Monday, November 25, 2013

Touhua riittää, kiire on suunnaton

Kun mainoskatkolla pärähtää ruutuun "Osallistu Myllyn paras-piparinleivontakilpailuun", mietin otsa kurtussa, ketä ne sellaiset ihmiset aivan oikeasti ovat, joilla on aikaa osallistua Myllyn paras-piparinleivontakilpailuun. Minä haluaisin edes kerran olla sellainen. Siinä kilpailussa täytyy olla hyvät mahdollisuudet voittaa!

Ainiin, mutta mä osallistuin yhteen toiseen kilpailuun, jossa ei ollut. Voitin sen silti. Nimittäin harjoittelupaikan Kanadasta. Ja niin mä pakkaan taas. Ensi kevään opetan suomen kieltä ja suomalaista kirjallisuutta Toronton yliopistossa. 
Taisin puhua jännityksestä siis hivenen liian aikaisin. Koska yliopistossa opettamisessa ei selvästikään olisi mulle vielä tarpeeksi haastetta, täytyy se tehdä saman tien vieraalla kielellä ja vähän helvetin kaukana kotoa.

Jos eläisin piparinleivontakilpailuun osallistujan elämää, fiilistelisin nyt muuttamista vaahteranlehtikaupunkiin, joka on suurempi kuin yksikään kaupunki, jossa olen koskaan käynyt. Mutta kun on yhtä aikaa seitsemän yläkoululuokkaa opetettavana, 200 ainekirjoitusta korjattavana, gradu viimeisteltävänä, viisumi ja työlupa, asunto, lennot, vakuutukset ja kaikki muu lomakkeiden täyttämistä vaativa inhottavuus läpi kahlattavana, en ehdi paljon muuta kuin nukahtaa naamalleni konseptipinon päälle punakynä kädessä. 

Oppilaani tekevät päivistä riemukkaita. He, jotka haluaisivat alkaa mua myös sosiaalisessa mediassa: "Ope, hyväksy se instaseuraus ees sitte ku et oo enää meiän ope. Koska miten mää muuten tiiän, miten sulla menee siellä Kanadassa?!" Hekin, joille raivostun ja pidän elämäni ensimmäisen kiivaan puhuttelun: "Me luultiin eka, että sää oot mukava, mutta sitte susta tuliki tommonen natsi?!" ja jotka viimeisinä työpäivinäni tulevat kertomaan, kuinka ikävä tulee. He, jotka vastaavat, kun kysyn tunnin alussa, mikä luokka te olitte, että "me ollaan ne sun murut!" Jep, sanon oppilaitani muruiksi toisinaan, kun sille päälle satun. Hän, joka kaikella viattomuudella ihmettelee kiukkuni voimaa "tiedätkö sä ope mitään niin inhottavaa kuin puhelimen räplääminen tunnilla?" (Tiedän. Välituntivalvonta.) Ja hän, jonka ammattitaitoni on ilmiselvästi häikäissyt: "Ope, mikä susta tulee niinku isona?"

Rakastan työtäni. Sitä on vain yhden pienen äidinkielenopettajan tehtäväksi huolestuttavan paljon kerralla. Luokkahuone olisi täynnä tarinoita, mutta työpäivän jälkeen bussissa puolikuolleena matkalla kotiin suunnittelemaan seuraavan päivän tunteja en voi olla miettimättä, mitä iloa on hyvistä tarinoista, jos ei niitä ehdi kertoa? 

Ei edes puhelimessa.

Olen yhä vain varmempi siitä, että minulle sopivat paremmin pienemmät tulot ja vapaus kuin elämä rikkaana ja ylityöllistettynä. Tähän aion tulevaisuudessani kiinnittää huomiota. Se on lupaus. Ja niin en ensimmäistä kertaa elämässäni ota sijaisuuteni päättyessä tarjoutuvaa toista vastaan. En vaikka sekin on yläkoululla, toisin sanottuna täyttä parhautta.

Kolmannen sitten kuitenkin otan. Eli huomenna mennään taas!

Siksi tuntuu erityisen epäreilulta, kun gradupalautteeni alussa käytetään sanaa kaaos ja jatketaan: Tässä on aika paljon töitä vielä, mutta onneksi sinä et niitä pelkää! Kaksituntiseksi venyvän loukkauksen päätteeksi en todellakaan enää kuule sitä, että tulkinnoissani ei ole mitään huomautettavaa, että työ itsessään on uskottava tai että sisältöön sinänsä ei tarvi tehdä ollenkaan muutoksia vaan että kyse on rakenteellisista ja muodollisista seikoista. Kotimatkalla kaaos polttelee silmäkulmia, mutta pidättelen itkua, vaikka puhun isinkin kanssa puhelimessa. Hän ottaa kritiikin puolestani raskaasti, ja harmittaa, että edes soitin.

Seuraavien tuntien aikana alkaa harmittaa vielä enemmän, kun huomaan, että sana on levinnyt sukulaisteni keskuudessa. Mitä huvittavampaa tukea satelee puheluiden ja viestien muodossa. Olen pahoillani, kun ymmärrän niiden luulevan, että voin vieläkin mennä rikki!

Kotiin päästyäni tartun kiireesti veitseen ja teen jotain, mitä en ikinä tee: ruokaa. Sipuli saa kyytiä ja kyyneleet tulla. En olisi halunnutkaan mennä Helsinkiin! En olisi halunnutkaan käydä kaupassa! Tai seinäkiipeilemässä! En olisi halunnutkaan olla läsnä ystävän vauvan nimiäisissä! En olisi halunnutkaan vaihtaa lakanoita! Enkä nähdä ketään!

Tänään, gradun viilailun päätteeksi poikkesimme vaimoni kanssa kirjasto-koti-rutiinireitiltä ostaaksemme uudet kalenterit. Molemmat meistä kuuluvat sekä jouluihmisten, että niiden ihmisten heimoon, joille on erityisen tärkeää löytää kalentereista juuri se oikea. Eli se, jota ei ole. Onko pienempi paha, että kansi on vääränvärinen vai että päivät on aseteltu allekkain, eikä rinnakkain? 

Kun kalenterinvalintapiipahdus venyy häpeällisen pitkäksi, alan nauraa, ettei uskoisi tässä kahden kirjakaupan väliä sahaavan pari maailman kiireisintä neiti-ihmistä. Ongelma kuulostaa pikemminkin sellaiselta, joita meillä oli Oslossa, jossa suurin huoli oli kalenterin jääminen ostamisen jälkeen tyhjäksi. Ei ollut muuta kuin aikaa. Totean kaipaavani joskus sitä elämän helppoutta: suurin haaste oli täyttää päivät kaikella mahdollisimman kivalla. Vaimo katsoo minua epäuskoisesti ja palauttaa maan pinnalle huomauttamalla haasteiden olleen niin suuria, että päivät oli täytettävä kaikella kivalla, jotta niitä ei joutuisi kohtaamaan! Mihin ennätän lisäämään...ettei joutuisi kohtaamaan kysymystä koko itsen menemisestä hukkaan, aivan! 

Hänellä se on tuoreemmassa muistissa. On se hyvä, että kun aika on oikea, laukut saamme kyllä käden käänteessä pakkattua jäämättä sen kummemmin arpomaan - koetukselle päätöksentekokyky joutuu vasta elämän suurten kysymysten äärellä, kuten kalenterin valinnassa. Lopulta päädyn painottamaan toimivaa sisältöä aina vieroksumani violetin värisessä nahkakantisessa, mutta söpön tyttömäisessä kalenterissa, joka vaan tuntuu kaikessa vieraudessaankin houkuttelevalta. Sää näytät ihan mun vuodelta 2014, juttelen kalenterille kiikuttaessani sitä kassalle.

Joku on heti piparinleivontakilpailuun osallistuttuaan koristellut kauppakeskusta sadalla virkkaamallaan lumihiutaleella. Jouluihmistä kirpaisee syvältä. Kauppojen sunnuntai-aukioloaikojen todistaessa joulun ilosanoman olevan täällä tunnen kuitenkin suurta tyytyväisyyttä kafkamaisen epätodellisesta ja ulkopuolisesta kävelystä läpi ostoskeskuksen. Hemtexin herkullisen punaiset, ruudulliset joulutekstiilit ovat esillä joitain muita varten.

Ensi jouluna, päätän, ensi jouluna minulla on aikaa! Pysähdyn katselemaan liekkejä ulkolyhdyissä, järjestän joulukorttien askarteluillan ja paketointipajan ja leivon tonttulakki päässä suklaanamuja vaikka koko suvulle! Laitan ne lasipurkkeihin, jotka koristelen kauniiksi sellaisen soittolistan tahdissa, johon olen kerännyt kultaiset joululaulusuosikkini. Vaikka olisi rahaakin (aikaa ja rahaahan yleensä tuppaa olemaan korkeintaan vuorotellen) kauppakeskukset saavat jakaa mainoksensa muihin koteihin. Omassani, johon olen ensimmäistä kertaa koristellut myös kuusen, syötän sitten piparitaikinaa ihmiselle, joka rakastaa minua juuri minun itseni vuoksi. En ole vielä päättänyt, onko se poika.

Koko ajatus saa mut aivan suunniltani innostuksesta. Päätän kirjoittaa sen jo kalenteriin!

Saturday, November 02, 2013

I'm breathing fine

Mua jännittää, huomasin yhtäkkiä miettiessäni, että mikä tää olikaan tää tunne. Olin matkalla rautatieasemalle ehtimättä miettiä oikeastaan mitään muuta. Oli joku kesän loppu. Se oli hyvä tunne pitkästä aikaa. Kerroin siitä parhaan ystävän poikaystävälle. Hänen mukaansa se oli hyvä merkki. Siitä kuulemma tietää, että joku on tärkeää. Ja hän muisteli ensimmäistä tapaamistaan parhaan ystäväni kanssa. Jännitti silloinkin.

Siinä on kyllä perää. Jännitti ihanasti, kun menin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa opettamaan. Jännitti, kun aloitin teatterikerhon, josta en tuntenut ennestään ketään. Jännitti, kun piti valmistaa nopeasti kohtaus ja esittää se muille tai laulaa improvisoiden. Jännitti niin, etten nukkunut koko yönä, kun päätin hakea harjoittelupaikkaa ulkomailta. Jännitti, kun odotin kolmea ihastuttavaa pohjoisen blondia saapuvaksi ensimmäistä kertaa mun luokse viikonlopun viettoon. Tärkeitä juttuja kaikki.

Ei jännittänyt, mutta lämmitti, kun sain viestin yliopiston kirjastolla pölyttymisen päätteeksi pojalta, kaverilta, josta en ollut kuullut vähään aikaan. Hän mietti, tapaammeko syyslomalla. Oli hyvä saada muistutus siitä, että on olemassa ulkomaailma, johon itsekin kuulun vielä, vaikka olen viettänyt kaiken ajan gradun parissa. Toinen ihana ystävä, joka nöpöttää siinä viereisessä loossissa, on huolehtinut nesteytyksestäni gradusiiderien merkeissä. 

