Minä vihaan odottamista. Varsinkin yksin kotona - silloin kun on tukehtua sisätilan seisovaan ilmaan, eikä puhelin vieläkään soi, vaikka pitäisi.
Vihaan pelkäämistä. Vihaan sitä, etten voi lenkkeillä ihanalla luontopolullani yksin säikähtämättä joka ikistä raiskaajanmentävän puskan lupaavaa kahahdusta. Vihaan raskaan kaatuvan peilin alle jäämistä niin, että se viiltää reiteeni pitkän ilkeän haavan. Vihaan väkivaltaa. Melkein yhtä paljon vihaan filmaamista futiksessa, mistä tullaankin Christiano Ronaldoon, jota en ehkä aivan vihaa, mutta josta en pidä yhtään. Vihaan pienten kiusaamista. Ja isojenkin melkein yhtä paljon.
Vihaan vieläkin yli kaiken sitä näkyä, kun Takitsun rannalla isommat pojat hautasivat sorsan poikasen elävältä hiekkaan.
Vihaan eroamista, mutta kukapa ei vihaisi. Vihaan ikkunoiden pesemistä; sitä, kun vesi valuu kaiken kurottelun lomassa pitkin jäykkää niskaa ja sitä, että ikkunat ovat aina puhtaammat ennen pesua kuin sen jälkeen. Vihaan likaista tiskirättiä, jonka jätät lojumaan.
Vihaan sitä, kun muut ihmiset tuomitsevat tekemäni ratkaisut. Vihaan sitä, että he puhuvat niistä edes tuntematta minua ja tietämättä mitään. Vihaan sitä, että välitän ja loukkaannun siitä, mitä muut puhuvat, vaikka aina lupaan olla välittämättä.
Vihaan osaamattomuuttani gradun kanssa. Vihaan suoriutua keskinkertaisesti ja samalla sitä, että vihaan suoriutua keskinkertaisesti - onko siinä nyt niin paljon vikaa?!?!
Aivan suunnattomasti vihaan tekemiäsi virheitä, jotka pakottavat minut anteeksiantoni äärirajoille ja niiden yli. Vihaan vaikeita valintoja ja sitä, jos minua hoputetaan pukeutumisen tai ruokalistan kanssa. Vihaan, etten osaa lopettaa syömistä, kun olen täynnä. Vihaan sitä, kun elokuvissa tai televisiosarjoissa sotketaan ja räjäytellään, koska mietin aina kauhulla, kuka siivoaa?!
Joku aina siivoaa.
Kauhuelokuvat! Vähänkö vihaan niitä!
Sanoin jo, että vihaan väkivaltaa, mutta kaikenlaisille huomiota haluaville viattomien kimppuun hyökkääville kouluampuja- ja muille lahtaajamäneille olen kyllä varannut ihan oman vihasiivun, jota, jos saisin päättää, voitaisi kutsua vaikka sähkötuoliksi.
Vihaan toimittajia, jotka sotkevat tahallaan asiat tehdäkseen jutuistaan mielenkiintoisempia. Vihaan pohjamutia myöten nöyryytetyksi tulemista. Vihaan pettymistä. Vihaan töihin menemistä kahden tunnin yöunilla ja asiakasta, joka kiukuttelee, koska en palvele häntä heti, koska palvelen toista asiakasta, ja häntä, joka ei usko, että ykkösluokan postimerkit ovat todella loppuneet (ei, en huvikseni kiusallani pihtaa niitä sinulta, usko pois). Vihaan sitä lamaannuksen tilaa, joka seuraa sekoituksesta väsymystä, voimattomuutta, epävarmuutta ja askelten ottamista taakse päin.
Ahne ja tyhmä Björn Nalle Wahlroos, vihaan sinua eikä se edes vaatine perusteluja. Vihaan ihanien tyttöjen (itseni mukaan lukien) kutsumista muijiksi. Vaikka se aina huorittelun voittaakin.
Kakkein eniten vihaan sitä, että voit saada minut niin paljon vihaamaan, muttet, siltikään, edes yhtään...sinua.
