Ei tule hyvin kylmää. Siis luulet vain.

Kahdessa vuorokaudessa Balin melusta ja saasteesta (ei ole meidän paratiisi, vaikka reissu olikin hauska ja jännittävä) lumisen jo hivenen kotoisan Oslon ja kauniin tunnelmallisen Tukholman kautta Turkuun, joka ei vaatine esittelyjä.

Turussa viipyisin paljon pidempään, esimerkiksi koko loppuelämän, jos voisin.

Blankon brunssilla kaksi salaateista, mansikoista, pähkinöistä, piirakoista, voisarvista, kevätkääryleistä, tonnikalatahnasta, kanasta, pizzasta, munakkaasta ynnä muista herkuista koostuvaa kukkuralautasellista myöhemmin jälkkärimoussea (ja pannaria ja tuulihattuja…) mussuttaessani muistin, että ylensyöntiin voi myös kuolla. Keskustelu karkasi elokuvaan Seitsemän, jossa Brad Pitt selvittää seitsemän kristillisen kuolemansynnin hengessä tehtyjä murhia. Yllytin kaikkia valitsemaan kaksi kuolemansyntiään. Ylensyönnin rinnalle tunnistin itsessäni ylpeyden. 

Synneistä kateus ja viha jäivät valitsematta.

Väitin itsekin, etten ole kovinkaan kateellinen ihminen. Enkä vihainen. 

Tiedän sen siitä, että viime aikoina olen erottanut ahdistuksestani juuri nuo kaksi tunnetta. Ja ne tuntuvat vierailta!

Olen kateellinen tyytyväisyydestä, kyvystä onnellisuuteen, tasapainosta ja mielenrauhasta ja eheydestä, kun tunnen itseni peuraksi elämän ajovaloissa.

Yllätyn rysän päältä kadehtimasta lujaa nelikymppistä arkista naista, joka on livahtanut Valintatalon takaovesta kadulle ja nauttii nyt syvässä kyykkyasennossa höyryävän kuumaa kahvia ja savukettaan pikkupakkasessa minun entisillä huudeillani. Levollinen ilme kasvoillaan.

Hän saa toistaa rutiineitaan, herätä työaamuihin ja pitää tietynmittaisia taukoja. Olla tärkeä. Hän saa tavata työkavereitaan ja kiintyä heihin. Hän tietää mitä tekee ja minne on menossa. Tai ehkä hän tietää, ettei ole menossa minnekään vaan hän saa elää levollista ja mukavaa elämäänsä. Ja oli se mukavaa tai ei, niin se hän saa elää sitä Turussa!

Rauha sisältäni taisi jäädä siihen herttaiseen elokuun iltaan, jonka karmea ääni puhelimessa keskeytti. Ääni hävitti rakastamani elämän siinä hetkessä ikiajoiksi. Ääni käski ruveta heti pakkaamaan ja astua ensimmäiseen aamulla lähtevään lentokoneeseen. Miten ihmiseltä voidaan odottaa tuollaista lähtövalmiutta antamatta edes harkinta-aikaa?! Tunnen erittäin syvää yhteyttä pakolaisiin Oslon työkkärissä. 

Sille äänelle olen hirveän vihainen. Olen vihainen itselleni ja vihainen toiselle ja toisinaan kaikille, jotka eteen sattuvat.

Olen vihainen niille, jotka sanovat vaihtavansa kiljuen paikkaa kanssani, mutta eivät kuitenkaan vaihda.

E, jonka kanssa lyhytkin juttutuokio palauttaa aina mieleeni heti, miksi pidän häntä parhaana ystävänäni, kirjoittaa Turku ei oo sama ilman sua. Vetää taas oikeasta narusta. 

Se tuntuu varsin kohtuulliselta ottaen huomioon, etten ole itsekään lähellekään sama ilman Turkua. 

Puolivälissä pohjoiseen taittamaamme matkaa saan kiinni suuremmasta perspektiivistä, jonka läpi katsottuna elämä ei näytä päättyvän vielä ensi vuonna. Armollista. 
Kolme ja puoli vuotta tuntuu naurettavan lyhyeltä ja merkityksettömältä ajalta, jos miettii esimerkiksi suunnilleen sen kestoisia edellisiä parisuhteitaan tai jos aikoo elää esimerkiksi sata vuotta. Niihin vuosiin (3,5) mahtuu pieni maailma, mutta äkkiä ne ovat ohi - ja tuhlattuinakin haittaavat aika vähän.100-vuotiaana vuodet Norjassa saattavat tuntua äkkiä arvokkailta; voihan niiden aikana tapahtua joitain hienojakin juttuja. Ja ellei niin ainakaan ne eivät pilaa lopullisesti koko elämää.

I sound like a broken record. Aloittaessani minun piti kirjoittaa jostain aivan muusta, mutta tulin taas kaataneeksi sieluni tähän tekstiin, enkä ollenkaan tiennyt, että siitä tulisi näin synkkää. Vaihdan raitaa ja valitsen Maaritin: 

Anna mennä vaikka Norgeen, ei tule kylmää eehhei

Ei ole Oslon vika, ettei se ole Turku. Minun on annettava sille mahdollisuus. Oslosta on sitä paitsi erittäin vaikea keksiä paljon muuta vikaa. Ihan oikeasti vadelmavenepakolaiset, jotka kuvittelette, että Ruotsissa on kaikki paremmin: HA, kokeilkaa Norjaa!

Pallo jalassa

Portaikossa jalat eivät tottele vaan ovat luhistua alta. Llihasten avunhuudot vielä pari päivää kunnon äärirajoilla toteutetun hikilenkin jälkeen herättävät epäilyksiä urheilusta fyysisen hyvinvoinnin edistäjänä. On vaikea nähdä kivun viestivän, että liikuntaa tulisi harrastaa lisää, kun se vaikuttaa pikemminkin vaativan lopettamaan heti.

Mielelle juokseminen on parhautta. Varsinkin aurinkoisessa ja kauniissa Oslossa, jossa sisälle jäämisen syyllisyyttä olisi ollut vaikea kestää, koska yleensä aina sataa. Ja koska välillä on vaikea kestää sitä, että sängystä voi nousta vasta kun huvittaa tai olla nousematta ollenkaan, koska aika harvoin tarvitsee olla missään.

Tämä on varmaan sitä futisvaimouden gloriaa, jonka vaihtaisin milloin vain luokalliseen angstaavia teinejä, sponttaaniin viinilasillisen ja esimerkiksi Saran tai Marian kera nautittavaan ceasar-salaattiin, kieleen, jota ymmärrän ja joka tekee minusta minut, äkäiseen asiakkaaseen, joka etsii 90-luvun alussa kirjoitettua vihreäkantista kirjaa, jonka päähenkilö harrasti ehkä sulkapalloa ja saunaan, jonne voi kömpiä rakkaimman kanssa pötköttämään touhukkaan päivän jälkeen. Voi kuinka rakastan touhukkaita päiviä! 

Ja silti touhukkaiden päivien muuttuminen päiviksi, joiden kohokohta saattaa olla suihkuun raahautuminen huomatakseen, että ajattelevainen avopuoliso on vienyt perheen ainoan shampoon mukanaan Kyprokselle, ei ole ollut se tämän hetken suurin haaste.

Nimittäin kun kaikki muu alkushokin jälkeen alkoi olla pikkuhiljaa järjestymässä kokonaiseksi ja ihan lupaavaksikin elämäksi, se ainoa asia, josta emme tänne muuttaessamme osanneet olla huolissamme ja josta kaikki kuitenkin riippuu, rupesi ryttyilemään. Futis.

Sankat pelaajasairastelut muuttivat kauden niin tappiokkaaksi, että yhtäkkiä kymmenen sijaa sarjataulukossa laskenut joukkue oli vaarassa pudota Norjan pääsarjasta. Tilannetta huononsi vielä alkukaudesta sattunut jenkkimaalivahdin pelaaminen ilman työlupaa. Joukkueen itse raportoitua asiasta moka tuli sovittaa sakoilla. Sanktio muutettiin viime tipassa pisteen menetykseksi.

Niinpä sunnuntain peliä katsoessani vilisi silmissä omien valkovihreiden ja vanhan norjalaisen mahtiseura Rosenborgin mustien pelipaitojen lisäksi koko tulevaisuus. Pölkyllä kun oli sellaisia pieniä asioita niin kuin epävarmuus kodista Oslossa, yhdessä samassa maassa elämisestä ja suurin piirtein toisen koko urasta. Varmaa olisi ollut meidän Balin matkan peruuntuminen karsintapelien tieltä.

Minulle, maailman huonoimmalle kontrollin menettäjälle, joka en pidä autokoulun liukasajosta, huvipuistolaitteista ja aivastamisesta oli todella helvetillistä seurata sivusta, kun ylärimaan kimpoava pallo päättää kohtalosta puolestani. MIKSI SE EI MENE SISÄÄN?! 

Hermoilevien Maijan ja Roopen kanssa lohduttaudumme sillä, etteivät kanssakatsojat osaa Suomea. Taisi norjalaisille tosin jäädä yhdeksänkymmentäminuuttisen tehokielikurssin aikana takkiin ainakin muutama kirosana.

Ottelu päättyi mahtiseuralle lukemin 4-1. 

Äiti totesi puhelimessa ennen peliä, että kyllä te tästäkin varmasti jotenkin selviätte, teillä on aina ollut sellainen onni.

Olisiko se onni sitten puuttunut tapahtumien kulkuun, kun kaksi kolmesta takanamme olleesta joukkueesta ryssivät kuin ihmeen kaupalla samaan aikaan pelatut omat ottelunsa niin, että loppujen lopuksi säilyimme sarjassa sen viimeisellä sijalla rimaa hipoen.

Tunne pelin jälkeen oli häpeällisen voitokas. Se vei mieleni hetkeen autokoulun kirjallisen kokeen jälkeen. Kurkistin pienestä huoneesta virnistäen aulassa hermoilevalle isälle, joka oli ottanut haasteekseen opettaa tyttärensä ajamaan. Kokeessa sai mennä korkeintaan yhdeksän väärin.

- No?
- Läpi!
- Montako virhettä?
- Yhdeksän!?!

Meidän hillittömään naurukohtaukseen repeämisemme sai koko katsastusaseman hilpeälle tuulelle. 

