Tuesday, November 20, 2012

Pallo jalassa

Portaikossa jalat eivät tottele vaan ovat luhistua alta. Llihasten avunhuudot vielä pari päivää kunnon äärirajoilla toteutetun hikilenkin jälkeen herättävät epäilyksiä urheilusta fyysisen hyvinvoinnin edistäjänä. On vaikea nähdä kivun viestivän, että liikuntaa tulisi harrastaa lisää, kun se vaikuttaa pikemminkin vaativan lopettamaan heti.

Mielelle juokseminen on parhautta. Varsinkin aurinkoisessa ja kauniissa Oslossa, jossa sisälle jäämisen syyllisyyttä olisi ollut vaikea kestää, koska yleensä aina sataa. Ja koska välillä on vaikea kestää sitä, että sängystä voi nousta vasta kun huvittaa tai olla nousematta ollenkaan, koska aika harvoin tarvitsee olla missään.

Tämä on varmaan sitä futisvaimouden gloriaa, jonka vaihtaisin milloin vain luokalliseen angstaavia teinejä, sponttaaniin viinilasillisen ja esimerkiksi Saran tai Marian kera nautittavaan ceasar-salaattiin, kieleen, jota ymmärrän ja joka tekee minusta minut, äkäiseen asiakkaaseen, joka etsii 90-luvun alussa kirjoitettua vihreäkantista kirjaa, jonka päähenkilö harrasti ehkä sulkapalloa ja saunaan, jonne voi kömpiä rakkaimman kanssa pötköttämään touhukkaan päivän jälkeen. Voi kuinka rakastan touhukkaita päiviä! 

Ja silti touhukkaiden päivien muuttuminen päiviksi, joiden kohokohta saattaa olla suihkuun raahautuminen huomatakseen, että ajattelevainen avopuoliso on vienyt perheen ainoan shampoon mukanaan Kyprokselle, ei ole ollut se tämän hetken suurin haaste.

Nimittäin kun kaikki muu alkushokin jälkeen alkoi olla pikkuhiljaa järjestymässä kokonaiseksi ja ihan lupaavaksikin elämäksi, se ainoa asia, josta emme tänne muuttaessamme osanneet olla huolissamme ja josta kaikki kuitenkin riippuu, rupesi ryttyilemään. Futis.

Sankat pelaajasairastelut muuttivat kauden niin tappiokkaaksi, että yhtäkkiä kymmenen sijaa sarjataulukossa laskenut joukkue oli vaarassa pudota Norjan pääsarjasta. Tilannetta huononsi vielä alkukaudesta sattunut jenkkimaalivahdin pelaaminen ilman työlupaa. Joukkueen itse raportoitua asiasta moka tuli sovittaa sakoilla. Sanktio muutettiin viime tipassa pisteen menetykseksi.

Niinpä sunnuntain peliä katsoessani vilisi silmissä omien valkovihreiden ja vanhan norjalaisen mahtiseura Rosenborgin mustien pelipaitojen lisäksi koko tulevaisuus. Pölkyllä kun oli sellaisia pieniä asioita niin kuin epävarmuus kodista Oslossa, yhdessä samassa maassa elämisestä ja suurin piirtein toisen koko urasta. Varmaa olisi ollut meidän Balin matkan peruuntuminen karsintapelien tieltä.

Minulle, maailman huonoimmalle kontrollin menettäjälle, joka en pidä autokoulun liukasajosta, huvipuistolaitteista ja aivastamisesta oli todella helvetillistä seurata sivusta, kun ylärimaan kimpoava pallo päättää kohtalosta puolestani. MIKSI SE EI MENE SISÄÄN?! 

Hermoilevien Maijan ja Roopen kanssa lohduttaudumme sillä, etteivät kanssakatsojat osaa Suomea. Taisi norjalaisille tosin jäädä yhdeksänkymmentäminuuttisen tehokielikurssin aikana takkiin ainakin muutama kirosana.

Ottelu päättyi mahtiseuralle lukemin 4-1. 

Äiti totesi puhelimessa ennen peliä, että kyllä te tästäkin varmasti jotenkin selviätte, teillä on aina ollut sellainen onni.

Olisiko se onni sitten puuttunut tapahtumien kulkuun, kun kaksi kolmesta takanamme olleesta joukkueesta ryssivät kuin ihmeen kaupalla samaan aikaan pelatut omat ottelunsa niin, että loppujen lopuksi säilyimme sarjassa sen viimeisellä sijalla rimaa hipoen.

Tunne pelin jälkeen oli häpeällisen voitokas. Se vei mieleni hetkeen autokoulun kirjallisen kokeen jälkeen. Kurkistin pienestä huoneesta virnistäen aulassa hermoilevalle isälle, joka oli ottanut haasteekseen opettaa tyttärensä ajamaan. Kokeessa sai mennä korkeintaan yhdeksän väärin.

No?
- Läpi!
- Montako virhettä?
- Yhdeksän!?!

Meidän hillittömään naurukohtaukseen repeämisemme sai koko katsastusaseman hilpeälle tuulelle. 

Samaan epäuskoiseen riemuun puhkesi nyt suloinen jalkapallon tahtiin sykkivä Hønefossin pikkukaupunki. Panokset täpärän selviämisen takana tuntuivat minusta vain aivan kohtuuttomilta. Erityisesti ollakseen jonkin pelin varassa, jonne ihmiset voivat sunnuntai-illan ratoksi ostaa lipun ja tulla seuraamaan mestausta kuin amfiteatterille.

