Näkymisiin!

Tyhjänäkin tämä on kaunis asunto. 

Ja näkymä yli Turun! Sitä eräs ystäväni pitää liian hektisenä. Toisen mielestä se muistuttaa aivan kuin Roomaa! 

Joskus koulussa pyydettiin kuvailemaan tunteita herättävää maisemaa. Minun maisemassani ei ollut henkeäsalpaavaa auringonlaskua vihertävän meren yllä,  kukkaan puhkeavia kirsikkapuita tai romanttisia latoja, joiden kyljissä maali rapistuu. Näkymässäni vilisi ihmisiä ja autoja, jotka ohittavat huoltoasemaa. Eri-ikäisiä, -korkuisia ja -värisiä kattoja ja ikkunoita. Kirkon torni. Valoja läheltä ja kaukaa. Mainosvaloja, autonvaloja, katuvaloja. Linja-autoasema, hotelli, apteekki ja junanraiteet.

Kuin kokonainen kaupunki pienoiskoossa. Sellainen automatto, jonka päällä veljien kanssa lapsena ajeltiin. Minun maisemani avautuu Ketarantien keittiön ikkunasta ja pervekkeelta ja olen nähnyt siinä vuodenaikojen vaihtelut, hitaasti joka ilta samaan aikaan "etenevän" nahkatakkimiehen ja city-jäniksen.

Meillä oli tapana miettiä parvekkeella, missä kaikista näkymän taloista kukakin haluaisi mieluiten asua.

Olen pitänyt maisemasta silloinkin, kun en ole pitänyt mistään muusta. Ja se on merkinnyt minulle kaupunkia, josta en tiennyt mitään hurutellessani kauan sitten keltaisella auton pienoismallilla postista apteekkiin, mutta josta tuli minun. 

Ja josta, ennen kaikkea, tuli meidän.

Muuttokuormamme tänään lähdettyä matkaan kannoimme isoveljen kanssa varastoon piilotetut, omilla aikoinaan korvatut, Tps:n huonekalut sisään ja kokosimme ne. Asunto oli kalustettu, kun muutimme siihen, joten lienee kohtuullista, että se on kalustettu myös lähtiessämme. Noista huonekalun irvikuvista pölyjä pyyhkiessäni palasin aikaan, jolloin olin 22-vuotias, siis hirveän nuori, ja minut valtasi hellyys mustia iljetyksiä kohtaan.

Löysin muuttosiivouksen yhteydessä myös Vekarantie johonkin ihan mihin sattuu-numeroon Oulusta lähettämäni, mutta silti perille tulleen kirjeen, koska huoleton 21-vuotias T muisti meidän uuden osoitteen väärin. Kirjeessä kerron asioita, joita odotan, toivon ja haluan ajalta, jona tulemme asumaan yhdessä Turussa. Oli hassua lukea kirje T:lle nyt skypessä ja todeta, että ne ovat väärässä, jotka väittävät ettei kaikkea, mitä haluaa, voi saada.

Jostain syystä tuo tumma lasinen nykyisyyteen varsin sopimaton vitriini toi mieleen ne aamut, joina T lähti treeneihin ja se oli kaikki minulle niin outoa ja uutta. Että mies lähti aamuisin töihin. Että minulla oli mies, jonka kanssa asuin, joka sanoi aamuisin menevänsä töihin, vaikka se meni pelaamaan futista. 

Enkä osannut jäädä nukkumaan vaan heräsin aina puolituntia aiemmin laittamaan hänelle aamiaisen valmiiksi. Enkä osannut aloittaa itse mitään vaan meikkasin, laitoin hiuksia ja valitsin vaatteita odottaessani häntä kotiin. 

Muistan T:n hehkuttaneen töissä aamiaisiani. Hänen naimisissa oleva joukkuekaverinsa oli kysynyt, kauanko olemme asuneet yhdessä. T:n vastattua joitain kuukausia, naimisissa oleva vakuutti, että aamiaiset tulisivat loppumaan. 

Muistan päättäneeni, etteivät aamiaiset tulisi ikinä loppumaan. 

Ja silti ne loppuivat.

Alan pelätä. Olen päättänyt, etten lakkaisi muistamasta ja vaalimasta tätä näkymää koskaan. Jos unohdan sen, mitä tästä ajasta jää? Olen kuvitellut, että sellaisesta voisi itse päättää.