Samaan epäuskoiseen riemuun puhkesi nyt suloinen jalkapallon tahtiin sykkivä Hønefossin pikkukaupunki. Panokset täpärän selviämisen takana tuntuivat minusta vain aivan kohtuuttomilta. Erityisesti ollakseen jonkin pelin varassa, jonne ihmiset voivat sunnuntai-illan ratoksi ostaa lipun ja tulla seuraamaan mestausta kuin amfiteatterille.

En voinut olla ajattelematta niitä muita kaupunkeja ja perheitä, joissa ei juhlittu. Vaikka piippu oli siirtynyt omalta ohimolta toiselle, en unohtaisi, miten pienestä liipasimen painallus on kiinni ja millaiset seuraukset sillä voi olla, mihin kaikkeen se vaikuttaa. En palaisi enää koskaan aikaan, jossa luulin jalkapallon olevan vain jalkapalloa.

Raaka laji. Sille on myyty aika monta elämää. Meilläkin on vielä ainakin kolme seuraavaa vuotta pallo jalassa.

Rytmihäiriöitä

Olen kuullut useasta suunnasta, että kannattaa heti muuttaa yhteen ja mennä naimisiin, kun se vielä tuntuu romanttiselta ja suurelta ja tehdä lapsia ennen kuin tulee liian laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Myöhemmin se kaikki jää niin helposti. 

Tuota nopeaa yhteen muuttamista kannatan itsekin.

Vastarakastuneena tulee suodattaneeksi toisen ärsyttävätkin tavat. Asuinkumppanin ihmeellisyyttä tarkastellessa tulee huomaamatta tehneeksi kompromisseja ja luopuneeksi kapeakatseisuuteen perustuvista periaatteista. Ei siitä voi olla haittaa, että elämä hioutuu alusta asti yhteen. Että sille syntyy yhteinen rytmi.

Jo muutaman kuukauden erossa olo (mikä on pitkä aika tuossa vaiheessa, tietää mummikin) voi tuoda säröjä harmoniaan. Luotuaan uuden kodin rytmin ihan yksin, saattavat toisen yhtäkkiä huomioitavat tavat ja olemassaolo ruveta ärsyttämään. 

Koska olen kaksi kuukautta voinut jättää siideritölkin tiskipöydälle kellekään selittelemättä, en muista varoittaa, että sitä on käytetty tuhkakuppina ennen kuin toinen alkaa kaataa sisältöä lavuaariin. Ihan idioottimaista muutenkaan tuoda tuhkakuppia sisälle, kuka sellaista edes tekee?

Valtava merilokki ei väistä kävelysillalla. Se antaa ohittaa ihan läheltä. Muutaman yhtä valtavan kaarrellessa meidän yläpuolella hihkun, että Norjassa lokitkin ovat ihan erilaisia kuin Suomessa: tuommoisia isoja värikkäitä möllejä, joilla on sielu pienten sirojen valkeiden kakkijoiden sijaan! 

On täällä niitäkin pieniäkin. Tunnistan kyllästyneen äänen, kun kuulen sellaisen. Koko lokkikeskustelu on vissiin ihan typerä. Saarelan ei kuulemma kannata tehdä kahden päivän perusteella suuria johtopäätöksiä Norjan lintukannasta.

Saarelan ei kannattaisi tehdä ilmeisesti kovin paljon mitään muutakaan, sillä hän on koko ajan väärässä. Esimerkiksi kysyessään kahvilassa toiselta asiakkaalta, kumman vuoro oli seuraavaksi ja päästäessään tämän edelle, vaikka vuoro oli selvästi meidän! Tai antaessaan uuden osoitteensa salikorttia varten unohtaen siitä yhden G:n! Ja jättäessään jälkiä teen keittämisestä: Nämä kaapinovet menevät kiinnikin, katsotaanpas miten ne menevät, oho, näin!

Mietin, milloin olen alkanut seurustella isäni kanssa. Missä häntä pidetään vankina, jota mummi ennen lähtöäni puhelimessa tituleeraa oikeaksi auringoksi minun pitäessä vertausta erittäin osuvana?

Itsellänikin on sovittautumisvaikeuksia toisen elämänrytmiin ja tekemiin valintoihin. En innostu just huipusta avokeittiöstä, koska sen käryjä ei pääse pakoon olohuoneeseen. Myös sopivan pehmeät uudet sohva ja sänky ovat aivan liian kovia. Turhaudun vaatekaapillisesta uusia hienoja, mutta aivan liian kalliita vaatteita, joiden ostamista en voi ymmärtää, koska olemme kuluneen vuoden aikana pyrkineet pääsemään eroon edellisistä, jotka eivät mahdu minnekään ja joita emme edes ehdi käyttää.

Tänään, kolmantena Oslopäivänäni, ovelta kuuluu jo "Hey Darling!" työpäivän päätyttyä. Käymme ottamassa haltuun metron ja tutustumassa valmiiksi koulureittiin, jotta pääsen perille lauantaina apuopettamaan ja työhaastatteluun. Ärsytystä aiheuttaa enää kiilaamiseni ja se, etten huomaa väistää lätäkköä.

Mies ottaa puheeksi suomalaisia seurallisemmat norjalaiset merilokit. Astelemme pimeässä ihastuttavasti valaistua merenrantakotiamme kohti ja olemme yhtä mieltä siitä, että näky on mieletön. 
"Mikä rytmi!" hän henkäisee askeltemme rummuttaessa yhtäaikaisesti meren ylittävää kävelysiltaa täysin tietämättömänä päivän ajatuksistani. Minua hymyilyttää - Niinpä, sieltä se taas löytyy.

Näkymisiin!

Tyhjänäkin tämä on kaunis asunto. 

Ja näkymä yli Turun! Sitä eräs ystäväni pitää liian hektisenä. Toisen mielestä se muistuttaa aivan kuin Roomaa! 

Joskus koulussa pyydettiin kuvailemaan tunteita herättävää maisemaa. Minun maisemassani ei ollut henkeäsalpaavaa auringonlaskua vihertävän meren yllä,  kukkaan puhkeavia kirsikkapuita tai romanttisia latoja, joiden kyljissä maali rapistuu. Näkymässäni vilisi ihmisiä ja autoja, jotka ohittavat huoltoasemaa. Eri-ikäisiä, -korkuisia ja -värisiä kattoja ja ikkunoita. Kirkon torni. Valoja läheltä ja kaukaa. Mainosvaloja, autonvaloja, katuvaloja. Linja-autoasema, hotelli, apteekki ja junanraiteet.

Kuin kokonainen kaupunki pienoiskoossa. Sellainen automatto, jonka päällä veljien kanssa lapsena ajeltiin. Minun maisemani avautuu Ketarantien keittiön ikkunasta ja pervekkeelta ja olen nähnyt siinä vuodenaikojen vaihtelut, hitaasti joka ilta samaan aikaan "etenevän" nahkatakkimiehen ja city-jäniksen.

Meillä oli tapana miettiä parvekkeella, missä kaikista näkymän taloista kukakin haluaisi mieluiten asua.

Olen pitänyt maisemasta silloinkin, kun en ole pitänyt mistään muusta. Ja se on merkinnyt minulle kaupunkia, josta en tiennyt mitään hurutellessani kauan sitten keltaisella auton pienoismallilla postista apteekkiin, mutta josta tuli minun. 

Ja josta, ennen kaikkea, tuli meidän.

Muuttokuormamme tänään lähdettyä matkaan kannoimme isoveljen kanssa varastoon piilotetut, omilla aikoinaan korvatut, Tps:n huonekalut sisään ja kokosimme ne. Asunto oli kalustettu, kun muutimme siihen, joten lienee kohtuullista, että se on kalustettu myös lähtiessämme. Noista huonekalun irvikuvista pölyjä pyyhkiessäni palasin aikaan, jolloin olin 22-vuotias, siis hirveän nuori, ja minut valtasi hellyys mustia iljetyksiä kohtaan.

Löysin muuttosiivouksen yhteydessä myös Vekarantie johonkin ihan mihin sattuu-numeroon Oulusta lähettämäni, mutta silti perille tulleen kirjeen, koska huoleton 21-vuotias T muisti meidän uuden osoitteen väärin. Kirjeessä kerron asioita, joita odotan, toivon ja haluan ajalta, jona tulemme asumaan yhdessä Turussa. Oli hassua lukea kirje T:lle nyt skypessä ja todeta, että ne ovat väärässä, jotka väittävät ettei kaikkea, mitä haluaa, voi saada.

Jostain syystä tuo tumma lasinen nykyisyyteen varsin sopimaton vitriini toi mieleen ne aamut, joina T lähti treeneihin ja se oli kaikki minulle niin outoa ja uutta. Että mies lähti aamuisin töihin. Että minulla oli mies, jonka kanssa asuin, joka sanoi aamuisin menevänsä töihin, vaikka se meni pelaamaan futista. 

Enkä osannut jäädä nukkumaan vaan heräsin aina puolituntia aiemmin laittamaan hänelle aamiaisen valmiiksi. Enkä osannut aloittaa itse mitään vaan meikkasin, laitoin hiuksia ja valitsin vaatteita odottaessani häntä kotiin. 

Muistan T:n hehkuttaneen töissä aamiaisiani. Hänen naimisissa oleva joukkuekaverinsa oli kysynyt, kauanko olemme asuneet yhdessä. T:n vastattua joitain kuukausia, naimisissa oleva vakuutti, että aamiaiset tulisivat loppumaan. 

Muistan päättäneeni, etteivät aamiaiset tulisi ikinä loppumaan. 

Ja silti ne loppuivat.

Alan pelätä. Olen päättänyt, etten lakkaisi muistamasta ja vaalimasta tätä näkymää koskaan. Jos unohdan sen, mitä tästä ajasta jää? Olen kuvitellut, että sellaisesta voisi itse päättää.

Tallennan pakkasesta huuruun menneen lasin takaa näkymää mieleeni kauhunsekaisin tuntein. Minun on muistettava tämä näkymä. Minun täytyy muistaa tämä näkymä, minä haluan muistaa!

Ja tuon kahden erilaisen rakennuksen välistä pilkottavan keltaisen vanhan kivitalon, jonka minä aina valitsin kodikseni, sen korkeuksiin kurottavan kattohuoneiston ja mustakehikkoiset ikkunaruudut.

Lähtölaskenta lähestyy

Lisään kaikkien aikojen viimeisen luennon viimeisien listaani. Check.