En voinut olla ajattelematta niitä muita kaupunkeja ja perheitä, joissa ei juhlittu. Vaikka piippu oli siirtynyt omalta ohimolta toiselle, en unohtaisi, miten pienestä liipasimen painallus on kiinni ja millaiset seuraukset sillä voi olla, mihin kaikkeen se vaikuttaa. En palaisi enää koskaan aikaan, jossa luulin jalkapallon olevan vain jalkapalloa.

Raaka laji. Sille on myyty aika monta elämää. Meilläkin on vielä ainakin kolme seuraavaa vuotta pallo jalassa.

Thursday, November 01, 2012

Rytmihäiriöitä

Olen kuullut useasta suunnasta, että kannattaa heti muuttaa yhteen ja mennä naimisiin, kun se vielä tuntuu romanttiselta ja suurelta ja tehdä lapsia ennen kuin tulee liian laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Myöhemmin se kaikki jää niin helposti. 

Tuota nopeaa yhteen muuttamista kannatan itsekin.
Vastarakastuneena tulee suodattaneeksi toisen ärsyttävätkin tavat. Asuinkumppanin ihmeellisyyttä tarkastellessa tulee huomaamatta tehneeksi kompromisseja ja luopuneeksi kapeakatseisuuteen perustuvista periaatteista. Ei siitä voi olla haittaa, että elämä hioutuu alusta asti yhteen. Että sille syntyy yhteinen rytmi.

Jo muutaman kuukauden erossa olo (mikä on pitkä aika tuossa vaiheessa, tietää mummikin) voi tuoda säröjä harmoniaan. Luotuaan uuden kodin rytmin ihan yksin, saattavat toisen yhtäkkiä huomioitavat tavat ja olemassaolo ruveta ärsyttämään. 

Koska olen kaksi kuukautta voinut jättää siideritölkin tiskipöydälle kellekään selittelemättä, en muista varoittaa, että sitä on käytetty tuhkakuppina ennen kuin toinen alkaa kaataa sisältöä lavuaariin. Ihan idioottimaista muutenkaan tuoda tuhkakuppia sisälle, kuka sellaista edes tekee?

Valtava merilokki ei väistä kävelysillalla. Se antaa ohittaa ihan läheltä. Muutaman yhtä valtavan kaarrellessa meidän yläpuolella hihkun, että Norjassa lokitkin ovat ihan erilaisia kuin Suomessa: tuommoisia isoja värikkäitä möllejä, joilla on sielu pienten sirojen valkeiden kakkijoiden sijaan! 
On täällä niitäkin pieniäkin. Tunnistan kyllästyneen äänen, kun kuulen sellaisen. Koko lokkikeskustelu on vissiin ihan typerä. Saarelan ei kuulemma kannata tehdä kahden päivän perusteella suuria johtopäätöksiä Norjan lintukannasta.

Saarelan ei kannattaisi tehdä ilmeisesti kovin paljon mitään muutakaan, sillä hän on koko ajan väärässä. Esimerkiksi kysyessään kahvilassa toiselta asiakkaalta, kumman vuoro oli seuraavaksi ja päästäessään tämän edelle, vaikka vuoro oli selvästi meidän! Tai antaessaan uuden osoitteensa salikorttia varten unohtaen siitä yhden G:n! Ja jättäessään jälkiä teen keittämisestä: Nämä kaapinovet menevät kiinnikin, katsotaanpas miten ne menevät, oho, näin!

Mietin, milloin olen alkanut seurustella isäni kanssa. Missä häntä pidetään vankina, jota mummi ennen lähtöäni puhelimessa tituleeraa oikeaksi auringoksi minun pitäessä vertausta erittäin osuvana?

Itsellänikin on sovittautumisvaikeuksia toisen elämänrytmiin ja tekemiin valintoihin. En innostu just huipusta avokeittiöstä, koska sen käryjä ei pääse pakoon olohuoneeseen. Myös sopivan pehmeät uudet sohva ja sänky ovat aivan liian kovia. Turhaudun vaatekaapillisesta uusia hienoja, mutta aivan liian kalliita vaatteita, joiden ostamista en voi ymmärtää, koska olemme kuluneen vuoden aikana pyrkineet pääsemään eroon edellisistä, jotka eivät mahdu minnekään ja joita emme edes ehdi käyttää.

Tänään, kolmantena Oslopäivänäni, ovelta kuuluu jo "Hey Darling!" työpäivän päätyttyä. Käymme ottamassa haltuun metron ja tutustumassa valmiiksi koulureittiin, jotta pääsen perille lauantaina apuopettamaan ja työhaastatteluun. Ärsytystä aiheuttaa enää kiilaamiseni ja se, etten huomaa väistää lätäkköä.

Mies ottaa puheeksi suomalaisia seurallisemmat norjalaiset merilokit. Astelemme pimeässä ihastuttavasti valaistua merenrantakotiamme kohti ja olemme yhtä mieltä siitä, että näky on mieletön. 
"Mikä rytmi!" hän henkäisee askeltemme rummuttaessa yhtäaikaisesti meren ylittävää kävelysiltaa täysin tietämättömänä päivän ajatuksistani. Minua hymyilyttää - Niinpä, sieltä se taas löytyy.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...