No ai että mitä ne pienet ilot sitten oikein ovat?

Suomalainen sukunimi yläkerran naapurin postilaatikossa. Oman kitaran virittäminen. Se kun harmiteltuani, etten saa plektraa mistään tähän hätään, olen myöhemmin samana päivänä astua jalkakäytävällä hylätyn plektran päälle. 

Se kun on opittava nauramaan itselleen jumpassa, jonka norjankielisistä ohjeista johtuen teen kaikki liikkeet viisaannäköisellä viiveellä. Yleensä olen vielä touhukkaana menossa jossain kovaäänisessä taputusliikkeessä, kun muut ovat jo ymmärtäneet siirtyä venyttelemään.

Kun palaan ruokkimaan etupihamme palelevat sorsat. Pienen oppilaan halaus ensimmäisen oppitunnin jälkeen. Hieno opettajakollega, jonka kanssa ymmärrys hyvästä opetuksesta kohtaa. Lattialle puhallettu ilmapatja uuden ystävän luona.

Mainiot Suomi-martat, jotka ovat ajautuneet Osloon omista syistään, kerääntyneenä yhden pöydän ympärille ymmärtämään toisiaan. Niitä syitä on tarkemmin sanottuna tasan kaksi. Työ ja rakkaus. Kumman hyvänsä perässä muuttaneet etsivät ystävien lisäksi nyt sitä toista. 
Suomi-martat syntyivät, kun jäsen L toivoi leffa- lenkkeily- tai kahvittelukaveria nuorista suomalaisista Oslon alueella. Vastasin ilmoitukseen, kuten noin kymmenen muutakin suomalaista 20-30-vuotiasta. Niin järjestimme erittäin onnistuneet sokkotreffit meidän kaikkien kesken.

Se, kun näistä pääsee ylpeänä kertomaan toiselle. 
Vaikka oliskin superpaljon hienompaa, ettei sitä tarvis tehdä skypessä, jonka huono yhteys tekee molemmat vain vihaiseksi. 
Kahden viikon aikana ehtii ruveta tuntumaan kuin olisin täällä yksin vaihdossa tai harjoittelussa. Tarkkana ollessaan saattaa joinain hetkinä huomata houkuttelevan mahdollisuuden katkeroitua. Siihen ikään kuin tarjoutuu tilaisuus. Kaukosuhde olisi onnistunut vissiin Suomestakin. Asiasta huomauttaminen houkuttelee varsinkin silloin, kun yksin ollessa vielä sairastuu, jos sattuu olemaan sairastuessaan 9-vuotiaan tasolle taantuvaa tyyppiä. Minä en ole. Minusta tulee alle kouluikäinen.

Suuriin iloihin kuuluu korvaamaton ystävä M, joka tuo ennen Berliiniin lähtöään limpparia ja sipsiä influenssapotilaalle, jonka voimat ovat loppuneet kesken teen keittämisen. Aivan pyytämättä. Minulle! Sipsiä! Ihanaa! Luulin, että minut pitäisi tuntea kauemmin osatakseen tehdä juuri niin. Hänen viereessään saan vihdoin myös unta ja kuitattua univelat koko ensimmäisen viikon edestä, koska minulla on vakavia ongelmia yksin nukkumisen kanssa.

Sekä uppoutuminen huomaamatta kuudeksi tunniksi kirjoittamaan gradua sängyssä, kun kipeänä oloon turhautumisen hetkellä on tarkoitus vain vilkaista, mitä sille kuuluikaan. Ideat seuraavalle opetuskerralleni, jolloin aloitamme kirjeenvaihdon suomalaisten koululuokkien kanssa.

Avaimen kääntyminen lukossa, viimein. Askeleet eteisessä reissujen välissä. Turkin jälkeen ne vievät yhden kuukauden aikana vielä ainakin Israeliin, Suomeen ja Espanjaan...

Ja se, kun reissaamisesta uupunut mies kaappailee minua pitkin yötä tiukasti kainaloon puoliunisena mutisten kuinka ihanaa on olla kotona.

Pienet ilot, yhtäkkiä aika suuret!

Alan jo viihtyä Norjan kodissa. Ehkä liiankin hyvin, koska pelimiehen karattua Turkin-leirille en ole näyttänyt nenääni ulkona. Olemme pakotettuja luoviin sisustusratkaisuihin, kiitos kauniin asuntomme lähes asumiskelvottomuutta hipovan epäkäytännöllisyyden. Niihin taipumisen jälkeen alan kuitenkin pitää näkemääni kodikkaana. 