Niin kuin vuoronumeron 138 omaaminen vuoronumeron 99 ollessa meneillään ei riittäisi syyksi lohduttomuuteen, yrittävät Kelalla vielä savustaa porukkaa nettipalvelujen pariin musiikin voimin: Aurinko suuteli meitä, Andreeeiiiiiii. Herää kysymys toiminnan laillisuudesta.

Minun ei tarvitse tulevaisuuden varalta selvittää vastausta, sillä käy ilmi, että putoan pois Suomen sosiaaliturvasta. Kuulostaa vähän pelottavalta. Se keltainen kelakortiksi kutsuttu läpykkä, johon olen lapsena isoin harakanvarpain kirjoittanut nimeni, on tästä eteenpäin täysin hyödytön. Saan uuden sosiaaliturvatunnuksen sitten Norjassa, jos saan. 
Viimeinen asiointi Kelalla? 

You wish. 
Huomenna koetan vakuuttaa opintotukilautakunnan oikeudestani opintotukeen ja asumislisään. Ikään kuin sama pulju, mutta jos luoja suo, eri dj.

Oslo oli aika wau ja suomalaiset tuttavamme siellä ihania. 

...mitä nyt unenpöpperöisyydeltäni kykenin observoimaan. 
Olen kärsinyt kuukauden nukahtamisvaikeuksista. Silloin kun en keskity kuulemaan tiirikka-Teron askeleita ihan selvästi meidän olohuoneessa tai pelkäämään jokaista rasahdusta, en muuten vain malta nukahtaa, koska minun on oltava valveilla ja kontrollissa, skarppina, hereillä ja olemassa. 

Aika kliseistä, mutta uskomattoman totta, kuinka turvallista rakkaassa kainalossa oli esteittä vaipua uneen kahdeksalta illalla. Ja kuinka taivaallista siitä onkaan herätä. Siitä minä haluan herätä kaikkina loppuelämäni aamuina, olkoon se sitten Norjassa tai missä hyvänsä.

Muistin, että Venäjälläkin pelataan futista. 
En sittenkään ole valmis ojentamaan miehelle aseeksi uutta muuttoa, jolla lyödä, edes ollakseni romanttisen tahdoton.

Kun pääsin nukkumisen makuun, jatkoin sitä vielä Jyväskylässäkin kahden ihanan naisen välissä ja liikuttavien veljenpoikien yläsängyssä. Kyllä maittoi. Varmuuden vuoksi nukuin bussissakin vielä varastoon, sillä täällä kotona valveillaolon ahdinko toivotti taas säälimättä tervetulleeksi.

Mutta vaikka 6-vuotias kummipoikani tarjoutui labyrintissa siirtämään pelinappulaani seinän läpi (hei, mutta jos sovitaan vaan, että sää olisitki tässä), kun jouduin jäämään vielä hetkeksi paikalleni odottamaan tien aukaisevaa palikkaa, lupasin kestää. Ja kestän.

I've heard it's pretty where you are

Vaikka eräskin rakas ystäväni tekee piruettejaan huippuopetuksessa New yorkissa, minä en ymmärrä tanssista mitään. Silti liikutun huolella Dancen oululaisten nykytanssinumerosta. Enkä vähiten siksi, että herkkä koreografia rakentuu Maria Menan biisin varaan, jossa lauletaan Every wrong turn that you take, will also be my mistake.

Tuntuu hurjalta tulla imaistuksi mukaan. Ja suurelta. Ihanalla tavallakin suurelta tuntuu se, että mennään syteen tai saveen (jaa...kumpi näistä on se hyvä vaihtoehto, oliko niin, että se on tiietty jo etukäteen jättää pois?), sinne mennään ja siellä tönötettään yhdessä. 

Vaikka onhan tämä jo ikään kuin toinen kerta. Ensi-imussa minulla, meillä, oli kuitenkin paljon voitettavaa. Päätös muutostani Turkuun ja yhteiseen kotiin oli jotenkin enemmän omissa käsissäni ja olin päätökseen enemmän tyytyväinen. Se oli alku kaikelle. Nyt pelkään, että häviämme jotain. Miten tästä elämästä ja ympäristöstä muka voisi panna paremmaksi?

Ihana ja reipas entinen ja tuleva avomieheni lohduttaa: Olisihan se surullista jumahtaa paikalleen kaksytneljä- ja -viis-vuotiaina. 

Minusta taas jumahtaminen kuulostaa juuri nyt yhdeltä suurimmista rikkauksista. Saada jumahtaa keskelle ystäviä, jakaa heidän kanssaan koko elämä. Muistoihin kääriytyneessä maisemassa korjata saavutustensa viljaa. Minä unelmoin jumahtamisesta. Että joskus saisi ponnistelemisen sijasta olla vaan ja viihtyä ja nauttia siitä, mitä on saanut aikaan. Ympäröivistä ihmisistä, joihin on juuri tutustunut ja kiintynyt. Ja niistä, jotka ovat muuttaneet perässä Oulusta. 

Ajatella että minulla on ystävä, jonka kanssa olen leikkinyt tonttua ala-asteella, roikuttanut jalkoja relletin katon reunalta ylä-asteella, pitänyt hätäpalavereja lukiossa ja leimaantunut (vain toisinaan ansaitusti) hulluksi kemiläiseksi ihmisraunioksi opiskeluaikoina. 

Ja jonka kanssa nykyään asumme sadan metrin päässä toisistamme, meillä on yhteinen työmatka samaan ostoskeskukseen, miehemme ovat ystäviä ja heillä oli sama työpaikka, minkä vuoksi istuimme yhdessä myös katsomossa futishuligoimassa, jakamassa siihenkin liittyvät ilot ja surut, ja yökyläilimme miesten ollessa työmatkalla. 
Jaamme monet ystävät ja kemut, päivät kemujen jälkeen, jos toinen on kannettu toisen sohvalle nukkumaan, salaisuudet, naurut niin päijäthämeläisyyden ja virkaintoisten ostari-vartijoiden poliisikompleksin kuin "muslimikännienkin" kustannuksella. Jaamme huolet, epävarmuudet ja ärsytykset, lenkkipolun ja vahvan näkemyksen ruokavammaisuudesta.

En tiedä, miten ystävä voisi tulla läheisemmäksi. Ei sellaista ystävää halua halata hyvästiksi. Sellaisen ystävän haluaa pakata yhteen laatikoista ja viedä mukanaan Osloon.


No hyvä on seikkailijat, se vierivän kiven sammaloitumattomuus lohduttaa minua toisinaan. Mutta tulikos kivi sitten vieriessään onnelliseksi? Vai saiko sammal kuitenkin sen olon tuntumaan kodikkaammalta?

Uudessa ympäristössä sitä on aina aluksi niin kädetön. Varsinkin sellaisessa, jossa ei voi ilmaista itseään äidinkielellä, joka on enemmän kuin puolet siitä, mitä olen. 

Mukavuusalueelta poistuminen yleensä palkitsee jälkeen päin. Mutta ennen sitä, se tekee kipeää.

Tänään on tehnyt kipeää paljon vähemmän. Matkustan ensimmäistä kertaa tulevaan kotikaupunkiini, jonka olemassa oloa en ole koskaan aiemmin tullut edes noteeranneeksi. Suoraan siihen syliin, joka on mukavuusalueeni keskus, sen ruumiillistuma.

Kaupunki on kuulemma kaunis ja ihana ja me muutamme sen sydämeen, meren rannalle. Ruumiillistumalla on hyvä fiilis, ja odottava. Sen ääntä kuunnellessani tulen salakavalasti onnelliseksi. 

Ehkä tästä kaikesta huolimatta tulee taas hyvä...

Nykin ystävä kirjoittaa olevansa minusta ylpeä. Minäkin olen hänestä. Ja jos englannin osaamattomuudestaan kuuluisa hän tilailee nykyään ihan itse cokiksensa Manhattanilla, ehkä minäkin opin sanomaan: en lett cola.

Vai joko se meni väärin?

Välitilassa

Turpaan vedetty olo. 

Poistettujen viisaudenhampaiden vuoksi, tällä kertaa vasemmalta puolelta. Suussa maistuu yhä veri ja menetys.

Koti alkaa autioitua, seinän vierustoille kasaantua pahvilaatikoita. Iholle kasaantua ikävää siinä määrin, että kotona oleminen alkaa tuntua yhtä pahalta kuin siitä lähteminen. Olen välitilassa.

Välitila on vaihteleva tila, mutta haikeus on sen hallitsevin ilmapiiri. On jatkuvasti hyvästeltävä, varsinkin jos haluaa päivittäin muistuttaa itselleen tekevänsä tiettyjä asioita viimeistä kertaa. Hajamielinen solkku-mies, jonka ei olisi koskaan pitänyt alkaa yrittäjäksi, jututtaa minua viimeistä kertaa, vietän Tps-vaimojen kanssa iltaa viimeistä kertaa, opetan tässä koulussa viimeistä kertaa, teen chilitonnikalapastaa meidän keittiössä viimeistä kertaa. 

Olen juuri sillä tavoin dramaattinen.

Töissä, kirjakaupassa, tasoittelen pinoja, silittelen kansia. Jo illalla ikävöin kirjoja. Olen kiitollinen päätöksestäni tehdä töitä lähtöön saakka.

Saunon lähes joka ilta lähes viimeistä kertaa, sillä Norjan kodeissa ei ole saunoja. Teen joulutortut tippa linssissä, koska saunan puuttuminen saa minut epäilemään, ymmärretäänkö naapurimaassa muidenkaan hyvien asioiden päälle. Avomieheni lisäksi siis.

Välitila tekee minut välillä surulliseksi, välillä vihaiseksi, pettyneeksi, pelokkaaksi. 

Välitila on myös odottava, jännittävä, hetkittäisten innostusten tila. Uuden kodin valinta vanhoista upeista linnamaisista kivitaloista miljoonakaupungin keskustasta saa tietoisuuden koittavasta yhteisestä elämästä läikähtämään lämmittävästi. Lupaava vastaus työnhakuuni ja sovittu tutustumispäivä Oslon Suomi-kouluun enteilee elämän jatkumista. Suomalaisen tytön, jonka tiedän ainakin varmasti uskaltavan sanoa ääneen jonkun paikallisen Odusogan näyttäessä ihan juopolta merenneidolta, Osloa asuinpaikkana ylistävän kirjeen päättyminen siihen, että hän odottaa jo minun saapumistani, tekee tulevaisuudesta houkuttelevamman.