Ironista, että olen valinnut tutkimusongelmakseni parisuhderakkauden ja -onnen tai pikemminkin sen, kuinka se ei Pmmp:n lyriikoidenkaan mukaan koskaan kestä. Sitä olen hinkannut aamusta iltaan niin että ei ole ihme, jos on ollut vähän rankkaa. Olen aivan kurkkuani myöten täynnä koko aihetta. 

Kirjastolla, jossa minua tervehditään kuin vanhaa asujaa ja jossa tiedetään, mitä olen vailla ennen kuin avaan suuni ja jossa lainani muistetaan suunnilleen ulkoa, kohtaan yllätyksen: MITÄ?! Ilman varoitusta nuhjuiset legendaariset vaaleansiniset viltit on vaihdettu uusiin! Kääriytyessäni hyväntuoksuiseen valkoharmaaseen pehmeyteen tunnen olevani mukana jossain suuressa. Taitekohdassa. Sukupolven murroksessa. Tämä on graduttajan millenium.

Tällä kertaa muutos ei ahdista minua. Ymmärrän, että olen tuhlannut tähän elämästäni ison osan. Enkä kuitenkaan tuhlannut, onhan se hajottamalla toisinaan palasiksikin valmistanut minut kokonaan uusiin haasteisiin. Ymmärrän, että olen ollut täällä aivan liian kauan. Olen tiennyt sen jo pitempään kuin olen halunnut myöntää raahautuessani pimeällä kotiin aivan omien voimieni äärirajoilla. Nyt on aika. On aika päästää graduni ensimmäinen versio ohjaajan esitarkastukseen. 
Se ei ole täydellinen. Päin vastoin. Siinä on suuria puutteita, mutta suhtaudun siihen silti usein hellyydellä. Sen kanssa on eletty monia hyviä ja huonoja hetkiä. Sitä voisi pyöritellä eri näkökulmista loputtomasti, mutta se on vain kohtuuttoman kuluttavaa. Nyt se on hyväksyttävä sellaisenaan ja siitä on aika päästää irti.

Ei ne turhaan sano, että kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa, jokseenkin kökkönä keittiöpsykologinakin uraa uurtanut paras ystävä muistuttaa puhelimessa. Mä totean kyllä useammin yhtyneeni siihen toiseen versioon, jonka mukaan kaikki, mikä ei tapa, sattuu aivan saatanasti. Ja meitä naurattaa. Tuota saumattomasta ja vähän väsyneestä yhteisymmärryksestä kumpuavaa naurua minulla on ikävä. Sellainen on vain harvojen ihmisten kanssa.

Yksi heistä tuli tänne juuri Oslosta ja jakaa mun kanssa ilahduttavasti paitsi graduilun arkena myös pullon viiniä viikonloppuna. Kahta muuta tapasin syyslomalla Helsingissä. Mä rakastan mun ystäviä! Sanon sen heille liian harvoin.

Professorini, jota olen pitänyt ajan tasalla gradusta ja siihen vaikuttaneesta milloin mistäkin paluumuutosta, opettajan sijaisuuksista ja harjoittelupaikan hausta, on ollut todella ihanan kannustava sähköpostitse. Tärisevin käsin näppäilen gradun raakileeni sähköpostin liitetiedostoksi. Ihan vanhana kunnon epätäydellisyyttä sietämättömänä minuna kirjoitan viestiin en mittään ihan lyhyttä listaa siitä, mikä kaikki voisi olla paremminkin, mutta päätän sanoihin: Kaikesta huolimatta, oliko nyt se aika, kun luvan kanssa sai olla itsestä ylpeä ja onnellinen? 

Nyt on kuulemma juuri se: "Tekemisesi osoittavat osaltaan, etten valehdellut, kun kehuin aktiivisuuttasi, ulospäin suuntatuneisuuttasi ja oma-alotteisuuttasi." 
Hänen ja monen muun mielestä gradun olisi voinut lykätä tarkastukseen jo ajat sitten. Mä en ole jotenkin kehdannut lähettää puolivalmista ja tuhlata sen käsittelemiseen heidän aikaansa, vaikka isi muistuttaa, että se on gradunohjaajan työtä.

Onko se joku suomalaisuuteen liittyvä juttu, että aina olisi pärjättävä niin helvetisti ja nimenomaan yksin? Minuun se on ainakin sisäänrakennettu huolella.

En tiedä, olenko enemmän iloinen vai kauhuissani siitä, että graduputken voi viikonlopun ajaksi keskeyttää jokin, joka voi saada mut myös ikävissäni juoksemaan syliin olemalla ihan liian kaukana, aamiaispöydän päässä.

Miksi siitä pitää tuntea syyllisyyttä? Se on olevinaan heikkoutta, kun alkaa haluta tai kaivata jonkun lähelle. Vaikka kuka tässä elämässä loppujenlopuksi haluaa olla yksin mielummin kuin hyvässä seurassa? Ja miksi pitäisi?

Armottoman kuittailun kohteena oleminen on kai vaan entisestään saanut mun näytönhalun kasvamaan. Ai se Anna on vappaana? No on varmaan kauan, kuulin yhdenkin pojan kesän alussa sanoneen. Ystävät ovat heittäneet villejä veikkauksia siitä, kuinka kauan mun sinkkupäivät kestävät ja voin ketoa, että ne elinajanodotteet olen ylittänyt jo heittämällä! Veljet ovat virnuillen esittäneet toiveitaan siitä, minkä nimistä tai henkistä tyyppiä ei ainakaan tarvisi tänä vuonna tuoda joulupöytään.

No johan tässä meni neljä kuukautta, toisaalla asuva ystäväni ryntää asioiden edelle muka happamana. Hän jatkaa tilitystään siitä, että innostuu joka kerta, että nyt päästään yhdessä bailaamaan sinkkuina ja tekemään kaikkea hullua - vähä huippua, mutta ei, mun kanssa ei kuulemma ikinä ehdi. Tänä vuonna oli lähellä!

Tilitys naurattaa ja hellyyttää mua. Olemme tunteneet koko elämämme, enkä voisi kuvitella omaani ilman häntä. Huomautan, etten todellakaan ole alkanut harjoitella uutta nimikirjoitustani kenenkään sukunimellä vielä minkään lehdykän kulmaan, joten ollaan ihan turvallisilla vesillä.

Soittolistalle on kuitenkin hiipinyt hyvänmielen biisejä. Yksi niistä kiinnittää mun huomion.

What's going on in that beautiful mind
I'm on your magical mystery ride
And I'm so dizzy, don't know what hit me, but I'll be alright

My head's underwater
But I'm breathing fine
You're crazy and I'm out of my mind

John Legendin laulamana sanoissa on vähän enemmän potkua. Vaikka en edes ehdi kertsiin, jossa ollaan antamassa kaikkea toiselle ja vielä vähän enemmänkin, otan jo itseni jäähylle ja kehityskeskusteluun: Olekko nää Anna vähän heikko?!

Tuttu juttu. En halua päästää elämääni juuri nyt mitään sellaista, josta luopuminen voi sattua. Kaikkihan saattaa muuttua vaikka huomenna. Tai kohta. Sinä aikana kun kävelen kirjastolta kotiin. Ja silti jo liikennevaloissa yllätän itseni hymyilemästä naurettavan syvään miettiessäni häntä, joka kieltäytyi kohteliaasti mustikkamuffinssiteestä, koska teessä, joka maistuu mustikkamuffinssille on pakko olla jotain väärää.

Kyseenalaistan arviointikykyni monta kertaa. Mistä sitten tietää, jos ei olekaan enää kyse siitä, ettei osaisi olla yksinkin vaan siitä, että on ihan törkeän onnekkaasti törmännyt jalokiveen?

Ai niin, siitä jännityksestä. 

Wednesday, October 09, 2013

Not my cup of tea

Sain kaksi palautetta, jotka vaikuttivat tämän tekstin syntyyn. 
Ensimmäinen kommentti koski kahden edellisen postauksen välistä kontrastia. Se on kuulemma hämmentävän suuri. Vaikken ole koskaan tuntenut tarvetta selittää itseäni tällä foorumilla, alkoi se tuntua kerrankin hyvältä idealta. Olen kirjoittanut neljän kuukauden aikana paljon tekstejä laidasta laitaan, mutta ujostellut niiden julkaisemista, koska on vaikeaa vetää rajaa siihen, kuinka paljon voi kirjoittaa arkaluontoisista asioista, jotka eivät kosketa ainoastaan itseä.

Tähän menneiden ajatusten kollaasiin, vähän sekavaan sellaiseen, oksensin nyt kaikkea sitä, mikä ehkä osaltaan täyttää edellisten kirjoitusten väliin jäävää aukkoa. Tekstistä ei kannata tehdä suuria päätelmiä elämän- tai mielentilastani nyt. En kai vain halunnut jättää sellaista kuvaa, että kaikki olisi käynyt helposti. Totuus on, että voin yhtenä viikkona tai päivänä tai hetkenä olla haikea ja toisena muistamatta lainkaan, mistä olen tulossa. Elämä käy aina vähemmän mustavalkoiseksi. 

Toinen posti oli liikuttava kiitosviesti siitä, että kirjoitin erosta. Itsekin eroaan läpikäyvä mimmi oli saanut siitä voimaa. Minulle tuli tästä ero-mentoriudesta niin mieletön olo, että rohkenin vielä kerran palaamaan näihin ajatuksiin ja ampumaan itseäni jalkaan, vaikka oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa jo vähän muusta. Here we go:

Onhan se hauskaa, joskaan ei järin arvokasta, herätä valkoisessa pitsipaidassa, jota olen ollut liian uupunut riisumaan, koskemattoman, mutta avatun kebabannoksen päältä. Olisi ollut hyvä pestä meikit, mutta pääasia on, että herään yksin. 

Jahas, hetkinen, "Ville joku Apollosta" niminen henkilö näyttää viestittäneen yrittävänsä ymmärtää, että mulla on jotain muuta, mutta olis mukava mennä edes leffaan. 

Eräs poika kysyi, tiedänkö sen tyttötyypin, jolle pitää sanoa ilkeästi ennen kuin menee perille. Voi kuule solidaarisuudesta sukupuoltani kohtaan täytyy todeta, että se poikatyyppi on tullut ainakin erittäin tutuksi.

