Ei tule hyvin kylmää. Siis luulet vain.

Kahdessa vuorokaudessa Balin melusta ja saasteesta (ei ole meidän paratiisi, vaikka reissu olikin hauska ja jännittävä) lumisen jo hivenen kotoisan Oslon ja kauniin tunnelmallisen Tukholman kautta Turkuun, joka ei vaatine esittelyjä.

Turussa viipyisin paljon pidempään, esimerkiksi koko loppuelämän, jos voisin.

Blankon brunssilla kaksi salaateista, mansikoista, pähkinöistä, piirakoista, voisarvista, kevätkääryleistä, tonnikalatahnasta, kanasta, pizzasta, munakkaasta ynnä muista herkuista koostuvaa kukkuralautasellista myöhemmin jälkkärimoussea (ja pannaria ja tuulihattuja…) mussuttaessani muistin, että ylensyöntiin voi myös kuolla. Keskustelu karkasi elokuvaan Seitsemän, jossa Brad Pitt selvittää seitsemän kristillisen kuolemansynnin hengessä tehtyjä murhia. Yllytin kaikkia valitsemaan kaksi kuolemansyntiään. Ylensyönnin rinnalle tunnistin itsessäni ylpeyden. 

Synneistä kateus ja viha jäivät valitsematta.

Väitin itsekin, etten ole kovinkaan kateellinen ihminen. Enkä vihainen. 

Tiedän sen siitä, että viime aikoina olen erottanut ahdistuksestani juuri nuo kaksi tunnetta. Ja ne tuntuvat vierailta!

Olen kateellinen tyytyväisyydestä, kyvystä onnellisuuteen, tasapainosta ja mielenrauhasta ja eheydestä, kun tunnen itseni peuraksi elämän ajovaloissa.

Yllätyn rysän päältä kadehtimasta lujaa nelikymppistä arkista naista, joka on livahtanut Valintatalon takaovesta kadulle ja nauttii nyt syvässä kyykkyasennossa höyryävän kuumaa kahvia ja savukettaan pikkupakkasessa minun entisillä huudeillani. Levollinen ilme kasvoillaan.

Hän saa toistaa rutiineitaan, herätä työaamuihin ja pitää tietynmittaisia taukoja. Olla tärkeä. Hän saa tavata työkavereitaan ja kiintyä heihin. Hän tietää mitä tekee ja minne on menossa. Tai ehkä hän tietää, ettei ole menossa minnekään vaan hän saa elää levollista ja mukavaa elämäänsä. Ja oli se mukavaa tai ei, niin se hän saa elää sitä Turussa!

Rauha sisältäni taisi jäädä siihen herttaiseen elokuun iltaan, jonka karmea ääni puhelimessa keskeytti. Ääni hävitti rakastamani elämän siinä hetkessä ikiajoiksi. Ääni käski ruveta heti pakkaamaan ja astua ensimmäiseen aamulla lähtevään lentokoneeseen. Miten ihmiseltä voidaan odottaa tuollaista lähtövalmiutta antamatta edes harkinta-aikaa?! Tunnen erittäin syvää yhteyttä pakolaisiin Oslon työkkärissä. 

Sille äänelle olen hirveän vihainen. Olen vihainen itselleni ja vihainen toiselle ja toisinaan kaikille, jotka eteen sattuvat.

Olen vihainen niille, jotka sanovat vaihtavansa kiljuen paikkaa kanssani, mutta eivät kuitenkaan vaihda.

E, jonka kanssa lyhytkin juttutuokio palauttaa aina mieleeni heti, miksi pidän häntä parhaana ystävänäni, kirjoittaa Turku ei oo sama ilman sua. Vetää taas oikeasta narusta. 

Se tuntuu varsin kohtuulliselta ottaen huomioon, etten ole itsekään lähellekään sama ilman Turkua. 

Puolivälissä pohjoiseen taittamaamme matkaa saan kiinni suuremmasta perspektiivistä, jonka läpi katsottuna elämä ei näytä päättyvän vielä ensi vuonna. Armollista. 
Kolme ja puoli vuotta tuntuu naurettavan lyhyeltä ja merkityksettömältä ajalta, jos miettii esimerkiksi suunnilleen sen kestoisia edellisiä parisuhteitaan tai jos aikoo elää esimerkiksi sata vuotta. Niihin vuosiin (3,5) mahtuu pieni maailma, mutta äkkiä ne ovat ohi - ja tuhlattuinakin haittaavat aika vähän.100-vuotiaana vuodet Norjassa saattavat tuntua äkkiä arvokkailta; voihan niiden aikana tapahtua joitain hienojakin juttuja. Ja ellei niin ainakaan ne eivät pilaa lopullisesti koko elämää.

I sound like a broken record. Aloittaessani minun piti kirjoittaa jostain aivan muusta, mutta tulin taas kaataneeksi sieluni tähän tekstiin, enkä ollenkaan tiennyt, että siitä tulisi näin synkkää. Vaihdan raitaa ja valitsen Maaritin: 

Anna mennä vaikka Norgeen, ei tule kylmää eehhei

Ei ole Oslon vika, ettei se ole Turku. Minun on annettava sille mahdollisuus. Oslosta on sitä paitsi erittäin vaikea keksiä paljon muuta vikaa. Ihan oikeasti vadelmavenepakolaiset, jotka kuvittelette, että Ruotsissa on kaikki paremmin: HA, kokeilkaa Norjaa!