Välitila on uuvuttava ja stressaava tila myös: siinä on kaiken haikeilun ohella saatava aikaiseksi kuuden tenttikirjan lukeminen, kahdet työt ja kahden elämän pakkaaminen ja muuttaminen toiseen maahan, mihin puolestaan liittyy kahdenkymmenenkahdeksan hoidettavan asian lista, kunnes lisää tulee mieleen. 

Ja siinä on saatava yksin unta.

Breaking up with Turku

Onnittelusateessa melkein hävettää, kuinka kaukaiselta onni tuntuu. 

On kuulemma hienoa asua ulkomailla. En eppäile sitä yhtään. Enkä sitäkään, että onnittelijat haaveilevat itse ulkomailla asumisesta. Joka toinen tuntemani ihminen haluaisi muuttaa ulkomaille. Mutta minä en. Turha sitä on paheksua. Minä en ole haaveillut muutoksesta. Minä olin onnellinen tässä.

Vain kourallinen ihmisiä ymmärtää, että sattuu. Eikä sekään, kuinka paljon.

Ikään kuin olisin aavistanut jotain tulevasta, kun olen viime aikoina tavallista enemmän turkusinfonioinut jokirannan valojen laikuttamassa maisemassa mukulakiviä hypellen. Ihastellut kaunista kotikaupunkiamme, johon olen ollut etuoikeutettu asettumaan.

Olen kirjoittanut esimerkiksi seuraavaa:


"Kyllä se mehu on kaiken puristamisen arvoista" ystäväni J kuvailee fiiliksiään seurustelemisesta aurinkoisen veneen kannella.

Ei ole viime aikoina tarvinut kauheasti puristaa, mutta se on minusta vain oikeen sattuvasti sanottu. Elämä tuntuu melkeen liian hyvältä, eikä kesän loppuminenkaan kauhistuta. Olen saanut siltä kaiken valon ja vappauden lojua hyödyttömänä puistoissa, riippumatossa mökillä ja keskellä pyörätietä, kun korkkarit alkavat kotimatkalla painaa. 

Toinen ystävä E kiteyttää seurusteluihanuuden sadepäivään, jona tehdään lasagnea ja kömmitään sen jälkeen sohvalle katsomaan Nip tuckin toista tuotantokautta. Olen aika valmis sellaisiin syyspäiviin, kouluspurttiin ja marraskuisen etelänmatkan odotukseen.

Kuinka väärässä voi ihminen olla.

En ollut yhtään valmistautunut kääntämään uutta lehteä, se vain kääntyi.

Ehkä aavistin lähdön tavasta, jolla lakkasit katsomasta minua, kun ilmoitin, että minä en muuten lähe tästä ihanasta paikasta ennää koskaan mihinkään. Kiitollisen ja komppaavan "hyvä tyttö"-hymysi sijaan pistin totta tosiaan merkille huolestuneen ja väistelevän katseen. Liikennevaloihin vaihtuvan puheenaiheen.

Ennen kuin ehditään mitään ymmärtääkään, tulee se puhelu. Ja särkyvässä CasaDeKolehmainenSaarelassa käydään keskustelu.

- Miksei multa kysytä?
- Ai kysytä mitä, no kun...mää tiiän mitä sää vastaat...ai että haluaks sää muuttaa Norjaan?
- Niin.
- No haluaks sää muuttaa Norjaan?
- En.
- No haluaks sää muuttaa ikinä mihinkään täältä?
- En.
- Noniin. Mää tiiän sen. Ja mää en voi loputtomasti sanoa ei näille tarjouksille.
- No...mutta mitä jos mää en lähe?
- Miten niin et lähe?
- Niin, mitä jos en lähe!?
- Miks sää sannoit noin? Älä viitti ees sannoo noin.
- Anteeks.

Ja niine sanoineen hän pakkaa laukkunsa ja seuraavana aamuna kävelee ulos meidän elämästä. Tietää, että seuraan kyllä. 

Eikä kyse ole seuraamisesta vaan luopumisesta. Ei minua harmita seurata. Seuraaminenhan on itse asiassa lohtu, eikä edes laihoin sellainen.

Kaikki käy niin lyhyiden tuntien aikana. Yhtäkkiä olen yksin eikä paluuta ole. Yhtäkkiä Dodo-sorsan räpylöiden läpse tyhjässä asunnossa on vain muisto. Et tulisi enää tänne. Istun hölmistyneenä ja itkusta voimattomana sohvalla samoissa raidallisissa boksereissa, jotka sulloit lähdön hetkellä kassiini kaksi ja puoli vuotta sitten. Halusit, että minulla olisi jotain sinusta. Puristan silmät kiinni ja haluan palata kaikkiin niihin hetkiin tässä välillä.

Harmittaa se, miksi ylipäänsä pitää kävellä ulos näistä elämistä uudelleen ja uudelleen. Ja varsinkaan yhdestä näin upeasta. Hylätä ja hyvästellä. Ei minua harmita Oslo. Se vain on tämä Turku, tämä elämä, josta en tahdo lähteä. Ja silti puolet minusta on lähtenyt jo.

Tästä ensimmäisestä yhteisestä kodista, jossa oikeastaan ollaan vasta tutustuttu. Ja jossa ollaan rakastettu. Ja riidelty. Ja rakastettu taas. Jossa ei enää koskaan juoda yhdessä aamuteetä rumista asunnon kalustoon kuuluvista jalkapallomukeista.

On pakko mennä juomaan muualle ja joistain paljon hienommista tunnearvottomammista mukeista, eikä ikkunasta varmaan näy edes suoraan pornokauppaan? 

Enköhän minä ilahdu myös uusista teenhörppimisnäkymistä. Olen sillä tavalla herkästi ilahtuvaa sorttia. Mutta kuka lemmikin kuollessa iloitsee siitä seuraavasta, jonka ottaa tilalle, vaikka se voisikin olla joskus vielä edellistäkin rakkaampi. Ei sitä korvaajaa voi vielä miettiä. Ei siitä vielä tiedä mitään. On luovuttava ja surtava ensin.

Olen sortunut näinä päivinä toivomaan toisen sittenkin olevan se Alvar akateeminen tai Alvar automekaanikko tai vaikka pelastustani tarvitseva Alvar aineidenkäyttäjä - kuka tahansa Alvar aivan tavallinen, jolle maailma ei olisi ihan niin avoinna.

Samaa miettii yllättäen karkulainen, joka hotellikuoleman ja koti-ikävän partaalla ilmoittaa lopettavansa uransa, muuttavansa takaisin ja alkavansa tehdä puutöitä. Vauvaksi heittäytymiseltäni en ole huomannut, ettei tämä ole ihan kivutonta ja helppoa toisellekaan.

Siihen herään. On pakko koettaa olla vähän vahva nyt.

Gonna take you for a ride on a big jet plane

Voisi kuvitella, että tämä jäykkä kieli ja silmään asti puutunut naama tuntuisi inhottavalta. Tai verestä tulviva suu. Tai viisaudenhampaiden poiston jälkeinen tyhjään kotiin suunnistus yksin yhden silmän varassa. Mutta ei, ei kuulkaa tunnu missään.

Olisivat puuduttaneet sydämen.

Kun kissa on poissa...

...hiiri rakentaa pöydälle ansaa banaanikärpäsiä varten. Kotihiiri. Ja tuijottaa pari tuntia tyhjää näyttöä häntä sylissään ja ajattelee, että olisihan se hyvä kirjoittaa gradua. Pitäisi.

Olen minä viime aikoina kirjoittanutkin, ja toisinaan jopa innoissani.  Pmmp:n lyriikat eivät varsinaisesti, sen enempää kuin gradua varten lukemani kirjallisuuden-, sosiologian- ja kulttuurintutkimuksetkaan, imartele parisuhderakkautta. Se on yksinäistä, itsekästä, uhrautuvaa, alistavaa. Lohdutonta!

Nainen on joko vanhanaikaiseen miehen toiseuteen alistuva kaltoin kohdelluksi tuleva raukka tai maskuliinisten konventioiden avulla selviytyvä moderni pettävä miehen vaihtaja.

Alusta asti rakkautta vaanivat sille asetetut mahdottomat odotukset. Mutta se, joka ei vaadi on pelkkä hukkaan menevä tyytyjä. 

Tutkimusten mukaan ainoa rakkautta ylläpitävä voima on kaipaus tai joku muu rakkauden eteen tuleva este. Minusta se on epäreilua. T sanoo, että se on lempisanani vastoinkäymisten edessä. Että kaikki tässä maailmassa on aina epäreilua. Mutta kun monesti on.

Vai eikö muka ole epäreilua, että olen ostamassa neljättä pyörää, jotta rosvot voivat kääriä rahat kolmesta edellisestä, joista kaksi varastettiin lukittuina työpaikkani edestä keskellä päivää häh?

Olen ymmälläni. Mihin tässä asettuvat ne kuuluisat käsi kädessä sunnuntaikävelyjä tekevät valkopäiset vanhukset, jotka tuntevat läpikotaisin toistensa uurteet? Ja jotka kuolevat samaan aikaan.

Kun tutkii muitten rakkautta, kääntyvät ajatukset helposti siihen omaan. Saattaa muistaa, kuinka oma valkopäinen raaputti Naantalissa nimikirjaimemme puuhun, näköalatornissa suri sitä, että olemme hukanneet niin monta vuotta tuntematta toisiamme - muodostamatta yhteisiä muistoja jo silloin ja silloin. Vakuutin, ettei 18-vuotiaan itseni tuntemiselta säästyminen ole haitaksi...

Alkaa äkkiä huolestuttaa. 

Muistaa joskus nukahtaneensa tuohon syliin, missä toinen nyt yöstä toiseen puristaa tyynyä rintaansa vasten, koska se tekee kuulemma hyvää selälle. Epäilen, että tekisin vielä parempaa. Ei mene läpi.

Ystäväni, runoilijan poika, sanoi parisuhdekokemuksestaan, että kyllä se mehu on kaiken puristamisen arvoista. Minä toivon, että se on.

Havahdun ajatuksistani, kun summeri pärähtää. Hetken ihmettelen, kuka tänne on tulossa, ennen kuin leikkaa...se on E-hiirulainen.

...pakkohan meidän on niin kuin noin tavan vuoksi ihan vähän hyppiä pöydällä myös!