Kun huomaan lihan alle piilotetut riisit, muistan koko röyhkeän tapahtumaketjun. Yleensä en ilkeile, mutta pokailuun lopen kyllästyneenä olen antanut tämän kundin lähteä kuitenkin narikalta maksamaan mun ruuat, ottanut pussista oman settini, morottanut ja lähtenyt menemään. Paitsi että olisinkin ottanut edes OMAN! Mitenhän on Ville joku Apollolle salaatit maistuneet? Hahahah, ei ole ollut Villen ilta kyllä.

Onneksi entinen elämäni rakkaus ei näe minua nyt. 

Hän yltyy puhelimessa erään käytännön asian toimituksen yhteydessä arvostamaan moraaliani ylisanoin. Että hän miettii arjessaan, miten toimisin siinä ja tässä tilanteessa; on oppinut minulta oikeasta ja väärästä, pitää arvoistani ja haluaa ottaa ne mukaansa.

Vaikka hän ei halunnut ottaa enää minua mukaansa, tulen näistä sanoista onnelliseksi. Onhan hän tuntenut minut kaikista ihmisistä parhaiten.

Ei selvästi tunne enää, ajattelen kebabit rinnuksilla ja lakanoilla kuin sänkyyni olisi juuri teurastettu joku. Hän kertoo koettavansa kuvitella minut asuntooni, jota ei ole koskaan nähnyt ja elämääni, josta ei tiedä mitään. Ja hän kertoo miettineensä, mitä teen ensimmäiseksi aamulla, kun herään.

- No mitä mä teen, kysyn.
Töpötät keittämään teetä, hän vastaa niin, että äänestä voi kuulla hellän hymyn.

Joskus olisi helpompaa, kun voisi ajatella, että hän ei vaan ymmärtänyt minun päälleni enää. Kyyneleet alkavat valua kuppiin, johon olen juuri hetki sitten keittänyt ihanaa höyryävää minttuteetä.

Ei! Ajattelen. Tiedän, että tällaisten kebabin tahrimien kikatus-aamujen hupaisuudella on tapana kääntyä iltapäivän haikeudeksi ja hellyydenkipeydeksi ja tunteeksi siitä, että Anna! sinusta olisi niin paljon parempaan! Kuinka monta kertaa olen ollut kipeän tietoinen siitä, mistä jään paitsi. Tai ylipäänsä siitä, ettei tämä ole se elämä, jonka tilasin.

Mutta mitä sitten? Ainakin voin itse järjestää sitä mieleisekseni ja päättää, mitä siinä tapahtuu.

Herään mielummin naureskellen kepeälle käytökselle, dj:n rienaamiselle, noloille tanssimuuveille pöydällä, avainten hukkaamiselle ja ihan kaikille hölmöyksillekin kuin palaan enää hetkeksikään aikaan, jossa herätystä seurasi tuntikausien tuskainen selvitys itselle siitä, mitä onkaan tapahtunut. Joka ikinen aamu! Sillä unen jälkeenhän, vaikka pahankin, sitä kääntyi ensimmäiseksi halaamaan häntä, jonka vielä tottumuksesta kuvitteli olevan vieressä.

Eräänkin tällaisen hetken jälkeen olen juossut vanhempieni makuuhuoneeseen, lysähtänyt heidän vuoteelleen ja huutoitkun seasta toistellut, siihen jäykkänä kauhusta uskoen, että mää EN SELVIÄ tästä!

On ihan kamalaa joutua luulemaan, että olisi olemassa jotain, josta ei muka selviäisi. Minä en enää koskaan luule niin. On aika raskasta tuolla tavalla elää pettymys uudelleen ja uudelleen. Se on olevinaan aina uusi suru. Lopulta joka soluun levinnyt ajatusmyrkky kiteytyy vain avuttomaksi tekevään ajatukseen, jolta ei voi suojautua:

Minun piti olla sinun tyttö. Se, josta pidät huolta.

Mutta pian huomaa, että ehtiikin pukea päälleen ja pestä hampaat ennen kuin toinen tulee ensimmäistä kertaa mieleen. Jonain aamuna on lähtenyt jo ovestakin ulos.

Muistan, kun ensimmäistä kertaa korjasin ääneen erästä baarimikkoa huomauttamalla, että ei vaan entinen tyttöystäväTeki mieleni oksentaa. Hän istui pöytääni ja oli huolissaan siitä, kuinka kulkisin vapaana Oulun yössä noin avoimen hajalla. Hänen mielestään minun olisi pitänyt nostaa leuka pystyyn, peittää tunteeni ja näyttää vahvemmalta, mutta kieltäydyin kohteliaasti.
Hänen mielestään minun olisi tosin pitänyt myös muistuttaa itseäni vapaana olon iloista lähtemällä hänen mukaansa, mutta kieltäydyin siitäkin. 

Nykyään käytän sanaa entinen tottuneesti silmää räpäyttämättä. Usein ei tule edes puheeksi. Toisinaan, niin kuin nyt, tulee. Joskus jää jopa levy päälle. Senkin olen antanut itselle anteeksi helpommin toisen kerrottua tulleensa näpäytetyksi: Is there anything you didn't do with Anna?

"Kaikkein pahinta tässä oli se..." minä aina aloitan ja jatkan joka kerta eri tavalla. 

Onko pahinta tuntea itsensä totaalisen arvottomaksi ja nöyryytetyksi? Vai onko pahinta tulla jätetyksi matkalaukun kanssa omien vanhempiensa pihakäytävälle niin, että he ovat ensimmäiset ihmiset, joiden syliin kaatua, vaikka juuri heidät haluaisi säästää pahimmalta?

Vai onko pahinta luopua yhteisistä tavoista? Onko pahinta, ettei koko universumissa ehkä enää koskaan käytetä sanoja lipuli ja suruvaippa? Onko pahinta, että kun Jenni Vartiaisen Minä ja hän pamahtaa soimaan, vilkuilen ympärilleni; naurattaako ketään? Ei, ei ketään naurata. Eikä kukaan muu tiedä, miksi Mammutti on niin liikuttava elokuva! Ja pian tulee aika, jolloin mekään emme sitä enää muista.

Onko pahinta, että kukaan muu ei jaa elämiemme parhaisiin viimeisiin vuosiin mahtuneita tunteita ja tunnelmia? Että koko maailma, joka joskus luotiin, lakkaa vain olemasta. Ne tarinat ja kuvat, joista kirjoitin. Ja lukuisat muut. Onko pahinta luopua koko hiton elämästä, jonka on juuri itselleen uuteen maahan rakentanut ja jossa on alkanut viihtyä? 

Onko pahinta sittenkin sen äkillinen tajuaminen, kuinka jo yhden päivän aikana se rakkain ja tärkein ihminen muuttuu toiseksi, jonka olinpaikasta, kuulumisista ja seurasta sinulla ei edes ole yhtäkkiä oikeutta tietää mitään? Käy selväksi, että yksinoikeutesi hänen ihoonsakin on päättynyt.

Onko pahinta, että hän myöhemmin uskoo tehneensä elämänsä virheen ja sinä tiedät, millaista hintaa olet joutunut hänen virheestään (no jaa, pikemminkin kaikista 1378:sta niistä) maksamaan? 

Onko pahinta, kun upeimmat veljenpojat huolehtivat vieläkin lohduttomina siitä, kuinka toinen Norjassa voi ja miksei hän tule enää käymään kylässä? Toinen heistä nukkuu vieläkin häneltä saamansa mitalin kanssa. Ja vaikka kuinka haluaisin niiskuttaa vastaukseksi, ettei hän millään tavalla ansaitse teidän huolenpitoanne ja hyvyyttänne, ettekä hyvin suurella todennäköisyydellä näe häntä enää koskaan, joudun vain vakuuttelemaan, että hänellä on kaikki hyvin, ikävä teitä tietysti, mutta muuten kaikki hyvin.

Onneksi ei tarvitse valita. Ne tulevat nimittäin kaikki saman kaupan tekijäisinä!

Tilaajalahjaksi saa vielä senkin, että jos sattuu tapaamaan jotakin sellaista, jonka vahvasti epäilisi olevan täyttä timanttia, saa pelätä hukkaavansa sen vain, koska ei ole vielä niin kokonainen, että voisi sitä toiselle itsestään tarjota. Ei niin kauan, kun tulee edes satunnaisesti itkeneeksi minttuteehen.

Sydämen hyppäämättä kävin vanhassa asunnossamme. Siinä, jonka näkymää painoin mieleeni vajaa vuosi sitten ja luulin sitä hetkeä silloin vaikeaksi. Miltä susta tuntuu olla täällä? Pojat kysyvät liikuttavan varovaisesti. Kovasti koetan tuntea jotakin, mutta: ei miltään. 
Kylmä muija, he nauravat. Eivät ehkä usko.

Uskoisivat, jos olisivat itse kokeilleet sellaista kokovartalopuudutusta kuin kaikesta itselle tärkeästä luopuminen.


Moni ei tiedä, mistä mun kanssa voisi oikein puhua, kun eivät edes tiedä, kuka olen ilman sitä toista. Enkä ihmettele ollenkaan, enhän ole aina oikein tiennyt itsekään.

Kaupassa pyörin pitkään avuttomana maitohyllyn luona. Automaattisesti olen tarttumassa punaiseen purkkiin, kun tajuan, ettei minulla ole aavistusta, minkä väristä maitoa minä juon! Ajatus on musertava. Olenko todella näin unohtanut olla olemassa? Yhtäkkiä juuri oikean maitopurkin valitseminen on olevinaan yksi elämäni tärkeimmistä päätöksistä. 

Niin kuin tehtävässä ei olisi muuten riittävästi haastetta saattaa paikalle juuri silloin pölähtää kokonainen jalkapallojoukkue hyväntuulisesti kysellen, olemmeko lomailemassa Turussa. 

Kerran en vain pystynyt mihinkään ja tein kannoillani u-käännöksen. Ei se mitään. Ei aina tarvi jaksaa niitä katseita, jotka etsivät kiihkeästi päästä varpaisiin merkkejä siitä, että olen mennyt rikki. Saattavat ihmetellä ääneen sitä, kuinka pirteältä näytän tällaisen shown jälkeen. Nostan käden pystyyn, kyllä mä menin. Jaksoin silti yleensä käydä suihkussa ja nukahtaminen oli minusta päivän paras hetki.

Aika pian osasin taas nauraa. Ehkä jos on ollut todella pahaa, osaa iloita pienestäkin. Ja niin mä olin hylätty, koditon, työtön ja rahaton, mutta mulla alkoi olla hauskaa. Ja sitten huomasin eläväni itseasiassa kaikesta huolimatta elämäni kesää. 

Eräs viisas ja kaunis "futisvaimo"-ystäväni (koska näistä vuosista on jäänyt käteen muutakin hyvää kuin kello) totesi, että yhden oven sulkeminen vaan väkisinkin saa avaamaan aina uusia!

