietysti tottakai otti minut silmätikuksi koko esityksen ajaksi, mielestä sitä on aina vaan 17-vuotias, paljastavat lapset hämäyksen. Heistä huomaa, että aika on oikeasti kulunut. Jos joskus onkin ollut, niin enää sitä ei ole tuhlattavaksi. 

Ensimmäisen todella läheisen ystäväni kasvava maha ja mustavalkokuvat sitä asuttavasta tytöstä eivät varsinaisesti lakkaa muistuttamasta siitä, että jostakin jää aina paitsi olemalla toisaalla.

Täällä toisaalla on kuitenkin kaikenlaisia mielenkiintoisia projekteja meneillään. Annoin ensimmäiset yksityisopetustuntini ja kävin ihan itse ensimmäiset palkkaneuvotteluni. Minua pyydettiin laulamaan myös. Olen ottanut aurinkoa oopperatalon katolla ja ensimmäiset pisamat ovat laskeutuneet poskipäälleni. Olen saanut norjalaisen pankkitilin ja henkilökortin ja ylihuomenna saan avustusta toiminimen laittamiseen. Olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä ja tanssinut ja opiskellut norjaa ja syönyt kaikkien aikojen parasta sushia. Olen urheillut ja saunonut ja shopannut ja nauttinut hyvästä seurasta. Olen ostanut itselle kukkia. 

Haikeilun ja ikävän ohella elämä on siis ollut hyvvää!

Mutta jos siitä huolimatta loukkaa itsensä johonkin, hmmm...let's say vaikka poikaystävän huonoon käytökseen, suosittelen lämpimästi seuraavaa nettitelevisiohelmeä: The Voice of Finlandin finaalin introa. Axl Smithin kiusallinen Girl we cool-hitin tahtiin hyperventilointi parantaa kummasti oloa laittamalla asiat taas oikeaan perspektiiviin. Noin kolmeminuuttisen pakoreitittömän myötähäpeän ja ulvontanaurun jälkeen olo on raukea ja kiitollinen. Mulla tässä sittenkään edes niin huonosti mee...

Mä kirjoitin tämän jo 13.4. mutta unohdin julkaista

Kun vanhempani muuttivat Jyväskylästä Rovaniemelle (synnyttivät siellä minut), Rovaniemellä paikasta toiseen ja viimein Kemiin sekä edelleen Karihaarasta Tervaharjulle alkoi silloin alakouluikäinen isoveljeni saada kaljuja kohtia päähänsä.

Kun vanhempani suunnittelivat uutta muuttoa takaisin Etelä-Suomeen synnyinseuduille, isoveljeni hiustenlähtö kiihtyi. Heidän oli peruttava aikeensa, koska esikoinen stressasi muutoksia silminnähden raskaasti.

Myöhemmin me kaikki neljä metelöimme täyttä kurkkua muuttovastaisesti, eikä meitä liikutettu houkuttelevien työtarjoustenkaan perässä enää mihinkään. Meillä oli jalkapallojoukkueemme, teatterimme, bändimme, koulumme, kotimme ja ystävämme. Oma piha, jonka perällä pieneläinten hautausmaa, itse istutettu kuusiaita ja iso sähkökaappi, jonka ympärillä pelattiin sianpommitusta.

Yhtä kamalan raastavaa voi muuttaminen olla aikuiselle. Ei teille seikkailijoille. Mutta meille, joille seikkailuksi riittää oma kuisti, jolla vasta voi tuntea olevansa täydellisen vapaa ja onnellinen. Vasta silloin, kun tuntee kuuluvansa johonkin, tehneensä sen olon itselleen.

Kemiin muuton jälkeen olen asuttanut useampaa kuistia, tai tarkemmin sanottuna parveketta, ja viimeiseen kiinnyin niin, että on ollut vaikea karistaa tunnetta siitä, minne kuulun. Tietoisuutta siitä, etten ole siellä.

Oletteko kuulleet minun puhuneen samasta aiheesta ennenkin? Avomieheni ainakin on. Hän on ollut turhautunut negatiivisuuteeni ja lohduttomuuteeni. Minulle sen sijaan ei ole olemassa mitään kauniimpaa kuin tuntea suurta kaipuuta ja kuuluvuutta jonnekin.

Mulle on jostain teini-iän lentävien lauseiden kirjevihkoihin kirjoittelu-ajoista saakka iskostunut mieleen yksi fraasi:

Parempi kaivata sitä, jota rakastaa kuin elää sen kanssa, jota vihaa. 

Se on mulle jotenkin totta. Tietysti tuota ympäripyöreyttä voi käännellä, miten vain, ja niin minä juuri olen tehnytkin.
Olen soveltanut sitä monessa tilanteessa ja tähän se on kai kääntynyt jotensakin niin, että otin mielummin riskin ja kaipaan paikkaan, jota rakastan kuin jään sinne ja vihaan joka sekunttia, jonka joudun elämään ilman sitä, jonka kanssa elämältä olisi voinut saada kaiken. Kai minua myös pelotti, kun aikaa kului, että hän alkaisi ennen pitkää vihata minua, jos jättäisi takiani tavoittelematta unelmaansa.

Eivätkö ihmiset kadu eniten asioita, jotka jättivät tekemättä?

Ja vaikka nälkä kasvaa syödessä niin ulkomailla asuessa se vasta kasvaakin. Muutun täällä toisinaan parannelluksi versioksi itsestäni: reippaammaksi ja rohkeammaksi. Nyt haluan näyttää itselleni, etten ainoastaan pärjää vaan myös ennen pitkää viihdyn.

Tällaisina päivinä on helppo uskoa riskin kannattaneen. Kun olen tuntenut itseni korvaamattomaksi Suomi-koulussa; saanut pikkuoppilaani kielioppitunnilla kiljumaan riemusta ja liikuttavasti esittämään ääneen toiveensa siitä, että opettaisin heitä jatkossakin. Kun saamme vihdoin viimein tiilisavotan päätökseen kotiraksallamme ja televisiota kannattelee maailman hienoin tv-taso. Se kastetaan tirauttamalla muutama kyynel katsomalla Voice of Finlandia (se iso poika laulamassa Sua vaan yli kaiken mä raa-kastan!!!!) ja nautiskelemalla kylmä lasillinen Suomesta kuljetettua viimeistä lonkeroa. 
Kun aurinko aivan odottamatta heittää olohuoneeseen kirkkaan lupauksensa kesästä. Ja kun mies varastaa huomioni tanssien valoläikässä idioottimaisesti "tuo mulle lämpöö"-kappaleen tahtiin purskauttaakseen minut räjähtävään nauruun.

Voiks sää kirjottaa jo sen blogis niin lähetään kylille kuljaileen. No selvä. Työt on tehty. Lauantain alkuilta. Eikä meitä sido mikään mihinkään. Näillä kylillä on aina vain mukavampi kuljailla.

Nyt hän juuri strippaa "Call me maybe"-kappaleen mukana. Pakko mennä.