Cause we're living in the world of fools

Vaikka Olympialaiset eivät ole poikineet suurta kansanjuhlaa, on yksi laji, jossa suomalaiset ovat maailman parhaita. Kanssaeläjien kyttäämisessä.

Harjoitusmahdollisuudet ovat tasapuoliset kuntien koosta ja sijainnista riippumatta, mistä johtuukin, että jalo kansallisharrastus on kattavasti edustettuna koko maassa.

Oulussa päänsärkyä aiheuttaa rappiollisen ja ärsyttävän kauniin nuoren sinkun korkokengät aamuyöstä, mutta oman osansa saavat myös tuulipuvuissa rappukäytävässä toisten kiusaksi suhisuttelijat. Eikö sen voisi riisua pois pihalla, jos on kerta ihan pakko käydä lenkillä?

Helsingissä ystäväni käy liian lujaa suihkussa. Eikä hän edes laula.

Hissistämme löytyy tietokoneella siististi näpytelty varoitus seitsemännen kerroksen ilotalosta, johon joku on vielä omakätisesti tarkentanut (HUORIA!!!) minkälaatuisesta ilosta on kysymys. Kyse on vastapäisen perheen asunnosta, ei enää meidän, sillä avomieheni on kietonut naapuruston pappakerhon pikkusormensa ympärille vitseillään tullessaan harva se päivä heidän piirittämäkseen.

Lahjoitin kirpputorilta jääneet vaatteemme lapsille, joille sinivalkoinen baseball-takki ja vaaleanpunainen paljetti-napapaita ovat aarteita. Etsiessäni pelastusarmeijan keräyspistettä netistä törmäsin viimevuotiseen nettikeskusteluun, jossa puitiin Auringonnousu-yhdistyksen laittomuutta. Yhdistyksen ulkomaalaiset jäsenet olivat jakaneet postiluukuista Turkuun, Raisioon ja Naantaliin pyyntöjä tuoda mahdollisia turhia ja käyttämättömiä vaatteita tai leluja nurkistaan pusseissa pihalle tiettynä ajankohtana. Pussit tultaisiin noutamaan ja lahjoitettaisiin eteen päin.

Kauhistuneet ihmisparat kokoontuivat forumkaksnelosen ympärille hakemaan turvaa toisistaan tullessaan tällä tavoin julkeasti ryöstetyksi. Vaikka annat jonku roinalaatikon tai vaatesäkin hyvässä tarkoituksessa, niin mistä tiedät että sitä ei levitetä ojan penkalle ja hylätä siihen kun ei löydy mitään mikä kiinnostaa? Jos tuo hylätty törky voidaan yhdistää sinuun, niin olet siitä vastuussa.

Yksi oli soittamassa hätäkeskukseen. Toisella oli onneksi toimelias talonmies, joka oli kerännyt kaikki laput pois ja päivystänyt hakuajankohtana pihalla, eikä suotta, sillä kerääjät olivatkin kuulemma todella epämääräisen näköistä sakkia, mistä kolmas innostui vetelevänsä turpaan, jos erehtyvät hänen pihalleen keräämään. Kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että keräily on vain peitetarina aikomukselle murtautua asuntoihin. Sillä kuka nyt ei murtautuessaan ilmoittaisi ensin tulostaan paperilla, jossa on rekisteröidyn yhdistyksen nimi ja puhelinnumero.

- Onko ketään soittanu siihen numeroon, et kuka sieltä vastas?

- Mä soitin niille tänään, työpuhelimesta uskalsin, puheluun vastas nainen, huonoa suomea puhuva, joka puhui miehelleen vain jotai arabiaa tai jotai muuta outoa kieltä...

Naurattaa ehkä, mutta oikeasti on vain valtavan surullista, että nämä ihmiset mielipiteineen ovat totisinta totta! Suurinta huolta tuntui aiheuttavan se, jos joku onnistuisi tekemään vaatteilla taloudellista voittoa niiden päädyttyä esimerkiksi kirpputorille. Ajatella, jos vaatteet ja tavarat, joista yksi haluaa eroon, hyödyttäisivät jotakin toista. Kyllähän se vaiva kannattaa sentään nähdä, että rakentaa lumpuista mielummin juhannuskokon, jonka päälle ulkomaalaiset eivät edes ymmärrä, jos sattuvat luvattomasti sitä kokkoa töllistelemään sitten.

Vuoden kyttääjä -palkinto lähtee kuitenkin yllätyksettömästi rakkaan kotikaupunkini, ultimaattisen junttilan, Kemin suuntaan naapureille, jotka olivat eilen keksineet tylsyytensä peitoksi Lahja-kissamme savustamisen ulos naapuristosta.

Isäni, suurin tuntemani moralisti ja hyväntekijä, joka viidestäkymmenestäkuudesta elinvuodestaan huolimatta yhä uskoo oikeuden perivän maan, maksaa sekä kuulemma Lahjan naarmuttaman auton uudelleenmaalauksen Toyota-liikkeessä, että netistä tilattavat suojukset lastenvaunujen ympärille, joissa Lahja oli kuulemma käynyt moikkaamassa vauvaa. Pitävät sitten loitolla oravat ja linnutkin, joiden elintilaa on vaikeampaa koettaa riistää.

Lahja, maailman kiltein valkoinen pörröinen ihmisrakas vauvansyöjäkissamme, jonka vanhempani ovat kehottaneet kissoista pitämättömiä yksinkertaisesti ajamaan pois pihaltaan, oli aiheuttanut tuhoa myös kakkaamalla kukkapenkkiin - mikä on kuvottavampaa ja epäsiistimpää kuin multaan peitelty lannoite, kysyn vaan - sekä tuijottamalla naapureiden sisäkissaa ikkunan lävitse niin, että kissa oli stressaantunut ja jouduttu viemään eläinlääkäriin tuijotuksen aiheuttaman virtsatulehduksen vuoksi.

Mahtaa olla onneton kissa. Ei vain luontonsa vastaisesti tuomittu elämään neljän seinän sisällä loppuelämänsä, mutta missä seurassa!

Dem Kemigirls

Minulla on ollut onni tutustua parhaisiin ystäviini jo ala-asteella.

Piti olla aivan tavallinen keskiviikkoilta. Sellainen, joka ei pääty Amarillon karkkikeskiviikoille - jona työpäivän päätteeksi käydään yhdessä kaupassa, vähän siivoillaan anopin huomista vierailua varten, herkutellaan avomiehen Toust Skageneilla ja luetaan kirjoja. Hän ahmisi tiiliskiveä Lee Childin dekkarivuorestaan, minä Khaled Hosseinin itkettävää Tuhat loistavaa aurikoa, joka saa sydämeni ylikierroksille.

Balilla ja Australiassa kahdeksan kuukautta matkustaneen ekaluokasta asti parhaan ystävän M:n, jonka pitäisi juuri nyt olla yötä päivää töissä luksusristeilijällä jossakin päin välimerta (ja johon samasta syystä ei useisiin viikkoihin ole saanut yhteyttä), yllättävä saapuminen oven taakse muuttaa suunnitelmat taikaiskusta. Ja pysäyttää arjen.

Kun porukka vahvistuu vuoden nuoremmalla E:llä, joka Kivikon koulun keinuilla, ensikohtaamisellamme, nimitti minut Kirpuksi, ja myöhemmin Helsingistä saapuvalla toisella ekaluokan vahvistuksella T:llä, joka ei suostunut riisuutumaan vihreästä kermakakku-unelmastaan joulujuhlanäytöksen ajaksi, koska huomautti olevansa tyttökoira, on aika avata parvekkeella skumppa!

Näiden ihmisten seurassa olen täydellisen saarrettu rakkaudella. Olemme etuoikeutettuja ymmärtämään toistemme juttuja ilman, että niitä tarvii pohjustaa, että niihin kuuluvien henkilöiden taustat ja paikat ja syy- ja seuraussuhteet tarvii selittää ensin auki. 

Tiedämme toistemme ensirakkaudet ja tärkeimmät siirrot niissä, jotka menivät pahimmin mönkään. Ja sen miltä lapsuudenkodeissamme tuoksui ja kuinka niissä elettiin. 

Tiedämme, kuka toivoi joululahjaksi uutta äitiä. Muistamme, kuka kertoi kassajonossa silmäillessään kulmiensa alta aikuisviihdelehtiä rukoilevansa jumalalta, ettei saisi koripallon kokoisia tissejä. Muistamme Jungon jo puretun kioskin, jossa ostimme irtokarkkeja osoittamalla karkkiastioita - noita viidelläkymmenellä pennillä, noita kahdellakymmenellä pennillä...eiku pistä sittenki kolmellakymmenellä, paljolla siinä nytte oli? Tiedämme yhdellä olleen neonvihreän napapaidan, jossa luki HELLO BOYS, ja liikaa huulipunaa ja kuka oli kuka Spice girlsissa ja että yhdet piti käyttää autolla Tamppiksessa ostamassa turkoosit samikset pikkuhainhampaat hiuksiin luokkaretkeä varten.Tiedämme mikä on Tamppis.

Tiedämme, mitä luki lapussa, jonka joku meistä kiinnitti huoneensa oveen tärkeällä hetkellä. Ja että huoneessa soi Shakiran Underneeth your clothes.

Huomenna tehhään taas historiaa

Mistä näitä ruissiperhosia tulee vatsaan vielä vuodesta toiseen?

Ihan sama tyttö olen kuin ensimmäisen ruissini kynnyksellä: kokkeilen touhuissani vaatekokonaisuuksia ja päädyn silti niihin mukavimpiin rentoiluvaatteisiin. Teen listoja ostoksista (suolapähkinöitä, piilopulloja, kertissadetakki, energiajuomaa...) ja must-see-keikoista (Pmmp, Smg, Chisu, The Cardigans). Enkä meinaa pysyä nahoissani, jota on muuten kärtsätty puistossa huolella, koska kerran vuodessa tämmönen päivästä toiseen meikittömänä vaeltava römppä-Annelikin herrää siihen, että oishan se muuten kiva näyttää nätiltä yhtenä viikonloppuna vuodessa.

HUOMENNA!

Tekstiviesti keskeyttää hypähtelyni ilosta ja Pmmp:n uudesta musasta pitkin olohuoneen seiniä kertoen että varaslähdön työnsä puolesta ottanut avomies on ruissin vipissä haliettäisyydellä Paavo Arhinmäestä ja Mikko Von Hertzenistä. Jolloin avvaan siiderin ja juon sen kateuteeni.

