Ennen tuntia hän tosin kertoo pitäneensä itse aivan loistavan Aleksis Kivi-tunnin. Sitä on ilmeisesti paljon helpompi arvioida, koska hän on sentään oikeasti opettanut.
Esitän että ehkä mun tunnilla oli vain vähän erilaiset oppimistavoitteet:
1) Opetella kuuntelemaan opettajan ohjeita ja toimimaan niiden mukaisesti.
2) Opetella erilaisia työtapoja kuuntelusta ja opettajajohtoisesta tehtävien tarkastuksesta toiminnallisiin harjoituksiin.
3) Opetella yksinkertaisimpien fraasien avulla kertomaan itsestä ja kysymään muilta perusasioita suomeksi.
4) Tutustua ryhmään ja omaan paikkaan siinä. Opetella ottamaan kontaktia muihin ja olemaan vuorovaikutuksessa uuden ryhmän muihin jäseniin.
5) Muuttaa oppilaiden asenteita positiivisemmiksi suomen kieltä kohtaan ja tehdä oppimisilmapiiristä mahdollisimman hyvä.
6) Saada toiston avulla malli joka-lauseesta ja siitä kuinka sitä voidaan arjessa oikeasti käyttää.
7) Sanavaraston kartuttaminen.
Kuka mäne oikeasti edes ajattelee, että on tärkeämpää oppia milloin Aleksis Kivi syntyi ja kuka hän oli ja mitä elämällään teki kuin oppia ketä ne ihmiset siinä ympärillä joka päivä ovat ja miten niiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa ja opitaan. Miten joltain kysytään mistä se tykkää tai ei, ja miettiä kuka minä olen ja mistä minä tykkään.
Hulahula-vannetta oppii varmasti pyörittämään nopeammin, jos se on hauskaa ja jotain minkä haluaa oppia.
Toki sen voi oppia ehkä jopa yhtä tehokkaasti pakon edessä, jos joku auktoriteetti vaatii ja uhkaa ja kiristää. Mutta kun osaaminen on mitattu ja todettu, ei jälkimmäinen oppija varmasti enää koskaan vapaaehtoisesti palaa hulahula-vanteen pyörittämisen äärelle. Itseasiassa hän kiertää kaukaa kaikenlaiset yökötysrefleksin aikaansaavat vanteet.
On monta tapaa opettaa asioita, ja jotkut niistä voivat olla toisia mukavampia ja siksi motivoivampia. Miksi emme käyttäisi niitä?
Oulussa pedagogiikassa ja didaktiikassa tämä oli pelin henki. Kilpailimme siitä kuka keksi luovimman ja innostavimman tavan opettaa äidinkielen asiasisältöjä. Ihailimme toinen toistaan havainnollisempia tehtävätyyppejä, värikkäitä motivointeja ja innovatiivisia riskin ottoja.
Totean eräässä ryhmäkeskustelussa olevani pettynyt siihen kuinka vähän opettajat yleensä näkevät vaivaa oppilaiden motivoimiseen. Mihin eräs toinen opiskelutoverini tokaisee, että "mää en nyt ihan ymmärrä, että mitä sää Anna tarkotat, että oppilaille pitäisi joka tunti olla jotain sirkushuveja??".
Koska just sitähän minä tarkotin. Koska siinähän ne vaihtoehdot ovat, eihän siihen välillä jää mitään. Oikeasti, mikä kommentti tuo edes on? Ei olisi vuorovaikutukseen ja toisten huomioon ottamiseen keskittyvä ja toisaalta omaan kriittiseen ajatteluun kannustava äidinkielen opetus ollut sinullekaan pahitteeksi.
Miksi meidän opetusfilosofiat ovat niin erilaiset?
Ja ne perustelevat omaansa sillä, että se on hyvä oppia, että ei koulussa tai elämässä voi kaikki aina olla mukavaa. Minä vain en näe sellaista vaaraa, että koulussa tai elämässä olisi liian mukavaa. Siitä ei minun mielestäni ole pelkoa tai edes kyse.
Ja ymmärrän että on opettajalta liikaa vaadittu, että hän ehtisi tai jaksaisi aina valmistella jonkin superhyvän, yhtä aikaa opettavaisen ja mukavan tunnin, mutta TTU, sitten kun joku jaksaa niin olisihan se hienoa, että siitä saisi kiitosta eikä katteellista panettelua.
Tunnen olevani Robin Williams Kuolleiden runoilijoiden seurassa. Voin vain kuvitella kuinka tuo tunne pahenee päästessäni joskus keskelle oikeaa työyhteisöä ja kolmattakymmentä vuotta tällä samalla tehokkaaksi todetulla metodilla opettavien äikänopejen keskelle. Se on juhulaa kuulkaa se.
Onneksi olen saanut tukea minua ohjaavilta opettajilta. Draaman opettaja, jolle olen sanataiteileva oululainen (ja ylpeä tästä nimikkeestä), lohduttaa ja kannustaa sanomalla että tulen tarpeeseen. Ihana harjoittelun ohjaajani kertoo heränneensä siihen, että hänen omat tuntinsa ovat liian tylsiä ja kielenhuoltopainoitteisia, ja aikoo käyttää jatkossa enemmän aikaa suunnitteluun ja oppilaiden motivoimiseen. Ja..., minua hän pyytää sijaisekseen.
Okei, opiskelutoverini ovat usein ihania myös. Eivät he ehkä ole kapeakatseisia tai yksinkertaisia tai vanhanaikaisia tai tyhmiä, mutta toisinaan heidän näkemyksensä opettamisesta ovat. Yllättävän monen. Ja minä suren niitä. Ja suren sitä, jos ne eivät tule muuttumaan ennen kuin he alkavat opettaa jonkun lapsia. Aivan liian monen.
Ja suren sinua hyvä "JUKI", joka olet näemmä joskus vuosia sitten kommentoinut blogitekstiäni ystävällisesti sanoin "Miten joku muuten voi kirjoittaa "useinmiten" ja haaveilla tulevansa opettajaksi - vieläpä äidinkielen sellaiseksi?".
Myönnän että minulla on äidinkielen opettajana heikkouteni ja paljon oppimista, kuten esimerkiksikin juuri sopimusten varaisten yhdyssanojen oikeinkirjoitusasu tai pilkkujen paikat.
Mutta niin, parahin Juki, kukin meistä tekee vain sen mihin pystyy; minä keskityn tuomaan esiin ja välittämään sen ilon mikä kieltä käyttävänä ja sillä itseään ilmaisevana ihmisenä olemisessa on. Sinä pyrit viemään sen pois.