Sen yhden oven sulkeminen on tehnyt kipeää enkä koskaan vähättelisi huoneeseen pölyttymään jääneen arvoa. Näiden uusien ovien takaa on kuitenkin löytynyt paljon sellaista, mikä on saanut mut haluamaankin pitää suljetun oven visusti lukossa ja heittämään avaimen Aurajoen pohjaan!

Juha Tapio tykittää telkkarissa Luotsiveneen - se osuu ja uppoaa. Vollotan kuin lapsi tai Jari Sillanpää. Vain elämäähän tämä on. Myönnyn sille, että olen kyllä omassani ansainnut tulla rakastetuksi, hellityksi, huolehdituksi ja hyvänä pidetyksi. Ensimmäisenä itseni taholta.

Mieleen tulee fraasi, jonka luin jostain. Se on vähän häijy, mutta hymyilytti mua juuri oikealla hetkellä.

He just isn't my cup of tea. Mainly because I don't like huge pieces of shit in my tea.

Ehkä on aika vain opetella juomaan kahvia? Vaaleansinisellä maitovaralla. Jonka nappaan mukaani nyt ihan vanhana tekijänä vaikka silmät kiinni, vauhdista ja yhdellä kädellä.

Monday, August 26, 2013

To be continued...

Onko reilua, että asuntoni vuokraustilanteessa unohdettiin mainita ulkosivuremontista, joka ei toki koske koko kerrostaloani vaan ainoastaan minun päätyni asuntoja, joiden seinät tärisevät kiviporauksen voimasta? Ei ole. Äänihaitasta varoitetaan alakerran ilmoitustaululla, mutta näköhaitta ei tule puheeksi. 

Eräänä aamuna herään siis iloisesti vilkutteleviin työmiehiin, jotka keikkuvat puoli kahdeksasta viiteen kuutena päivänä viikossa rakennustelineellä suoraan ikkunani edessä. Yksiöni kokonainen seinä on pelkkää ikkunaa ja sitä reunustavat läpinäkyvät pitsiverhot. Hyvää huomenta ja hyvästi yksityisyys!

On kavereista iloakin. Yhdestä silmälle. Alan jo tottua heihin. Juon heidän kanssaan aamuteet parvekkeella. Ja vaikka vaihtaisin vaatteet mielummin yksin, käyn kuitenkin hyväksyttämässä huvittuneilla haalarihepuilla treffiasukokonaisuuteni, kun muitakaan makutuomareita ei löydy lähimaastosta. 

Olen oppinut kantapään kautta monia muitakin asioita tänä kesänä kuin sen, että kannattaa käyttää yöpaitaa.  Esimerkiksi ettei sisäpihani rautaporttia hakkaavaa uhkailevaa narkkia saa peloissaankaan päästää sisään. Kellekään muulle tämä ei ehkä tule yllätyksenä, mutta enemmän siitä on harmia siellä samassa rappukäytävässä!!! Joskus toimin ensin ja sitten vasta ajattelen. 
Anna-Leena Härkönen opettaa naistenlehdessä, ettei kannata uskoa mitään, mitä naistenlehdissä opetetaan ja sitten kuinka vastaavassa tilanteessa tulee toimia:

Jos joku hullu yrittää käydä kimppuusi, heittäydy yhtä hulluksi kuin hän. Huuda suoraa huutoa ja esitä joku epämääräinen tanssi. Naura kuin mielipuoli. Puhu sekavia. Hullu ei koske lajitovereihinsa vahingoittamistarkoituksessa.

Pakko kokeilla.

Senkin olen oppinut, ettei ehkä kannata lähteä edes kavereina treffeille prätkän kyytiin. Voi sattua, että tyyppi koettaa tehdä vaikutusta ajamalla ympäri Turun saaristoa yli kahtasataa sinun miettiessä siinä ilmavirran leikatessa päätä irti muusta ruumiista, että olisit kaikesta huolimatta halunnut elää vielä. Tai sitten kannattaa, jos mielii tulla myöhemmin yllätetyksi ja haetuksi Naantaliin syömään, kesäteatteriin ja kotimatkalle ihan vahingossa osuneelle ex-tempore Cheekin keikalle.

Illan saama riehakas käänne on vielä aamullakin syypää mun hymyyn ja niin tuntuu olevan raksamiestenkin. Muutama mojito vähemmälläkin olisi pärjätty.

Ennen tuota iltaa olin hääpukushoppailemassa ystäväni S:n makutuomarina. Tuleva rouva Tuomisto osoitti huomattavaa potentiaalia morsiuspukumallina näyttämällä tyrmäävältä joka koltussa. Pysyin ainakin kohtuullisesti hänen vauhdissaan kuusituntisen hääpukumaratonin ajan ja tuuletin maalissa täydestä sydämestä the puvun löytymiselle. Vaikka siinä tyllien, pitsien ja satiini- tai taftilaskosten keskellä samastuin itse enempi niihin hääauton perään sidottaviin tölkkeihin, joita on vedetty pitkin kyliä, aina Suomesta Norjaan ja takaisin. 

Mutta oppi numero kolme on, että ei se ole niin merkityksellistä, millaista paskaa elämä kaataa niskaan vaan se, miten siihen reagoi.

Ja koska ilmassa leijui halvan pornoelokuvan aineksia pikkuisen liikaa meitsin makuun - kiitos silmää iskevän paidattoman puolalaisen, jonka yläruumista on käytetty monenlaiseen fyysiseen työhön selvästi ennenkin - kävin ostamassa rullaverhot. Oikeasti! Kuinka onnelliseksi voi tulla rullaverhoista?! Hyvin. Ja niiden kiinnittäjästä, joka käsittelee kitaraa iskuporakonettakin paremmin.

Niin jammailtiin pienessä kodikkaassa yksiössäni myöhään yöhön.

Viime aikoina olen tavannut melkein pelkkiä hyviä miehiä. Jostain syystä he ovat päättäväisesti käyttäneet aikaansa näyttääkseen, että olen sen arvoinen, vaikka itse olen tehnyt kaikkeni näyttääkseni, että en ole. Edes se ei vaikuta häirinneen, että oikeasti olen aivan pihalla ja puutteellinen ja turta. Lomalla elämästä. Alkaa monesti melkein itkettää nykyään kaikenlaisen hyvyyden ja huomaavaisuuden edessä. Kun saa paljon, vaikkei itsellä ole oikein mitään annettavaa.

Myös tyttöystäviltä. Mutta heille saan varmasti tilaisuuden maksaa vielä joskus takaisin.

Onnistuneen asioidenhoitelukierroksen, työhaastattelukutsun, tiukan puhelun vuokranantajalle, tehokkaan graduiluviikon ja nautinnollisen kirjastoreissun jälkeen, juuri kun imuroin terhakkaasti keskilattiaa ylhässä yksinäisyydessä iskee tosi lujaa tunne siitä, että hitto mää olen onnellinen!

Ja tästä elämästä tulee ihan mun oma ja oi niin hyvä.

Vaikka ei siitäkään varsinaisesti haittaa ole, että erääseen puhelimeen numeroni on tallennettu nimellä Anna Timanttinen.

Saa hymyillä syvään.

Monday, July 29, 2013

Minulla on monta kuvaa sinusta

Olet häikäisevä komeus punaista makasiinia vasten
hymyilet minulta jalat alta.
Laitan patiota kiinni, peittelen lasten laitteita
ja typeryyttäni,
ja mietin, mikset voinut olla joku muu.

Olet kammottavan vieras musta kiiltävä untuvatakki
lesosti harteilla, kun ulkona on kolkyt astetta pakkasta
olet uusi tatuointi
ja kun ojennat kätesi en uskalla tarttua siihen.

Olet sinnikäs ja päättäväinen
kivi, paperi, sakset
Olet leikkisä ja vakava ja haluat kertoa minusta kaikille.
Sanot, että ”ihan kiva yksiö sulla Anna, mutta…”
Haluat kertoa minusta kaikille.

Olet shakissa se nerokas siirto. Kuolinisku täysin odottamatta.
Ja puhelu Eetulta, jonka sängyssä nukuimme.
Kuuma kupillinen keisarin morsianta ja suklaa, jota en syö.
Tässä minä nyt olen.

Olet punainen auto, parkkeerattuna Hukan eteen
hengität anteeksipyynnölläsi ikkunat huuruun.
Juoksen matolla ja käsken itseni olla nyt, kerrankin, järkevä

Olet ne jäiset mustikat, joita syötän sinulle, kun kuumeesi nousee
Taidat nostaa sen itse viivytelläksesi vielä
hikiseen selkään piirrän ”rakastan sinua” ja väität lukeneesi ”labradorinnoutaja”
kaduin sitä ehkä heti.

Olet lähtöaamun nieleskelty itku ja laukkuuni sullotut raidalliset bokserit
Olet välttelevä katse, kohautetut hartiat ja lohduttomuus.
Koetan seistä kunniakkaasti suorassa.
On kadonnut dodo lintukodosta.

Olet ihana jälleennäkeminen, kaikilla herkuilla varusteltu kalpea koti
josta meidän elämä vielä puuttuu
Arvailut siitä, mistä ehkä pitäisin
Ensimmäisenä hetkenä parvekkeella
kerron kaiken, minkä halusit kuulla

Olet kauan odotettu pääsiäinen ja loppumattomat suukot.
Häikäilemätön katse, kiimainen ikävä.
Suurenmoinen halu olla irrottamatta hetkeksikään.
Eedenissä vesi seisoi ja sinä et ollut päästä ylös altaasta.

Olet postiluukkuun ilmestyneet sukunimemme.
Avomies.
Olet seikkailu uudessa kaupungissa: eväsretki kallioille,
vihannesostokset torilla, humala rautatienpuistossa.
Vanhat kauniit rakennukset, joiden keskellä saamme aloittaa alusta.

Olet englantilainen aamiainen ja kurkuma, jonka koetan pitää hengissä.
Olet loputtomasti kiehtovia asioita, joista opin koko ajan lisää.
Olet hyvä tuuli, kun puhallat töistä kotiin.
Olet kelloja ja olet kenkiä, jotka eivät mahdu minnekään.
Ja virheet, joita et aio tehdä uudestaan.