Jolloin alan ankarasti miettiä, että neljässä vuodessa, tässä kahdenkympin paremmalla puoliskolla ainakin, koko elämä voi heittää kuperkeikkaa, mutta tyttö säilyy silti perustuksiltaan samana. Vaikka onkin toki oppinut laittamaan teepussin käytön jälkeen roskiin eikä jättämään sitä enää mukiin makaamaan, koska se on toisen mielestä maailman ärsyttävin tapa. Ja ottamaan toisen toiveet ehkä muutenkin vakavammin. Ja huomioon.

Ystäväni poikaystävä täyttää huomenna 21 vuotta neljättä kertaa. Minä en pode varsinaista ikäkriisiä, vaikka totta tosiaan luulin aina, että mulla olisi 25-vuotiaana sormus, tutkinto ja kaksi lasta.  No...lastentarhaopettajan tutkinto, metereologimies, asunto Tampereen keskustasta puiston laidalta ja ammattilaisuutta hipova harrastuneisuus tenniksessä ala-asteen ainekirjoituksen mukaan.

Elämä rokkaa! Ja perinteet rokkaavat, mutta muistuttavat myös ajankulusta.

Saattaa esimerkiksi yllättää, ettei serkun lakkiaisissa juhlitakaan sitä pikkuista pyöräilemään opettelevaa tyttöä, jota haastateltiin kesäloman vietosta c-kasetille, vaan parhaan ylioppilaan puhetta pitävää älykästä ja viehättävää naista, jolla on hyvä huumorintaju ja kaksimetriset sääret. Ei oo noita senttejä tai laudaatturejakaan muuten tasan jaettu tässä suvussa.

Mutta ruissista toiseen porskutan näillä mitä on ja painan kaiken sydämeen!

Vihaan tekemiäsi virheitä

Minä vihaan odottamista. Varsinkin yksin kotona - silloin kun on tukehtua sisätilan seisovaan ilmaan, eikä puhelin vieläkään soi, vaikka pitäisi. 

Vihaan pelkäämistä. Vihaan sitä, etten voi lenkkeillä ihanalla luontopolullani yksin säikähtämättä joka ikistä raiskaajanmentävän puskan lupaavaa kahahdusta. Vihaan raskaan kaatuvan peilin alle jäämistä niin, että se viiltää reiteeni pitkän ilkeän haavan. Vihaan väkivaltaa. Melkein yhtä paljon vihaan filmaamista futiksessa, mistä tullaankin Christiano Ronaldoon, jota en ehkä aivan vihaa, mutta josta en pidä yhtään. Vihaan pienten kiusaamista. Ja isojenkin melkein yhtä paljon. 

Vihaan vieläkin yli kaiken sitä näkyä, kun Takitsun rannalla isommat pojat hautasivat sorsan poikasen elävältä hiekkaan.

Vihaan eroamista, mutta kukapa ei vihaisi. Vihaan ikkunoiden pesemistä; sitä, kun vesi valuu kaiken kurottelun lomassa pitkin jäykkää niskaa ja sitä, että ikkunat ovat aina puhtaammat ennen pesua kuin sen jälkeen. Vihaan likaista tiskirättiä, jonka jätät lojumaan.

Vihaan sitä, kun muut ihmiset tuomitsevat tekemäni ratkaisut. Vihaan sitä, että he puhuvat niistä edes tuntematta minua ja tietämättä mitään. Vihaan sitä, että välitän ja loukkaannun siitä, mitä muut puhuvat, vaikka aina lupaan olla välittämättä.

Vihaan osaamattomuuttani gradun kanssa. Vihaan suoriutua keskinkertaisesti ja samalla sitä, että vihaan suoriutua keskinkertaisesti - onko siinä nyt niin paljon vikaa?!?!

Aivan suunnattomasti vihaan tekemiäsi virheitä, jotka pakottavat minut anteeksiantoni äärirajoille ja niiden yli. Vihaan vaikeita valintoja ja sitä, jos minua hoputetaan pukeutumisen tai ruokalistan kanssa. Vihaan, etten osaa lopettaa syömistä, kun olen täynnä. Vihaan sitä, kun elokuvissa tai televisiosarjoissa sotketaan ja räjäytellään, koska mietin aina kauhulla, kuka siivoaa?! 
Joku aina siivoaa.

Kauhuelokuvat! Vähänkö vihaan niitä!

Sanoin jo, että vihaan väkivaltaa, mutta kaikenlaisille huomiota haluaville viattomien kimppuun hyökkääville kouluampuja- ja muille lahtaajamäneille olen kyllä varannut ihan oman vihasiivun, jota, jos saisin päättää, voitaisi kutsua vaikka sähkötuoliksi.

Vihaan toimittajia, jotka sotkevat tahallaan asiat tehdäkseen jutuistaan mielenkiintoisempia. Vihaan pohjamutia myöten nöyryytetyksi tulemista. Vihaan pettymistä. Vihaan töihin menemistä kahden tunnin yöunilla ja asiakasta, joka kiukuttelee, koska en palvele häntä heti, koska palvelen toista asiakasta, ja häntä, joka ei usko, että ykkösluokan postimerkit ovat todella loppuneet (ei, en huvikseni kiusallani pihtaa niitä sinulta, usko pois). Vihaan sitä lamaannuksen tilaa, joka seuraa sekoituksesta väsymystä, voimattomuutta, epävarmuutta ja askelten ottamista taakse päin. 

Ahne ja tyhmä Björn Nalle Wahlroos, vihaan sinua eikä se edes vaatine perusteluja. Vihaan ihanien tyttöjen (itseni mukaan lukien) kutsumista muijiksi. Vaikka se aina huorittelun voittaakin.

Kakkein eniten vihaan sitä, että voit saada minut niin paljon vihaamaan, muttet, siltikään, edes yhtään...sinua.

What if god was one of us?

Vappuna päätettiin, että saa olla sokka levällään, kun ystäväni E muisti muuan kesärenkutukseksi pyrkivän suomihiphophirvityksen huvittavasti väärin. Ja 


olihan se. Tämä vappu oli kaikkien aikojen kamalin!
Se on paljon sanottu tytöltä, joka on ollut yleensä vappuisin jätskikopilla tai kebabravintolassa töissä ja eräänäkin vappuna eronnut!


Tällä vapulla oli kaikki puitteet onnistua. Ilma oli täydellinen ja piknikillä oli kivaa. Seura oli kivaa. Jokilaivalla oli kivaa. 


Seurueemme jäsenen poistamisella sen kannelta vain oli ikävät lumipalloefektimäiset seuraukset, jotka huipentuivat jengisotaan eräässä toisessa yökerhossa. Sillä tarkennuksella, että niillä toisilla oli se jengi ja meillä kaksi liian ylpeää omaa parastaan ymmärtämätöntä terrieriä, joista varsinkaan toinen ei osaa lopettaa räkytystään rotwailerien edessä. Me tytöt katsoimme voimattomina vierestä, kun liian ylpeät saivat nyrkistä ja potkuista naamaan. Väliin yrittäneet avovaimot kun poistettiin yhtä väkivaltaisella niskaperseotteella portaikkoon. 


On kamalan raskasta rakastaa häntä, joka ei näytä ymmärtävän oman henkiin jäämisensä päälle. On kamalaa pelätä hänen puolestaan. On kamalaa pelätä!


Vaikka vappuaatto oli perseestä, vappupäivä oli vieläkin syvemmältä. Tajusimme, ettei iphonea löydy mistään. Tajusimme iphonen pudonneen yöllä pihalle, itseään esittelemään haluttoman naapurin löytäneen sen (kiitos find-my-iphone-ohjelman), naapurin vastaavan yhdenteentoista soittoyritykseen, naapurin ilmoittavan tuovansa iphonen opiskelijapubiin huomenillala ja kiristävän löytöpalkkiota, ilmoittaessasi, että tiedät puhelimen olevan naapurilla ja tulevan hakemaan sen nyt pihalta, hänen kieltäytyvän palauttamasta puhelinta, lyövän luurin korvaan ja laittavan puhelimen kiinni.


Jos sinulla, hyvä iphonen omistaja, ei vielä ole find my iphone-ohjelmaa, lataa se! Ohjelma näyttää melko tarkasti, missä iphonesi liikkuu. Ei kuitenkaan niin tarkasti, että tietäisit, missä se on noista neljästäkymmenestäkahdeksasta mahdollisesta asunnosta. Siksi juoksimme rappukäytävässä kuunnellen, minkä oven takana soi tuttu soittoääni. No ei minkään. Ttu. 


Kuinka turhauttavaa on tietää, että naapurissa asuu joku hullu, joka pitää iphonea panttivankina. Eikä naapuriin saa tietenkään enää yhteyttä. Koskaan.


Hyvänä ihmistuntijana päätin kyllä jo ääneen sopivan sukupuolen, iän ja rappiollisen olemuksen lisäksi yhdestä epäilyttävästä virneestä, kuka naapureista puhelimen vei. Kun sama naapuri tuli perjantaina ylioppilasterveydenhuollossa samaan hissiin ja näytti vihaisen katseeni poltteessa säikähtäneeltä, sisäinen Neiti Etsiväni laski nopeasti yhteen yksi plus viisi:


Ehdotuksen opiskelijaravintolassa tapaamisesta + ylioppilasterveydenhuollon (mielenterveyspalvelut?) + epäilyttävän virneen  + säikähdyksen + ääneen ja rahapulaan mätsäävän ulkomuodon. Epäilyksien herättyä otin ylös rekisteriotteenkin vaaleansinisestä Opelista. Tämä ei jäisi tähän.


Ehkä olen vähän herkkä, mutta valehtelematta voin sanoa, että ensimmäistä kertaa maailma tuntui todella synkältä paikalta, jossa kaikki itsekkäästi ja kylmästi ajavat vain omaa etuaan ja kaikki nämä kliseet, jotka yhtäkkiä avautuivat edessäni ja muuttuivat tosiksi. Minäkin haluan asua siinä maailmassa, jossa polkupyörät ja jouluruuat voi jättää huoletta pihalle!! 


MISSÄ SOLIDAARISUUS? 


Paha mieli tunki viikon ajan läpi kaikesta. Aloin pelätä. 