Tallennan pakkasesta huuruun menneen lasin takaa näkymää mieleeni kauhunsekaisin tuntein. Minun on muistettava tämä näkymä. Minun täytyy muistaa tämä näkymä, minä haluan muistaa!

Ja tuon kahden erilaisen rakennuksen välistä pilkottavan keltaisen vanhan kivitalon, jonka minä aina valitsin kodikseni, sen korkeuksiin kurottavan kattohuoneiston ja mustakehikkoiset ikkunaruudut.

Lähtölaskenta lähestyy

Lisään kaikkien aikojen viimeisen luennon viimeisien listaani. Check.

Niin kuin vuoronumeron 138 omaaminen vuoronumeron 99 ollessa meneillään ei riittäisi syyksi lohduttomuuteen, yrittävät Kelalla vielä savustaa porukkaa nettipalvelujen pariin musiikin voimin: Aurinko suuteli meitä, Andreeeiiiiiii. Herää kysymys toiminnan laillisuudesta.

Minun ei tarvitse tulevaisuuden varalta selvittää vastausta, sillä käy ilmi, että putoan pois Suomen sosiaaliturvasta. Kuulostaa vähän pelottavalta. Se keltainen kelakortiksi kutsuttu läpykkä, johon olen lapsena isoin harakanvarpain kirjoittanut nimeni, on tästä eteenpäin täysin hyödytön. Saan uuden sosiaaliturvatunnuksen sitten Norjassa, jos saan. 
Viimeinen asiointi Kelalla? 

You wish. 
Huomenna koetan vakuuttaa opintotukilautakunnan oikeudestani opintotukeen ja asumislisään. Ikään kuin sama pulju, mutta jos luoja suo, eri dj.

Oslo oli aika wau ja suomalaiset tuttavamme siellä ihania. 

...mitä nyt unenpöpperöisyydeltäni kykenin observoimaan. 
Olen kärsinyt kuukauden nukahtamisvaikeuksista. Silloin kun en keskity kuulemaan tiirikka-Teron askeleita ihan selvästi meidän olohuoneessa tai pelkäämään jokaista rasahdusta, en muuten vain malta nukahtaa, koska minun on oltava valveilla ja kontrollissa, skarppina, hereillä ja olemassa. 

Aika kliseistä, mutta uskomattoman totta, kuinka turvallista rakkaassa kainalossa oli esteittä vaipua uneen kahdeksalta illalla. Ja kuinka taivaallista siitä onkaan herätä. Siitä minä haluan herätä kaikkina loppuelämäni aamuina, olkoon se sitten Norjassa tai missä hyvänsä.

Muistin, että Venäjälläkin pelataan futista. 
En sittenkään ole valmis ojentamaan miehelle aseeksi uutta muuttoa, jolla lyödä, edes ollakseni romanttisen tahdoton.

Kun pääsin nukkumisen makuun, jatkoin sitä vielä Jyväskylässäkin kahden ihanan naisen välissä ja liikuttavien veljenpoikien yläsängyssä. Kyllä maittoi. Varmuuden vuoksi nukuin bussissakin vielä varastoon, sillä täällä kotona valveillaolon ahdinko toivotti taas säälimättä tervetulleeksi.

Mutta vaikka 6-vuotias kummipoikani tarjoutui labyrintissa siirtämään pelinappulaani seinän läpi (hei, mutta jos sovitaan vaan, että sää olisitki tässä), kun jouduin jäämään vielä hetkeksi paikalleni odottamaan tien aukaisevaa palikkaa, lupasin kestää. Ja kestän.

I've heard it's pretty where you are

Vaikka eräskin rakas ystäväni tekee piruettejaan huippuopetuksessa New yorkissa, minä en ymmärrä tanssista mitään. Silti liikutun huolella Dancen oululaisten nykytanssinumerosta. Enkä vähiten siksi, että herkkä koreografia rakentuu Maria Menan biisin varaan, jossa lauletaan Every wrong turn that you take, will also be my mistake.

Tuntuu hurjalta tulla imaistuksi mukaan. Ja suurelta. Ihanalla tavallakin suurelta tuntuu se, että mennään syteen tai saveen (jaa...kumpi näistä on se hyvä vaihtoehto, oliko niin, että se on tiietty jo etukäteen jättää pois?), sinne mennään ja siellä tönötettään yhdessä. 