Olet ensimmäinen riita ja vähitellen toinen ja kolmas.
Seinään lentävä hampurilainen ja yöt sohvalla.
Olet katumuksen sunnuntait, hyvä tuoksu keittiöstä
ja hellyys, jollaista ei ole ennen nähty
Pitkällä kävelylenkillä venytän anteeksiantoni uuteen asentoon

Olet upea kaikkina vuodenaikoina,
minulle olet yhä vain upea.
Lähetät lentosuukkoja jalkapallokentältä
Laitat kätesi reidelleni, kun ajamme pohjoiseen

Olet lempiravintolaamme pahaa aavistamatta lähestyvät onnelliset askeleet jokirannassa
Puhelu, iltapäivä, jonka aikana kaikki särkyy
Olet skypemaratoni Norjasta
Jätämme sen yöksi päälle, haluamme nukahtaa yhdessä

Olet lupaus siitä, että kaikki järjestyisi meille
Merenrantakotimme kattoterassilta avautuva näkymä,
josta opin pitämään kyllä
koti, jonne olisi pitänyt asettua muiden palkintojesi viereen

Olet loputonta huonoa onnea
loukkaantumisia sanan jokaisessa merkityksessä
pois vetäytyminen ja ärsyyntyminen ja
täysi tuopillinen mansikkamehua, jonka heitän päällesi
Astun vesilätäkköönkin väärin

Olet joitain hymyjä, sanoja, samaan suuntaan kulkevia askeleita lumessa,
ruokittuja sorsia ja joutsenia, leivoksia vuoteeseen
Niihin kuivaan Oopperatalon katolla itketyt itkut
ruuhkaisellakaan tanssilattialla ei koskaan ole meidän lisäksi muita

Olet rakkaudellinen roadtrip ympäri Suomen
kai halusit tehdä sen yhdessä, vielä kerran, ja tehdä sen hyvin
hyvinsuunnitellusti ainakin, koska se päättyisi lapsuuteni kotiin,
josta et tulisi minua enää hakemaan.

Olet epäilyttävän mahtailevat sanat veneen kannella, mitä sekin oli?
elämämme viimeisenä yönä olen maailman ihanin tyttö, rakkain, paras, kaunein
 -  ja niin ihana, sanoitko sen jo?
Kuin märkä rätti sama ihana katsoo autosi perävaloja ja vilkuttaa

Olet ”tulee ikävä”.
Ja sitten tulee paljon muutakin. Aivan liian myöhään tietysti.
Kyllä minä tiesin, että olet kova tuhlaamaan,

mutta että minut. Ja nämä kuvat.

Sunday, July 14, 2013

The day has come!

Kuluneet viikot ovat tehneet tehtävänsä. Elämä alkaa tuntua siltä, että ehkä sitä kuitenkin kannattaa jatkaa. 

Tällä matkalla olen oppinut, että vaikka Terhi Kokkonen olisikin lainannut elämääsi Balladi1-biisiin, voivat väärältä haiskahtavat juhlat muuttua aivan oikeiksi.

Joskus ne tosin pysyvät loppuun asti väärinä, vaikka ne koettaisi nähdä miten ja olisi pitänyt osata lähteä kotiin jo paljon aiemmin. Itseään on turha etsiä näistä paikoista. Note to self: Älä ole typerä.

Olen saanut muistutuksen siitä, kuinka tärkeitä yksityiskohdat ovat. Napapaita esimerkiksi voi olla merkittävä yksityiskohta tiettyjen tapahtumaketjujen liikkeellepanijana. Tapasin erään, joka kirjoittaa supernaiivisti listaa siitä, mitkä elämän yksityiskohdat tuntuvat hänestä hyviltä ja mitkä huonoilta. Huonolta saattaa tuntua lattialle putoavasta tyhjästä limukkapullosta kuuluva kolina. Tiedättehän, superinhottavaa! Lisäsin hänen listaansa iphone-laturin piuhan irtoamisen, kun sitä kaivaa vaikka laukusta. Ja sitten omaani.

Periaatteessa listalle voisi ajatella kuuluvan myös täyteen ahdetun yöjunan seisomisen yli neljän tunnin ajan jossain kuusessa veturin hajottua istumavaunun äänekkäimmän kilpakuorsaajan satuttua vielä viereeni, kun toistaiseksi ei ole edes tietoa elossa Turkuun pääsemisestä.

Minua on kuitenkin juuri siedätetty kuorsauksen suhteen. Ja katsottu silmiin ja saatu nauramaan, vaikka eihän hei minun pitänyt nauraa enää koskaan! Minua on kuunneltu laiturilla, puistossa, parvekkeella, rannalla, terassilla ja pihakeinussa, kun yö vaihtuu aamuksi. Olen saanut puhua, kun on tuntunut siltä, kunnes olen huomannut, etten oikeastaan edes jaksa enää. Etten tule ehkä koskaan ymmärtämään, mutta ei kai minun tarvitsekaan. Kaikki on sanottu. 

Haluaisin vain antaa anteeksi.

Ja minua on saunotettu ja pesty ja kyyditty pitkin Suomea ja naapurimaita. Ja peitelty nukkumaan. Ja mun kanssa on itketty, kun tilanne on sitä vaatinut. On tanssittu ja tanssitettu, ruisrockattu ja Kaarlen musahuone vallattu kolmesti. Minulle on melkein kerrottu, mitä Nietzcshe sanoi vihaamisesta. Olen todella otettu ja kiitollinen. Ihanat ihmiset, heidän apunsa, läsnäolonsa ja hyvyytensä, koskettavat.

Jokseenkin epäloogisesti tunnen itseni rakastetummaksi kuin pitkiin aikoihin. Ihana tunne. En halua siitä enää luopua. Suurimmaksi osaksi ajasta se peittoaa alleen sen toisen puolen; sen, että olo on myös kusetettu, petetty ja pettynyt.

Niinpä laitan omalle hyvien asioiden listalleni lempeyden, rehellisyyden, roskapöntön sattumisen kohdalle juuri kun savuke on palanut, pisamat, illat parvekkeellani, jolta näkee valaistun Turun keskustan, James Morrisonin The Awakening-levyn, sen, että Joensuusta saattaa ehkä sittenkin tulla jokin hyvä asia (1kpl), E:ltä lahjaksi saadun maailman hienoimman kangaskassin, taistelun jättiläismehiläistä vastaan loppumisen jättiläismehiläisen tappioon, basilikan, sen, kun pystyn ajattelemaan jotain myönteistä päättyneestä avoliitostani tai sen toisesta osapuolesta, minttuteen Cafe Artin terassilla, parhaan ystävän sanat: Kirppu sää pärjäät. Kirput pärjäävät aina. Sen, kuinka pysähtyneessä junassa käytävän toisella puolella nuori poika silittää kauniisti ja huolella tyttöystäväänsä uneen ja suukottaa tätä otsalle.

Ainiin...ja! 
Jalkapallopelissä totean yhden vierasjoukkueen pelaajista juoksevan vähän hassusti. Ystäväni E katsoo minua merkitsevästi. Vastaan kurtistamalla kulmia, mitä nyt. En ymmärrä yhtään. "No mietitkö sä sitä?" E kysyy. 

"Ketä?"

Tuesday, June 18, 2013

Ei mikään salaisuus

Yhtäkkiä kaikki tekstit puhuvat minulle. Ja yksityiskohdat. Se, miltä vaniliatee todella maistuu tai miltä vanha puulattia tuntuu jalkojen alla tai tuuli kasvoilla. Katselen linja-auton ikkunasta avautuvaa Suomi-maisemaa ja koetan hengittää, enkä osaa päättää, olenko väärässä paikassa vai sittenkin juuri oikeassa.

Nyt lainaan Turussa oranssia vanhaa kivitaloa, joka on sisustettu antiikilla. Yksin voi vihdoin rauhoittua. Koko ajan ei jaksa puhua tai yrittää selittää itselleen, miksi ei enää riitä tai kelpaa. Se on uuvuttavaa. Ikkunan takana vaahterat ovat vihreitä. Kesä on vasta aluillaan.

Itselleni kelpaan hyvin.

Annan pehmeiden vaatteiden ja ystävien hyvyyden helliä ihoa. 

Tulipa yllätyksenä sanovat ihmiset, joita tapaan ja odottavat selitystä. Mutta minä olen yhtä ymmällään ja sanaton heidän edessään...Niin, niin tuli.

Erosurusta voisi kai sanoa sen, että se on erilaista tällä puolella. Tupakkaa ja vaniliateetä muumimukista kuluu luvattoman paljon. Jos sitä vetää kaiken aikaa auringossa, saattaa saada lisäksi ihan törkeän hyvän rusketuksen. Ensimmäisinä päivinä join vielä möröstä. Sitten nuuskamuikkusesta ja tänään valitsin jo niiskuneidin. Vahingossa olen tarttua rakkausmuumimukiin, mutta sen aika on vasta joskus paljon myöhemmin.

Kerron ystävälle, etten ole tällä kertaa kuitenkaan menettänyt uskoani rakkauteen - päin vastoin, se on palannut! Nyt tiedän, millaista onni voi olla upeimmillaan. Sitä minä haluan. Hän vastaa, että sitten kun minä menettäisin uskon rakkauteen, rakkautta ei enää ole. Hymyilyttää. Kiitos.
Olen kuullut saman ennenkin - tässä suhteessa olen ollut aika näkyvästi rakastavaa sorttia, enkä kadu hetkeäkään.

Toinen ystävä neuvoo, että kannattaa koettaa olla itkemättä lentokoneessa, koska se sattuu aivan saatanasti. Niin sattuu. Erinäisissä muissa liikennevälineissä ja julkisissa paikoissa, kuten Ikeassa, paljon vähemmän.

Ja minä....MINÄ olen pelännyt olevani jotenkin tunnevammainen. Että kaikkiin rakkauksiin todella olisi piilotettuna sama katoamisen kaava. Että kyllästyn aina ja nurmi vihertäisi aidan toisella puolella ja toistaisin ja toistaisin samaa käytäntöä uudelleen ja yhä uudelleen, enkä osaisi rakastaa loppuun saakka. Vastata siitä, minkä olen kesyttänyt.

Nyt voin häpeilemättä sanoa olleeni viimeisiin sanoihin saakka yhtä rakastunut kuin silloin, kun sanoin sen ääneen ensimmäistä kertaa. Ehkä vielä rakastuneempi. En kyllästynyt koskaan. Ei se ole mikään salaisuus: Olisin rakastanut loppuun saakka!

Mutta kun minulle näytetään ovea, kävelen siitä ulos kyllä. Omin jaloin, enkä tarvitse saattajaa. Eilen laitoin nimeni alle uuden asunnon vuokrasopimukseen, joka vaatimattomasti sijaitsee lempikaupunkini ytimessä, yhdeksännessä kerroksessa. Sieltä asiat näkee jo varmasti paljon paremmin ja selkeämmin, etäisyyden päästä.

Joku mies lenkkeilee ohi hassusti. Sinä, joka kiinnitit aina huomiota ihmisten juoksutyyleihin, olisit huvittunut siitä. Voi luoja minä odotan sitä päivää, kun jonkun ohittaessa minut hassusti lenkkeillen, en mieti enää sinua.