Menetin hermoni elokuvateatterissa, kun pariskunta siirtyi hyvin nihkeästi yhden penkin keskemmäs, jotta sen sijaan, että istuisimme heidän molemmilla puolillaan, pääsisimme T:n kanssa vierekkäin. Mikä kädenojennus se oli heiltä olevinaan!? 


Aloin maalata jo kuvaa kultaisesta Oulustakin: "tämmöstä ei ikinä olis sattunut Oulussa, koska Oulussa ei oo näin mäneä porukkaa!!" -  ja se on minulta, turkurakastajalta, aika paksua! 


Sähköpostiini saapuneeseen "korkeakouluopiskelijoiden asenteet maahanmuuttajia kohtaan"-tutkimukseen vastaan hyvin ristiriitaisin tuntein. Opetan heitä. Rakastan heitä. Haluan tehdä heidän olonsa kotoisaksi. 


Kysymys nro 16: Ketä tuntemasi maahanmuuttajat ovat? 
Vastaus: oppilaitani, naapureita, avomiehen pelikavereita. 
Joiden seurassa tavattavista ystävistä ainakin yksi on tiettävästi istunut raiskauksesta. Aivan liian lyhyen ajan tietysti, kuten Suomessa istutaan. Johon on myös aina yhtä ilahduttavaa törmätä yksin iltahämärällä kotikadullamme ja toivoa olevansa päätymättä osaksi tilastoa.


Kysymys nro 38: "Lisääkö maahanmuutto turvattomuutta Suomessa?"
Vastaus: ...totuuden nimessä, kyllä se lisää.


En voi vastata muutakaan, vaikka kuinka mielelläni sen tekisin. On valinta jättää mainitsematta, että myös vapun päällekarkaajat ovat afrikkalaisia, albaaneja ja kurdeja. 
En jaksa olla yksin hyvä ja ihana! Hei, ei mittään, hakatkaa vaan mun miestä niin mää meen sillä aikaa opettammaan teiän pikkuveljiä ja pitämään niiden puolta ja luomaan niille tulevaisuutta ja uskomaan niihin.


Tunnen pettäväni...kenet? Mutta vain koska tunnen, että minut on petetty.


Suuri solidaarisuuden puutos ajaa naiivin elämänkatsomukseni maihin moneksi päiväksi. Voittaako paha aina? Onnistuuko muutama turhautunut huonostikäyttäytyvä muokkaamaan asenteita niin, että se vie mahdollisuuden kaikilta muilta? Entäs useampi?


Jossakin kohdassa, esimerkiksi juuri siinä seistessä keskellä pihaa ilman puhelinta tietäen puhelinvarkaan katselevan virnuillen ikkunasta voimattomana tehdä asialle yhtään mitään, lakkaa lämmittämästä, että itse on ihan tosi hyvä ja reilu tyyppi.

Äiti soittaa asianaan minulle osoitettu, Kemiin maistraatista saapunut kirje, jota ei ole avannut. Silmäniskun voi kuulla 700 km:n päähän. Koska en ole karannut vihille  vaan eronnut kirkosta, äiti kuulostaa pettyneeltä. Kauhistun, koska en itse muistanut enää edes koko asiaa ja nyt mieleeni ei voi olla tulematta yhteys ympäröivän rakkaudettomuuden ja paimennuksesta irtisanoutumisen välillä. 


Kaipaan maailmaan lisää kristillisiä arvoja, mutta en löydä niitä tämän päivän evankelisluterilaisesta kirkosta, joka tärkeimpänä tehtävänään polkee ihmisoikeuksia.


Viimeisenä koulupäivänäni huohotan bussikuskille, etten ymmärrä, miten mulla ei muka ole enää jäljellä matkoja ja että mitä eikö täällä vieläkään käy kortti ja että ei, minulla ei ole kahta euroa viittäkymmentä senttiä bussilippuun, mutta Varissuolle olisi päästävä. Juuri kun säälimätön kuski on aikeissa viisveisata räpyttelystäni ja ajaa minut kadulle, baskeripäinen kyyryssä kulkeva mummo tallustaa paikalle vaatien saada maksaa puuttuvan seitsemänkymmentäsenttiä matkastani. Kiitän tuhannesti ja täytyn lämmöllä. Sittenkin.


Juuri kun olen päässyt istumaan mummo köpittää luokseni "Anteeksi, saanko antaa sinulle vielä tämän?" Ja minä jään erittäin hölmistyneenä tuijottamaan vihkosta, jonka kannessa lukee "Neljä asiaa, jotka Jumala haluaa sinun tietävän".

On kadonnut Dodo lintukodosta

Mulla oli laulutunti. Oon menossa laulutunnille. Tulin just laulutunnilta.  

Olen aina halunnut sanoa noin. Mutta nyt vasta sanon, koska mulla oli. Jos olisin rikas, menisin uudestaankin, koska laulutunti täytti ja ylittikin odotukset. Ihanaa. Opettaja väänteli ja korjaili mun lauluasentoa ja se kuului äänessä heti. Ja tuntui. Laulaminen saattaa sittenkin olla tekniikkalaji. Ainakin siinä on myös se puoli ja minä en oo tiennyt siitä mitään.

T on ollut pitkään ankealla pelireissulla Kuopiossa. Omat koulurasitteeni alkavat olla tältä lukuvuodelta pääosin hoidetut (enää tentti, gradu, erityisopetus ja joitain muodollisia velvollisuuksia, joita ei edes melkeen lasketa), joten päätin käyttää viikon alun itseni hemmotteluun, ja täyttää sen pelkillä mukavilla asioilla kuten laulutunnilla. Ja aromaterapeuttisella 75 minuutin hieronnalla, solariumilla, jalkahoidolla, kuorolla, vanhoilla valokuvilla ja litralla viiniä. Ja ystävillä tietysti: syömistreffeillä Sannukan kanssa, Essin yökyläilyllä, skypettelyllä Milkalle maailman toiselle puolen ja viiden tunnin syväluotaavalla puhelulla Tytille Jyväskylään aikomuksenani olla edes huomaamatta Toniliinin poissaoloa.

Jännä juttu, että olen huomannut sen silti. Muustakin kuin siitä, että esiintymismekosta kuoriutuminen tuottaa ongelmia yksin, koska vetoketjuun yltäminen on fyysinen mahdottomuus. Muustakin kuin siitä, että syön vain leipää. Tomaattifetabasilikaleipiä muutes, omasta ihan itse istuttamastani basilikasta, joka vieläkin elää! 
Minulla on koko ajan ikävä.


Luksusviikon hengessä aloitin tämän aamun kampaajalla. Koska norssissa on "vanhasta uutta"-teemapäivä, ja erityisopetukseni sekä tukiopetukseni on peruttu, jäin himmailemaan kaupungille. 
Keräsin katseita. 
Epäilyttävän paljon. Aluksi ajattelin, että no ohhoh onpas tämä uusi lyhyt ja tasaiseksi latvasta leikattu tukka nyt sitten vissiin kiva, mutta aika nopeasti ymmärsin, että EI NYT NIIN KIVA. Eikä ole tämä vanha peppukaan, vaikka olin kuulevinani, että nuorten poikien naureskelut ja perään huutelut liittyivät siihen jollain tavoin. Aloin haistaa palaneen käryä, mutta vasta kotona kävi ilmi, että koko haarovälin matkalta revenneillä vaaleilla chinoillani saattoikin olla tekemistä asian kanssa.

En jaksa ihan vielä nauraa takaiskulle, mutta nopeasti unohdin sen avaamalla henkkamaukan paketin ja syömällä neljä pullaa, vaikka ne oli tarkoitettu kuoromme kevätkonsertin vieraille. 
Lämmitin vain uunissa pakastepullia, koska olen ymmärtänyt, ettei yleisöä ole tarkoitus rankaista. Enkä halua pilata luksusviikkoni viimeistä päivää sotimalla jonkun tottelemattoman taikinan kanssa, enkä syömällä sillä itseäni (aina) huonovointiseksi asti. Puolijäisen valmispakaste-taikinapullan syöminen muuten ajaa saman asian - pakkohan se oli testata!

Luksusviikon luksus lämmittää, mutta varsin laimeata onnea se kuitenkin on verrattuna siihen, joka huomenna koittaa: Tavallinen torstai-ilta. Kahdeksasta kahdeksaan kestävän koulu- ja työpäivän jälkeen saan tulla kotiin, jossa odottaa taas hän, joka kolmisen vuotta sitten pyyhkäisi yhdellä katseella jalat altani ja tekee sen edelleen. 

Minulle suurinta onnea on jakaa hänen kanssaan basilika, koti, elämä. Ja siinä kodissa ja elämässä saada tuntea tulevani rakastetuksi itsenäni.

Parhautta. Arki.

Hytti nro 29

Puhtaat valkeat lakanat.
Hermoloma.
Tuoksun ihoni pehmeyttäneelle mansikkaiselle voiteelle, jonka sain rakkaaltani joululahjaksi. Käytän sitä ensimmäistä kertaa. Ihmisellä pitäisi olla enemmän aikaa kosteusvoiteelle.
Junille. Itselle. Omille ajatuksille, jotka eivät liity opettamiseen. Tai graduun. Tai töihin.

Pian näkisin vanhempani, jotka keskenään viettivät 25-vuotissyntymäpäivääni pohjoisessa koristelemalla täytekakun pätkis-patukalla, koska valitsin sen parisenkymmentä vuotta aiemmin aina kauppareissujeni palkkioksi, kuten äiti - arvatkaa vaan kuinka värisevällä äänellä - kertoo.

Kun alakerran matkustaja poistuu ravintolavaunuun, jään yksin. Superihanaa. Ilmastointi kohisee niin hämäävästi, että huomaan meidän lähtevän puolituntia myöhässä vasta, kun oikeasti nytkähdämme liikkeelle. Eikä edes haittaa.

Onko mitään rentouttavampaa kuin yöjuna Kemiin? Ainakin jos ei siihen tule edes kiire. Ja jos ei tarvi kykkiä öisellä Tampereen asemalla odottamassa aina myöhässä tulevaa jatkoyhteyttä. Minun ei tarvi. Mulla on aikaa, ja mulla on rahaa, pitäisi Vr:n mainostaa veljeni mukaan.

Toppatakkeineni, karvalakkeineni ja tumppuineni, jotka Turussa on voinut hylätä jo kuukausia sitten, olen kuin matkalla Siperiaan. Matkakin on yhtä pitkä: 12 tuntia.