Vaikka onhan tämä jo ikään kuin toinen kerta. Ensi-imussa minulla, meillä, oli kuitenkin paljon voitettavaa. Päätös muutostani Turkuun ja yhteiseen kotiin oli jotenkin enemmän omissa käsissäni ja olin päätökseen enemmän tyytyväinen. Se oli alku kaikelle. Nyt pelkään, että häviämme jotain. Miten tästä elämästä ja ympäristöstä muka voisi panna paremmaksi?

Ihana ja reipas entinen ja tuleva avomieheni lohduttaa: Olisihan se surullista jumahtaa paikalleen kaksytneljä- ja -viis-vuotiaina. 

Minusta taas jumahtaminen kuulostaa juuri nyt yhdeltä suurimmista rikkauksista. Saada jumahtaa keskelle ystäviä, jakaa heidän kanssaan koko elämä. Muistoihin kääriytyneessä maisemassa korjata saavutustensa viljaa. Minä unelmoin jumahtamisesta. Että joskus saisi ponnistelemisen sijasta olla vaan ja viihtyä ja nauttia siitä, mitä on saanut aikaan. Ympäröivistä ihmisistä, joihin on juuri tutustunut ja kiintynyt. Ja niistä, jotka ovat muuttaneet perässä Oulusta. 

Ajatella että minulla on ystävä, jonka kanssa olen leikkinyt tonttua ala-asteella, roikuttanut jalkoja relletin katon reunalta ylä-asteella, pitänyt hätäpalavereja lukiossa ja leimaantunut (vain toisinaan ansaitusti) hulluksi kemiläiseksi ihmisraunioksi opiskeluaikoina. 

Ja jonka kanssa nykyään asumme sadan metrin päässä toisistamme, meillä on yhteinen työmatka samaan ostoskeskukseen, miehemme ovat ystäviä ja heillä oli sama työpaikka, minkä vuoksi istuimme yhdessä myös katsomossa futishuligoimassa, jakamassa siihenkin liittyvät ilot ja surut, ja yökyläilimme miesten ollessa työmatkalla. 
Jaamme monet ystävät ja kemut, päivät kemujen jälkeen, jos toinen on kannettu toisen sohvalle nukkumaan, salaisuudet, naurut niin päijäthämeläisyyden ja virkaintoisten ostari-vartijoiden poliisikompleksin kuin "muslimikännienkin" kustannuksella. Jaamme huolet, epävarmuudet ja ärsytykset, lenkkipolun ja vahvan näkemyksen ruokavammaisuudesta.

En tiedä, miten ystävä voisi tulla läheisemmäksi. Ei sellaista ystävää halua halata hyvästiksi. Sellaisen ystävän haluaa pakata yhteen laatikoista ja viedä mukanaan Osloon.


No hyvä on seikkailijat, se vierivän kiven sammaloitumattomuus lohduttaa minua toisinaan. Mutta tulikos kivi sitten vieriessään onnelliseksi? Vai saiko sammal kuitenkin sen olon tuntumaan kodikkaammalta?

Uudessa ympäristössä sitä on aina aluksi niin kädetön. Varsinkin sellaisessa, jossa ei voi ilmaista itseään äidinkielellä, joka on enemmän kuin puolet siitä, mitä olen. 

Mukavuusalueelta poistuminen yleensä palkitsee jälkeen päin. Mutta ennen sitä, se tekee kipeää.

Tänään on tehnyt kipeää paljon vähemmän. Matkustan ensimmäistä kertaa tulevaan kotikaupunkiini, jonka olemassa oloa en ole koskaan aiemmin tullut edes noteeranneeksi. Suoraan siihen syliin, joka on mukavuusalueeni keskus, sen ruumiillistuma.

Kaupunki on kuulemma kaunis ja ihana ja me muutamme sen sydämeen, meren rannalle. Ruumiillistumalla on hyvä fiilis, ja odottava. Sen ääntä kuunnellessani tulen salakavalasti onnelliseksi. 

Ehkä tästä kaikesta huolimatta tulee taas hyvä...

Nykin ystävä kirjoittaa olevansa minusta ylpeä. Minäkin olen hänestä. Ja jos englannin osaamattomuudestaan kuuluisa hän tilailee nykyään ihan itse cokiksensa Manhattanilla, ehkä minäkin opin sanomaan: en lett cola.

Vai joko se meni väärin?