Sunday, April 28, 2013

Oi missä on polkuni, missä on tie, jonka varrelta mustikat hain

Teemme Suomi-koulun kanssa kevätretken Oslon eläinmuseoon ja vietämme siellä oppituntien välissä kevätjuhlaa piknikin merkeissä. Suunnittelin juuri pahaa-aavistamattomana viimeisiä tuntejamme selaten läpi Fröbelin palikoiden eläinaiheisia rallatuksia, kun kohdalle osui "Harakka-loru", veljenpoikieni muinainen suosikki. Olen kuvannut monta videotakin isänsä tavoin "keikalla" olevista pienistä, jotka laulavat Harakka-lorua legopalikoihin.

Tissa nostaa seltää!!!
Taitti linnut peltää!!!!

Nuorempikin intoutuu huutamaan satunnaisesti ulkoaosaamansa fraasit niin voimallisesti, että häntä yritetään toistuvasti siirtää turvamiehen tehtäviin.

Hän lähtee syksyllä kouluun! 

Samainen kaksikko on juuri palannut Turkista. Lentokoneessakaan ei pelkoa näytetty, vaikka vanhempi olikin ehdottanut, että Turkkiin voitaisi matkustaa ensi kerralla laivalla. Viimeksi kun tapasin harakkaloruilijat, heillä oli omat ihastuksensa, joiden edessä tätille sanottiin vaan kiusaantuneena, että "joo joo, ihan sama". 

Ja uudelleen ja uudelleen he kuuntelivat Hectorin Nostalgiaa ja osasivat ulkoa kaikki sanat. Toisella oli lisäksi koko ajan sokka irti!

Vaikka omasta ja britti-stand-up-koomikon, joka tietysti tottakai otti minut silmätikuksi koko esityksen ajaksi, mielestä sitä on aina vaan 17-vuotias, paljastavat lapset hämäyksen. Heistä huomaa, että aika on oikeasti kulunut. Jos joskus onkin ollut, niin enää sitä ei ole tuhlattavaksi. 

Ensimmäisen todella läheisen ystäväni kasvava maha ja mustavalkokuvat sitä asuttavasta tytöstä eivät varsinaisesti lakkaa muistuttamasta siitä, että jostakin jää aina paitsi olemalla toisaalla.

Täällä toisaalla on kuitenkin kaikenlaisia mielenkiintoisia projekteja meneillään. Annoin ensimmäiset yksityisopetustuntini ja kävin ihan itse ensimmäiset palkkaneuvotteluni. Minua pyydettiin laulamaan myös. Olen ottanut aurinkoa oopperatalon katolla ja ensimmäiset pisamat ovat laskeutuneet poskipäälleni. Olen saanut norjalaisen pankkitilin ja henkilökortin ja ylihuomenna saan avustusta toiminimen laittamiseen. Olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä ja tanssinut ja opiskellut norjaa ja syönyt kaikkien aikojen parasta sushia. Olen urheillut ja saunonut ja shopannut ja nauttinut hyvästä seurasta. Olen ostanut itselle kukkia. 

Haikeilun ja ikävän ohella elämä on siis ollut hyvvää!

Mutta jos siitä huolimatta loukkaa itsensä johonkin, hmmm...let's say vaikka poikaystävän huonoon käytökseen, suosittelen lämpimästi seuraavaa nettitelevisiohelmeä: The Voice of Finlandin finaalin introaAxl Smithin kiusallinen Girl we cool-hitin tahtiin hyperventilointi parantaa kummasti oloa laittamalla asiat taas oikeaan perspektiiviin. Noin kolmeminuuttisen pakoreitittömän myötähäpeän ja ulvontanaurun jälkeen olo on raukea ja kiitollinen. Mulla tässä sittenkään edes niin huonosti mee...

Mä kirjoitin tämän jo 13.4. mutta unohdin julkaista

Kun vanhempani muuttivat Jyväskylästä Rovaniemelle (synnyttivät siellä minut), Rovaniemellä paikasta toiseen ja viimein Kemiin sekä edelleen Karihaarasta Tervaharjulle alkoi silloin alakouluikäinen isoveljeni saada kaljuja kohtia päähänsä.

Kun vanhempani suunnittelivat uutta muuttoa takaisin Etelä-Suomeen synnyinseuduille, isoveljeni hiustenlähtö kiihtyi. Heidän oli peruttava aikeensa, koska esikoinen stressasi muutoksia silminnähden raskaasti.

Myöhemmin me kaikki neljä metelöimme täyttä kurkkua muuttovastaisesti, eikä meitä liikutettu houkuttelevien työtarjoustenkaan perässä enää mihinkään. Meillä oli jalkapallojoukkueemme, teatterimme, bändimme, koulumme, kotimme ja ystävämme. Oma piha, jonka perällä pieneläinten hautausmaa, itse istutettu kuusiaita ja iso sähkökaappi, jonka ympärillä pelattiin sianpommitusta.

Yhtä kamalan raastavaa voi muuttaminen olla aikuiselle. Ei teille seikkailijoille. Mutta meille, joille seikkailuksi riittää oma kuisti, jolla vasta voi tuntea olevansa täydellisen vapaa ja onnellinen. Vasta silloin, kun tuntee kuuluvansa johonkin, tehneensä sen olon itselleen.

Kemiin muuton jälkeen olen asuttanut useampaa kuistia, tai tarkemmin sanottuna parveketta, ja viimeiseen kiinnyin niin, että on ollut vaikea karistaa tunnetta siitä, minne kuulun. Tietoisuutta siitä, etten ole siellä.

Oletteko kuulleet minun puhuneen samasta aiheesta ennenkin? Avomieheni ainakin on. Hän on ollut turhautunut negatiivisuuteeni ja lohduttomuuteeni. Minulle sen sijaan ei ole olemassa mitään kauniimpaa kuin tuntea suurta kaipuuta ja kuuluvuutta jonnekin.

Mulle on jostain teini-iän lentävien lauseiden kirjevihkoihin kirjoittelu-ajoista saakka iskostunut mieleen yksi fraasi:

Parempi kaivata sitä, jota rakastaa kuin elää sen kanssa, jota vihaa

Se on mulle jotenkin totta. Tietysti tuota ympäripyöreyttä voi käännellä, miten vain, ja niin minä juuri olen tehnytkin.
Olen soveltanut sitä monessa tilanteessa ja tähän se on kai kääntynyt jotensakin niin, että otin mielummin riskin ja kaipaan paikkaan, jota rakastan kuin jään sinne ja vihaan joka sekunttia, jonka joudun elämään ilman sitä, jonka kanssa elämältä olisi voinut saada kaiken. Kai minua myös pelotti, kun aikaa kului, että hän alkaisi ennen pitkää vihata minua, jos jättäisi takiani tavoittelematta unelmaansa.

Eivätkö ihmiset kadu eniten asioita, jotka jättivät tekemättä?

Ja vaikka nälkä kasvaa syödessä niin ulkomailla asuessa se vasta kasvaakin. Muutun täällä toisinaan parannelluksi versioksi itsestäni: reippaammaksi ja rohkeammaksi. Nyt haluan näyttää itselleni, etten ainoastaan pärjää vaan myös ennen pitkää viihdyn.

Tällaisina päivinä on helppo uskoa riskin kannattaneen. Kun olen tuntenut itseni korvaamattomaksi Suomi-koulussa; saanut pikkuoppilaani kielioppitunnilla kiljumaan riemusta ja liikuttavasti esittämään ääneen toiveensa siitä, että opettaisin heitä jatkossakin. Kun saamme vihdoin viimein tiilisavotan päätökseen kotiraksallamme ja televisiota kannattelee maailman hienoin tv-taso. Se kastetaan tirauttamalla muutama kyynel katsomalla Voice of Finlandia (se iso poika laulamassa Sua vaan yli kaiken mä raa-kastan!!!!) ja nautiskelemalla kylmä lasillinen Suomesta kuljetettua viimeistä lonkeroa. 
Kun aurinko aivan odottamatta heittää olohuoneeseen kirkkaan lupauksensa kesästä. Ja kun mies varastaa huomioni tanssien valoläikässä idioottimaisesti "tuo mulle lämpöö"-kappaleen tahtiin purskauttaakseen minut räjähtävään nauruun.

Voiks sää kirjottaa jo sen blogis niin lähetään kylille kuljaileen. No selvä. Työt on tehty. Lauantain alkuilta. Eikä meitä sido mikään mihinkään. Näillä kylillä on aina vain mukavampi kuljailla.

Nyt hän juuri strippaa "Call me maybe"-kappaleen mukana. Pakko mennä.

Sunday, March 24, 2013

Man eldes ikke alene

Täytin kaksikymmentäkuusi vuotta. Olen virallisesti vanha.

Syntymäpäivä alkoi merkillisesti. Heräsin unesta, jossa keskustelin elämästä kaikkien aikojen ensimmäisen poikaystävän kanssa. Olimme täyttäneet kolmekymmentä ja hän oli saapunut lunastamaan tekemiämme lupauksia. Meidän olisi tässä vaiheessa pitänyt olla naimisissa ja meillä olisi pitänyt olla ainakin kolme lasta. 

Tunsin unessa suurta syyllisyyttä siitä, että olin elänyt elämääni jotenkin aivan väärin; 15-vuotias minä olisi ollut hyvin pettynyt. "Muistatko mitä minä lupasin?" kysyi uni-hän. Ja yhtäkkiä minä tietysti muistin, kuinka hän oli luvannut rakastaa minua vielä kolmikymppisenäkin (15-vuotiaana siihen on vielä koko elämän mittainen matka). Samassa uni-minä tiesi hänen myös pitäneen lupauksensa.

Mutta siitä huolimatta...tai pikemminkin juuri siksi uni-hän kertoi antavansa anteeksi sen, että poikkesin suunnitelmasta; rakastuin hänen jälkeensä monta kertaa, muutin toisiin kaupunkeihin ja toiseen maahan ja kasvoin aikuiseksi, enkä enää leikkinyt pihlajanmarjasotaa hänen takapihallaan. Tai yrittänyt osua sillalta sylkemällä alhaalla ajaviin autoihin.

Enkä enää osannut puhua hänelle, kun viimeksi kotona pienessä merenrantakaupungissa käydessäni istuimme vahingossa samaan penkkiriviin elokuvateatterissa. Minä, hän ja hänen suloinen kamalan nuori tyttöystävänsä. Leffa oli tietysti 25 tapaa pilata parisuhde, jos tilanteen tukaluudesta kaipaa ironisia lisätietoja.

Kuinka monta vanhan kansan viisautta yhdessä tekstissä on liikaa? Mä aion käyttää nyt muutaman. Aloitetaan tällä: Niin makaa kuin petaa. 

Avomieheni, joka useammin makaa kuin petaa ja jonka luokse löysin sääntöjä rikkomalla, on epäsuorasti pedannut minulle tämän syyllisyyden tunteen valitsemalla iltasatuluettavaksi Pikku prinssin. 