Kun kotiin jää yksin, sinne todella jää YKSIN, jos se sattuu olemaan Norjassa ja jos ainoa paikallinen ystäväkin matkustaa samaan aikaan Suomeen. Itse koetan olla sisukas, pysyä täällä ja opetella viihtymään myös kodin ulkopuolella. 

Vauvanaskelin. Suuntaan ne ensimmäiset huomenna kirjastoon, koska kukapa ei viihtyisi kirjastossa. Ja koska G ei kirjoita itse itseään, vaikka olisin valmis melko epätoivoisiin tekoihin, jos se suostuisi poikkeukseen.

Uudesta Taikametsämukista hörpätty Enkelin suukko moiskahtaa märkänä ja lämpimänä sisimpään. Eräs on todennut, että tee on yhdentekevää, mutta kaikki, mitä sen ympärillä tapahtuu on tärkeää, että riittää, että se on mukissa, tai jotain. Yhtä hyvin voi mukissa olla Kuumaa tanssia, Reissaajan teetä tai Enkelin omenaa - teessä nimittäin löytyy nyt. Ja vaikka nautin sen yksin, tunnen olevani suojeltu ja rakastettu. 

Aivan kuin villasukat, tumput ja kudotut tossut, jumppakengät, rasvat ja muut kauneudenhoitotuotteet, silkkiyöpaita, hiustenkuivain, kiinnostavat kirjat, cd ja pari leffaa, petivaatteet, hiustuotteet, suklaa ja muut ihanat joululahjat, joilla täällä ahkerasti hemmottelen itseäni, tuntuvat palasilta antajistaan silloin, kun he itse ovat kaukana toisessa maassa. 

Palasista päätellen he tuntevat minut. Onpa vain hyvä, että saan tuntea heidät.

Tietysti lahjajoukkoon mahtuu myös äidin ja isin valitsema hasardi Vilan aivan liian iso olkatopattu paita, joka ei istu mistään, mutta täytyyhän heidän joka vuosi myös koetella rajojaan. 

Joulu oli ihana, kuten joulut ovat.

Meidän jouluissa rajoja tosin koetellaan toisinaan myös riitelemällä, mutta ehkä se on rehellisempää niin. Sitä paitsi suhteet, jotka kestävät riitelynkin, ovat melkoisen arvokkaita.

Nää norjalaiset eivät riitele. Norjassa riitelyä vältetään viimeiseen asti ja epäkohtien esiintuojat leimautuvat itse ongelmallisiksi ja hankaliksi. Norjalaiseen työpaikkaideologiaan kuuluu tärkeimpänä se, että kaikilla on mukavaa. Hyvä fiilis säilytetään toimivuuden ja tehokkuudenkin kustannuksella. Näin olen kuullut.

Oppilaiden vanhemmat ovat jo etukäteen hiukan huolissaan siitä, etten vain teettäisi heidän lapsillaan mitään liian vaikeaa. Viestit tulevat kuitenkin viimeisen päälle rakentavassa "vika ei millään tavalla ole sinussa, kato ku meidän lapsi ei vaan ole tottunut osaamaan"-hengessä.

Norjassa huvittaa myös superlatiivien ja ylistyssanojen mahdikas käyttö. Olen kiitollinen saamastani lämpimästä ja herttaisesta vastaanotosta. Suomessa opettavien leuat loksahtaisivat lattiaan, jos he näkisivät vanhemmilta saamiani palautteita, joissa olen jo erinomainen, loistava ja varmasti elämyksellinen, vaikka ensimmäinen tuntini tosiaan on vasta kolmen päivän päästä!

Ei missään ole näin ihania vanhempia!

Odotan innokkuudella töiden alkamista, oppilaiden kohtaamista, oman paikkani ottamista luokkahuoneessa (kolmas paikka, jossa muuten uskon viihtyväni) ja tunnetta siitä, että teen jotain tärkeää ja teen sen hyvin. 

Ottamatta mitään pois siitä, kuinka hyvin olen esimerkiksi Karrikoiran ja Aurinkorannan tähtösten seurassa onnistunut välttämään jo toista päivää suihkua, pukeutumista ja kaikkea älykästä tai hyödyllistä tapaamatta ketään ja silti hajoamatta, mikä on tietysti saavutus, eikä täysin ponnisteluitta tule, sekään.