Ollessani kuorossa ihana mies (osaa paikata hyvin) on käynyt kaupassa, tehnyt eväät ja ladannut mp3-soittimeni täyteen yllätyksellistä matkustusmusiikkia. Hymyilen. Setti alkaa Damien Ricella.

Konduktööritär on huumorinaisia. Heitämme herjaa alakerran Pännäisiin matkaavasta Pännäisestä, joka on paennut baariin. Kun hän menee, alan jännityksestä kuplien avata eväspussia.
Aarteeksi paljastuu pullo pepsi maxia, omena, vanukas, mansikkabanaani-smoothie ja viisi leipää, joiden päällä on savukinkkua ja juustoa. Leipä maistuu taivaalliselta. Se on samaa Rustical kierrettä, jota ennen myin Stockan leipätiskistä. Mun lemppistä.

Aarteeksi paljastut sinä, joka tunnet minut.

Minä rakastan sinua. Minä sanon sen kaikille, Mirkka Rekola huudahtaa mielessäni. Sitten omakin huuleni alkaa väpättää, kun pussin pohjalta vierähtää esiin vielä jotain. Pätkis.

Kevättuuletus

Ongelmia parisuhteessa voisi paeta lukemalla kirjoja?

Totta sinänsä, mutta kirjan lukemiseen keskittyminen voi kuitenkin häiriintyä parisuhteen tilan vuoksi. Tai toisin päin: Avovaimot voivat häiriintyä siitä, että avomiehet kykenevät ohittamaan ja siirtämään ongelmien huomaamista ja käsittelyä lukemalla tyytyväisinä kirjoja olohuoneen sohvalla sillä aikaa, kun avovaimot pyörivät sängyssä tuijottaen samaa sivua tuntikaupalla kykenemättä tajuamaan mitään, vaikka lukemisen juuri piti olla avovaimon harrastus!

Senkin sinä olet saanut minulta, roisto!

Tällaisestakin olen kuullut.

Nojoo, meillä on kaikki hyvin nyt. En kai sitten ole yhtä ongelmia pakenevaa sorttia kuin ennen. Minä nostan kissan pöydälle ja opetan sen antamaan tassua. Sitten on minun vuoroni myöntää, että totta tosiaan olen ollut viime aikoina vähän sietämättömän paska tyyppi.

Repiviäkin ilmanpuhdistustalkoita tarvitaan, jotta voidaan myöhemmin suhtautua toiseen aidon positiivisesti. Se tuntuu hyvältä, ja sen jälkeen tuntuu hyvältä käydä ihan hullaantuneena konserteissa ja musikaaleissa ja merkittäviä keskusteluja pimeässä autopesulassa.

Johtuuko se keväästä, että rakastut minuun uudelleen?

Laitat Damien Ricen soimaan.

Minusta tuntuu, että tunnen sinut kauttaaltaan niin kuin en koskaan ole ketään tuntenut. Hyvässä ja pahassa ja silti on melko turvallinen olo.

Kiukuttelet puhelimessa ikävääsi, kun tulit lähteneeksi ulos poikien kanssa.

Hyväni on kuulemma puutteellinen vastaus kesken illanvieton iskeneeseen rakkaudentunnustustarpeeseen.

Vaikka se tulee todella huojentuneesta sydämestä. Ja tarkoittaa täysillä sitä mitä tarkoittaa.

Hyvä!

Rakasta minua kuin sillä kujalla, jolta löysimme maailman parasta thaimaalaista ruokaa. Rakasta minua samalla huumorilla, jolla pidit meidät elefantin selässä. Rakasta silmäni naurunrypyille. Hipsuta kananlihalle tämä iho. Rakasta minua kuin 85-vuotias mummo, joka lumisohjossa työntää kolme kertaa itsensä kokoista rullatuolimiestään ylämäessä. Kiireessä lyö vauhdista ylävitonen, jos se on ainoa kuuluminen, jonka ehdimme toistemme ohi kiitäessä vaihtaa.

Puhki

Ongelmia ihmissuhteissa ei saisi pitkään vatvoa, sanoo joku rakkauden ammattilainen luennollaan ja piirtää laatikon, johon häiritsevät käärmeet ja ratkeamattomat ongelmat pitäisi sulkea muiden hyvien asioiden tieltä. Vastoin kaikkea oppimaani psykologi käskeekin lakaisemaan maton alle ja keskittymään välillä pelkästään hyvään.

Ja minä yritän. Piirrän ilmaan sen laatikon ja talletan ja talletan ja pelkään että se tulee täyteen. Enkä muista, koska sen laatikon sai avata. Säilön kaikin voimin kunnes ne on niin kulutettu, etten jaksaisi enää puhua enkä nousta sängystä.

Mitä sitten kun laatikko tulee täyteen?

Et tiedä kuinka paljon merkitsee, kun juuri silloin istut sängyn reunalle ja silität minua pitkään. Ja luulet että nukun.

Aikuisten oikeesti

Jos ei Jumalaa paljosta ole kiittäminen niin kuitenkin siitä, ettei kukaan enää sano noin.

Tästä kipeänä päivittämisestä on tullut tapa. Johtuu se sitten kuumeen lietsomasta empatian tarpeesta, ajasta, jota kerrankin on tai tekemis-ideoiden kesken loppumisesta, kaiken takana on se, että kipeänä olemisesta on tullut minulle tapa. Olen viidettä päivää ja jo toista kertaa saman talven aikana helvetillisessä kolmeakymmentäyhdeksää astetta hipovassa kuumeessa, vaikka eihän aikuisille edes tule kuumetta!?

Tiedän olevani aikuinen, kun äiti jaksaa olla sekunnin empaattinen toivottaessaan paranemiset puhelimen välityksellä ja siirtyy nopeasti kertomaan aina yhtä tappavan mielenkiintoisista kissan kuulumisista.

Rakastan kyllä kissoja. Erityisesti sitä mustaa, joka makaa takapihan koivun alla eikä sille kuulu enää paljon mitään, joten...

Ja rakastan äitiäkin, mutta rehellisyyden nimissä en aina jaksanut ihan niin pitkää ja yksityiskohtaista raporttia sen mustankaan nukkumisista ja kakkaamisista, vaikka aivan varmasti kissa oli mitä hellyyttävin ja maailman parhain joka hengenvedolla.

Äidissä on toinenkin asia, joka minua on aina vaivannut. Itkeminen. Ymmärrän jäähyväiset - ne ovat haastavia äidilleni tai kelle tahansa äitiäni hyvästelevälle.

Vaivaannuin pienenä siitä, kun jokatoinen iltasaduista osoittautui liian liikuttavaksi lukijalleen No kun se muurahainen oli niin jalo ja hyvä ystävä, että se auttoi sitä heinäsirkkaa! Kiusallisia itkuryöppyjä saavat aikaan mitä käsittämättömimmät asiat, tavarat, sanat. Nykyään olen oppinut vähän väistelemään. Esimerkiksi kun aletaan muistelemaan Tuukan ensimmäistä oksennustautia, tiedän, että ollaan todella vaaravyöhykkeellä.

Joulun alla soitan päivittääkseni yhteisiä lahjasuunnitelmiamme. Äiti niiskuttaa, ettei jaksa nyt touhottaa jostain lahjoista, kun on paljon vakavampiakin asioita tapahtunut. Sinisilmäisyyttäni hätäännyn - mitä on sattunut? Käy ilmi, että erään gollegan koira on kuollut edellisenä päivänä vanhuuteen.

Perutaan joulu!!

Aikuistuessani on käynyt ilmi myös, että olen perinyt äidiltäni viinapään ja pituuskasvun (molemmat arvosanalla välttävä) lisäksi sitten vielä jotain muutakin. Taas kerran se tulee avomiestä hämmentävällä tavalla esiin, kun Ylen Akuutti-ohjelman ystävänpäivälähetyksessä onnellisesta avioliitostaan ja vaimonsa kuoleman aiheuttamasta yksinäisyydestä kertova Esko-pappa särkee mun sydämen. Hysteerisyyden voimaan vaikuttaa vielä se, että papat ovat erityisheikkouteni.

Minkä sinänsä tulisi olla lohduttava tieto minut tänään ihanin tuoksuvin ruusuin ja viinerein yllättäneelle vierelläni vanhenevalle hellulle.

Kauhistelen aikuisuuttani seisoessani vieraassa avarassa kolmiossa ihastelemassa puulattiaa ja kaari-ikkunoita ja ikkunalautoja, joille mahtuisi istumaan, juomaan aamuteen ja vaikka kirjoittamaan. Toinen osaa kysellä varsin vakuuttavasti autopaikoista, ilmastoinneista, sähkönkulutuksista ja putkiremonteista ja minä harmittelen mielessäni, etten ehtinyt pestä hiuksia enkä täten vakuuta sellaisena, jonka leipomusten tuoksut vaativat saada täyttää juuri tämän keittiön. Ja jolla on varaa muuttaa tähän kotiin keskustan suuren puiston laidalle, jota turkulaiset kutsuvat Samppalinnaksi.

Se oli kaunis, ihana koti, mutta ei meidän. Ei mun korvapuusteilla rehellisesti sanottuna olisi toistaiseksi mitään asiaa siihen keittiöön. Sanokaa nyt joku, miten korvapuusteja voi leipoa ilman, että taikina tarttuu kaulimeen ja kässiin ja leivonta-alustaan ja pöytään ja ihan kaikkeen muuhun paitsi siihen, missä pitäisi olla korvapuusti. Se taikinan rullaksi saattaminen on siis yhtä ripulia, mistä seuraa pellillinen häpeällisiä, mutta herkullisia rumiluksia ja toinen pellillinen mustaksi kärventyneitä, koska leipuri on luullut voivansa tehdä kaksi asiaa yhtä aikaa ja unohtunut katsomaan youtubesta Kokoaan suurempi Suomi-konsertin kulisseissa tapahtunutta.

Ellei hermostuksissaan lisää kilon pussillista jauhoja käärittävälle taikinalle sekä kaikkiin pintoihin, joihin se voi saada päähänsä yritttää olla kosketuksissa, sillä siinä tapauksessa pullista tulee edustavia, mutta ei-minkään-makuisia ja kuivia.

Huomaan olevani aikuinen, kun en hätkähdä sitä, etteivät valot aamulla syty vaan kävelen coolisti sulakekaapille. En minä sitä kaappia tietenkään saanut itse auki, mutta hei ihan kaikkea ei voi kerralla vaatia.