Oli minun vuoroni lukea ääneen, kun pääsimme ihastuttavaan kohtaan, jossa kettu ilmestyy näyttämölle. Ei ole ihme, että näkee tuollaisia unia, jos nukahtaa ketun tärkeään opetukseen totuudesta, jonka ihmiset ovat unohtaneet: Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt.

- Hyvästi, pikku prinssi toisti.
Kukka yskäisi. Mutta se ei johtunut vilustumisesta.
- Olen ollut tyhmä, se sanoi vihdoin. - Pyydän sinulta anteeksi. Koeta olla onnellinen.

Unesta herätessäni kiiruhdan tarkistamaan ulkoisten merkkien viittaavuutta siihen, että täytän kolmenkymmenen sijaan vasta kaksikymmentäkuusi. Kuten viimeisten viikkojen ajan, ennen uhkaavasti lähestyvää syntymäpäivää, olen havaitsevani rupsahduksen merkkejä.

Miehen lahjaa avatessa olen vakuuttunut siitä, että hänkin on havainnut. Saan salikassin, lenkkarit, urheilupaidan ja parit juoksuhousut. Ja sitten vielä sydänkohtauksen, kun alan täyttää kassia salille menoa varten. Sivutaskussa möllöttävät liput Beyoncen toukokuun konserttiin! AAAAAAAAAA!

Ihania lahjoja. En tiedä, olenko ihan ansainnut niitä. Ehkä sen urheilupaidan.

Urheilupaita on vähän huti, mutta vain noin kahdellakymmenellä vuodella. Näen sen heti. Koko on olevinaan oikea, mutta lastenpuolelta: merkinnän xs alapuolelta olisi ostotilanteessa huomatessaan voinut myös lukea 122cm-128cm ja sen alta vielä 6-8-years.
Tavoitepaita? lahjanantaja ehdottaa huvittuneena, kun tunkeudun nukenvaatteeseen. Jos tavoitteenani olisi esimerkiksi irroittaa toinen käsistäni niin sitten se menisi kyllä. 

Ikäkriiseily on ärsyttävää. Minä en ole ennen ikäkriiseillyt. Mutta silloin en olekaan ollut vielä 26-vuotias! Kaksi pahaa-aavistamatonta läheistä joutuu yllätetyksi kriiseilyn tulilinjalla. He kommentoivat, että "susta ei saa rupsahtanutta tekemälläkään hullu!" sekä "älä pelkää, et muistuta ulkoisesti etkä henkisesti lähellekään 26-vuotiasta!" 

Seuraa arvoitus. Kumpi kommenteista on avomiehen loppurepliikki jotain mitätöntä toista prätkämäistä asiaa koskevassa riidassa?! Ruma tyyli. Antaa kehässä toisinaan ihan hyvän vastuksen.

Muistan puolustautuneeni unessa sillä, että olen elämässäni onnellinen.

Se saattaa jopa alkaa taas olla ainakin suureksi osaksi totta. 
Vielä hetki sitten kuullessani muiden asuttavan meidän Turun kotia, teki samassa mieleni hypätä liikkuvasta autosta, kieriä keskelle pahinta loskaista iltapäiväruuhkaa ja huutaa apua koko puhkotun sydämen voimasta.

Totta tosiaan on kulunut kokonaisia viikkoja niin, etten ole tunnistanut itsessäni enää sitä tyttöä, joka mielummin hyppäisi raitiovaunun alle kuin sen kyytiin. 

Jos välillä surettaakin niin enää ei kuitenkaan siksi, että asuu Norjassa.

Vanhuus ei tule yksin. Se tulee "Näytätpäs sä nuorelta tässä kuvassa. Ja tässä." -kommenttien saattelemana parin vuoden takaisia paperivalokuvia katsellessa. Se tulee meille upeille naisille kohotettujen skumppalasien kiiltäessä. Se tulee tavassa käyttää luontevasti itsestään sanoja nainen ja upea. Se tulee miettiessä, että haluanko minä niitä lapsia ja vastatessa itselle, että kyllä haluan, mutta en vain juuri nyt. Se ei tullessaan enää kuule kysymystä siitä, milloin sitten, koska sillä on niin kiire kokeilemaan uusia asioita, kuten joogaa ja Suomi-koulun kevätretken järjestämistä luonnontieteelliseen museoon. Se tulee ystävän itse tekeminä karjalanpiirakoina.

Se tulee lempeytenä ja armollisuutena toisen ja itsen inhimillisyyttä kohtaan. Opetteluna pyytämään ja antamaan anteeksi. Enenevissä määrin ainakin. Se tulee haluna oppia vastaamaan siitä, minkä on kesyttänyt. Se tulee myös huomiona siitä, että eräs pikku prinssi on tainnut kesyttää minut, silminnähden.

Jos vanhuus tulla raahustaa tällaisina aamuina ja valkeaa kotiamme hivelevinä valoina sekä vatsan pohjasta (nykyään hyvällä tavalla) ottavalla minä asun täällä-tunteena, niin olen kiitollinen siitä.

Ja siitä aivan erityisesti, jos sen saa jakaa niiden ihanien tyyppien kanssa, jotka ovat tukeneet minua matkojen päästä ja joita ihan valtavasti rakastan. Sekä näiden ihanien tyyppien kanssa, joihin olemme täällä jo saaneet tutustua ja joille haluan vain sanoa saman kuin mitä eräs heistä kirjoitti meidän Hyttebok:iin kyläillessään: Dere er noen fantastisker personer! Det er veldig viktig för mig å ha gode venner rundt meg. Jeg setter virka lig pris på det. Mer enn dere aner! 

Thursday, February 28, 2013

Haaste!

Ahaa, minut siis haastettiin kertomaan itsestäni 11 satunnaista asiaa ja sitten vastaamaan eräisiin kysymyksiin. Olen vähän otettu. Tykkäsin nuorempana vastailla tällaisiin kyselyihin. Joo, ja itsestäni olen osannut puhua ja kirjoittaa aina.

Siis 11 randomia faktaa minusta:

1. 
Olen herkkä. Kaikki eivät sitä tule ajatelleeksi, koska se ei tarkoita sitä, ettenkö luottaisi itseeni yhtä aikaa. Saatan kuitenkin loukkaantua syvästi sellaistenkin ihmisten puhheista, joilla ei ole sinänsä mulle mitään merkitystä. Yleensä kun joku (esimerkiksi päivä tai suunnitelma) on pilalla niin se on sitten ihan kokonaan pilalla, että sillä tavalla olen kans aika äärimmäinen tyyppi. Mutta tulen iloseksikin ja onnelliseksi ihan pienistä elämän yksityiskohdista.

2.
Edellisestä johtuen liikutun myös to-del-la helposti! Ystäväni S sen sanoi, että pahimpia ovat jotkut kolmea itse kasvattamaansa kohmeista naurista ja yhtä punajuurta torin kulmalla myyvät papat. Voih. Matkalla jouluksi kotiin oltiin superonnellisia, kun laivan autokannella ulos pääsyä odotellessa kuului joku varhainen suomenkielinen onnittelu-radio-ohjelma. Sinne soitteli koko ajan jotaki Raatikaisen Alpoa ja Laakson Hilkkaa onnitellakseen kaukana asuvia perheenjäseniään tai ihan vain solidaarisesti toivottaakseen kaikille rauhallista joulun aikaa ja rupatellakseen toimittajan kanssa. Viivyttivät puhelua viimeiseen saakka. Kyyllä, minä pillitin koko matkan kotiin.

3.
Kirjahyllyni on täydentynyt lähiaikoina kahdesta aarteesta. Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan sain ystävältäni A:lta, joka myös rakasti kirjaa ja oli löytäessään ostanut sen divarista kahtena kappaleena miettien, kelle voisi toisen lahjoittaa. Riikka Pulkkisen Raja meni hukkaan ollessaan lainassa. Eikä sitä tietenkään ole saanut enää kovakantisena mistään pitkään aikaan, kunnes äiti teki täsmäiskun Kemin kirjadivariin.

4.
Saako ihmissuhteis saikuttaa? Impulsiivista shoppailua harrastava mieheni (HUOM. Ei avio vaan avo-, koska emme todellakaan mene koskaan naimisiin, koska olemme katsoneet parhaaksi säästää juurikin esimerkiksi häistä ja kodin sisustuksesta) ilmoitti juuri suunnittelevansa sen sijaan prätkän ostoa. En ole pitkään aikaan kuullut mitään niin älytöntä ja tuntenut itseäni lopulta näin ärsyyntyneeksi. Nythä on siis kaikki pilalla.

5.
Synnyin Rovaniemellä.

6.
Pelkään pimeällä liikkumista ja ulkoa kantautuvia ääniä, jos olen yksin kotona.

7.
Opiskelun ja opettamisen suhteen tunnustaudun perfektionistiksi. Muuten en niinkään. Paitsi AVOpuolison mielestä toisinaan hänen suhteensa myös. Mutta hei, jos itse on ollut aivan ihana tyttöystävä niin sitten on varaa vaatia hiukan toiseltakin, vai eikö muka oo?

8.
Olen ollut aivan ihana tyttöystävä.

9.
Tunsin fyysistä pahaa oloa, kun Mikael Saari ei voittanut Uuden musiikin kilpailua. En nähnyt, että se olisi edes mitenkään mahdollista. Olen hänestä niin ylpeä. Norjalaiset ja ruotsalaiset, joilla olen pakkokuunteluttanut tätä "euroviisuvoittajan 2013" We should be trough:ta ovat olleet ihan myytyjä. Kirvelevin tappio hetkeen ystäväni M kiteytti UMK-finaalin jälkeen viestissään. Ja hei, se on paljon sanottu Suomen maajoukkuejalkapalloilijoiden AVOpuolisoilta. Pitäkää dingdonginne.

10.
Olen toisinaan ruokkinut meidän etupihan sorsia. Nykyään, kun koetan vaivihkaa lähteä ulos tai tulla kotiin, ne tunnistavat minut kävelysillalta ja pulikoivat iloisesti nokat ojossa muodostelmassa vastaan. Arvatkaa vaan liikutunko siitä.

11.
Kuuntelen nyt Tiiu Helinän Susi-biisiä. On vaan niin ihana.


Ja kysymykset:

1. Mikä on sponttaanein teko, minkä olet koskaan tehnyt?

Tämä on helppo: Muuttanut Turkuun, ehdottomasti!

Minulla on sellainen pitkä seurusteluhistoria, jossa olen aina pysynyt aika itsenäisenä, esimerkiksi halunnut ehdottomasti asua yksin. Tapasin nykyisen helluni Oulussa yli kolme vuotta sitten ja vaikka rakastuin aika kovaa, en tahtonut oikein myöntää, että rakastuin. Hänellä oli mun silmissä aika kysseenalainen naistennaurattajan maine ja hän oli muutenkin kaikin puolin sopimaton siihen pinnalliseen kuvaan, mikä mulla oli mun tulevasta vanhemmasta akateemisesta muusikko-Alvarista.

Ehdittiin tapailla kaksi kuukautta, kun toinen sai töitä Turusta ja pyysi minua mukaan. Kieltäydyin edes miettimättä sen enempää, koska pidin ajatusta ihan vitsinä. Lähtöaamuna hyvästeltiin surullisina. Luultiin, että meidän välillä on kaikki suurinpiirtein ohi. Sitten hän ajoi pois ja minä lompsottelin yliopiston tyhjillä käytävillä itsenikin yllättäneen voimakkaan surun murtamana myöhässä luennolta ja mietin, ettei mua oikeastaan kiinnosta elää tätä elämääni täällä ilman häntä. 

En tiennyt vielä silloin hänen erittäin huonoon saumaan tulevasta prätkähaaveestaan.

Täytyy myös lisätä, että en todellakaan ole tehnyt montaa rohkeaa tai sponttaania tekoa elämässäni. Olen hyvin suunnitelmallinen ja kurinalainen ja turvallisuushakuinen eli ihan nynny. Minä kiinnyn kaikkeen ympärillä, enkä osaa muuttua tai uudistua. Kertoohan tän blogin kivikautinen ulkoasukin jo sen. En halua, että mikään muuttuu. Siis mikään hyväksi todettu. On todellakin asioita, joiden ehdottomasti soisi muuttuvan. Jesus had two fathers and he turned out fine!

Koko elämäni, kotini, opiskeluni, ystäväni ja työpaikkani oli Oulussa ja tulevaisuuteni siellä oli tarkkaan piirretty.

Luennon sijaan otin suunnaksi amanuenssin kanslian ja kuulin itseni kysyvän, mitä pitäisi tehdä, että voisi saada siirron Turun yliopistoon.

Seuraavaksi soitin äidille, että puhuisitko minulle järkeä, kun oon muka muuttamassa Turkuun?! Mihin äiti, joka vain kuukausi aiemmin huokaili paheksuvasti lukiessaan minusta ihastuksen ja käski lopettaa moisen höpötyksen, myhäili nyt No minä vähän jo ihmettelinkin, että miksi et muka lähtis?!?! Tässä välillä äitini ehti tavata hurmurin, joka halutessaan osaa kyllä kaivaa vanhat taitonsa esiin.



2. Kauhein elokuva? Paras elokuva?

Kaikki kauhuelokuvat ovat minusta ihan kauheita. En koskaan katso niitä, koska minulla on ihan liian vilkas mielikuvitus. Poliisi-tv:kin on kiikun kaakun, et onko se kiellettyjen listalla. Kerran kuitenkin koetettiin tyttöjen kanssa katsoa Halloween-yönä kimpassa Wolf Creek-nimistä tositapahtumiin perustuvaa Aussi-roadtrip kauhuleffaa, jossa auto hajoaa...
En suosittele kellekään. En kyllä tiiä, kuinka se loppuu, mutta se on ihan yhtä hirveyttä! Sammuttakkaa se, rääyin kuin syötävä niin hillittömässä paniikissa, että tytöillä ei ollu muuta vaihtoehtoa kuin jättää leffa kesken, laittaa valot päälle ja harhauttaa mua juttelemalla jostain, mikä tapahtuu kaukana autiosta talosta pimeän metsän keskellä.

Voi, parasta elokuvaa on ihan mahdoton valita. Oon tykänny hulluna ainakin näistä: Wicker Park, Crash, Derailed, Marley&Me, Amelie, Loveactually, Forrest Gump, Death Poets Society, The Notebook, Brokebackmountain, Boys don't cry (jota en kylläkään ennää pysty kattomaan, kun se on niin traaginen), Happythankyoumoreplease, 500 Days of Summer, He's Just Not That Into You, Non ti muovere (suomennettu Älä liiku), Ondskan (Pahuus), Så som i Himmelen (As it is in heaven)...ruotsalaiset tekkee muutenkin paljon loistoelokuvia, mutten muista niiden nimiä.  
Tykkään kattoa myös paljon kotimaisia. Vuosaari, Käsky, Veijarit ja Tyttö sinä olet tähti on esimerkiksi tehny vaikutuksen. Katottiin just E:n kanssa "Kohta 18" ja se oli tollaseksi nuorisoleffaksi kyllä ihan tosi hyvä!

3. Tärkein esine/asia?

Tärkeimmät esineeni ovat varmaankin mieheltä lahjaksi saatu Anna-koru ja DG:n kello, joita pidän aina, iphone, jota ilman en osaisi enää elää ja Tero-nalle, joka on minulle yksi lohdullisen muuttumaton ja halattavan läsnäoleva osanen tässä muutoin alati muuttuvassa maailmassa.

4. Biisi, joka kuvastaa sinua tai parasta ystävääsi?

Mua ja E:tä kuvastaa tietenkin Cheekin Jos mä oisin sä! Hahahaha.

5. Mitä haluat tulevaisuudelta? Miksi?

Prätkän! Eiku...en halua. Gradun valmiiksi ja lissää töitä.

6. Jos saisit valita, niin minkä kielen haluaisit oppia ja miksi?

Norjan, koska se tekisi töitten saamisesta aika paljon helpompaa. Odotan juuri postista itseopiskelupakettia, jonka tilasin meille.

7. Miksi aloit kirjoittamaan blogia?

En oikein muista. Siitä on niin kauan. Taisin lukea ihastuksissani erään M:n blogia Voi minun päiviäni. Halusin kirjoittaa yhtä hauskasti ja hyvin jonain päivänä. Olen kirjoittanut päiväkirjaa aina. Kirjoittaminen on mulle ehkä luontaisempi tapa ilmaista itseä kuin puhuminen. Kun aloin kirjoittaa blogia, huomasin, että ollessani vihainen en voi vain kirjoittaa sataan kertaan "Piip on mieshuora". On pystyttävä parempaan ja haettava vaihtoehtoisia tyylikkäämpiä tapoja sanoa sama asia. Vaikka lukijoita olisi kolme, he pakottavat minut kehittämään itseäni, vaikka kuinka kirjoittaisinkin itselleni.

8. Lempivärisi? entä lempivuodenaikasi?

Ei mulla oikein oo lempiväriä. Hedelmäkarkeista, deodoranteista, rasvoista, kännykänkuorista, hammasharjoista, hajuvesistä jne. tarttuu usein mukaan pinkki yksilö, jos semmonen vaihtoehto vaan on tarjolla. Mulla on pinkki onepiece, mutta muuten puen päälle lähinnä valkosta, mustaa ja harmaata.

Ja tää blogihan on myös aika pinkki! Lainatakseni paikkani osoitukseksi tarkoitettua vastausta, kun kysyin eräältä henkilöltä kerran, mitä hän piti blogistani luettuaan sitä. Jo aiemmin hän oli leimannut minut blondiksi hölmöläiseksi, jota ei kelpuuttaisi thaitheelliseen epäpinkkiin seuraansa julkisesti, vaikka muuten kyllä. Herttainen tapaus.

Lempivuodenaika on kesä.

9. Missä haluaisit käydä? Ja kuvaile lempipaikkaasi.

Haluaisin kyllä varmaan jo Jenkkeihin, mutta myös Euroopassa olisi mukava matkustaa. Seuraavan matkan taian silti tehdä Tukholmaan M:n luokse.

Lempipaikkani on sitten Turku, mutta sieltä juuri tulin ja minua kyllästyttää aina itkeä sen perään.

10.  Mistä haaveilet?

Haaveilen äidinkielenopettajan virasta yläasteella, jossa saisin opettaa myös luovaa kirjoittamista ja ilmaisutaitoa/draamaa. Siksi haaveilen paluumuuttamisesta yhdessä ja elämästä Norjan jälkeen, koska tollasta paikkaa ei taida olla täällä tarjolla. Haaveilen omasta lapsesta, jonka voin viedä vauvasanataidekerhoon, mutta jonka voi myös aina välillä palauttaa siksi ajaksi, kun haluaa taas olla hetken ihan vaan T:n kanssa kahdestaan. Ja omasta kodista, johon saa rauhassa rakastua ja jossa saa rauhassa rakastaa, koska siitä ei tarvi enää koskaan muuttaa. Pysyvyydestä.

11. Mitä haluaisit tehdä juuri nyt?

Ravistella prätkämiestä. Mitä hän oikein miettii? Ehkä myös vähän soittaa perään, onhan hän joka tapauksessa minun prätkämieheni ja minä kiukuttelen ikävää, koska olemme nähneet yhteensä kaksi viikkoa tänä vuonna. Kirjoittaminen on saanut minut leppymään ja arvioimaan  käytöstänikin kriittisesti. Voin pitää siitä tai olla pitämättä siitä, mutta jos hän haluaa prätkän niin hän on ehkä sitten kuitenkin prätkänsä ansainnut? 


Sitten minun on keksittävä 11 kysymystä. Kerro itsestäsi 11 satunnaista asiaa ja vastaa sitten näihin kysymyksiin:

1. Millaista päivää vietät tänään?
2. Mitä mieltä olet prätkän ostamisesta maailman kalleimmassa maassa, jossa autostakin on ollut suunnilleen vaan harmia, kun on tarkoitus säästää? Sijoittaisitko a) prätkään b) johonkin muuhun vai laittaisitko kenties c) säästöön niin kuin on sovittu?
3. Mikä on lempilautapelisi?
4. Miten analysoisit Anna Puun kappaletta Säännöt Rakkaudelle? Mistä siinä on mielestäsi kyse?
5. Missä tilanteessa olet halunnut vajota maan alle häpeästä?
6. Kenen sanoisit tuntevan sinut parhaiten? Kuinka se käy ilmi?
7. Minkä hyvän elokuvan olet viimeksi katsonut?
8. Mistä olet valehdellut äidillesi?
8. Millaiset häät haluaisit, jos joskus menisit naimisiin?
10.Mille olet nauranut viimeksi raikuvasti?
11. Mikä on bravuurisi keittiössä?

Ja heitän haasteen teille:

http://vaahterapuu.livejournal.com/

http://eimainoksiaparatiisiin.blogspot.fi/


http://maidelin.blogspot.fi/

http://kulta-siskoni.blogspot.fi/

http://milkaemilia.blogspot.fi/

ja sinulle S.M., jos vielä kirjoitat blogia, koska en löytänyt sitä! Linkitäkkö sen tonne mun kommenttiboksiin, jos son vielä hengissä ja otat haasteen vastaan?

Edit. Siis mikä tätä bloggeria vaivaa, kun tää tekee tollasia taustoja ja muuttaa riviväliä ja fonttia, enkä saa tätä millään normaaliksi!!!!!!!?????!!!!!!!!

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...