Monday, May 16, 2011

Sellaiset sankarinaiset, jotka tosipaikan tullen pelkäävät

Ihanaa leijonat ihanaa! Ajoin kebabin tuoksuisena ensimmäisen ja toisen erän välissä ylinopeutta kotiin hektisestä työpäivästä, jotka MM-finaalipäivinä pitäisi tietysti kieltää lailla. Luulin jännityksen tiivistyneen mun mahaan, mutta se ottikin minut vastaan lämpimässä ja asianmukaisesti evästetyssä Ketarantien kisastudiossa. Studion tunnelmasta ja ihmisistä heltyneenä korkkasin yhden. Ja toisen.

Wotiksen pikeepaita vaihtuu nopeasti toppiin ja löydän itseni eteisen lattialta ihmettelemästä mitä täytteitä Mikko Koivu ottaa Denniksen pitsaan. Ja Turun torilta maailmanmestaroimasta. Poika valvoo ja riekkuu ja rällää. Ja tyttö kans.

Armas-soittojuomalassa "viina pukee mua ja yleensä riisuu". Saan tuopista silmäkulmaan, mutta vaikka tekee kipeää niin ei haittaa! Kukaan ei tätä mestaruutta pois vie!

Voisinpa sanoa heränneeni samalla urheudella käteni kipeyteen ja jomotukseen, kun luulen nukkuneeni pahasti sen päällä. Muutaman hereillä olon tunnin jälkeen tuntuu kuin yhä makaisin sen päällä, vaikken todistettavasti makaa.

Mihin kaikki itsenäisyys, itsevarmuus ja suomalainen sisu valuu minusta, kun alan epäillä että jotakin on pielessä. Veriseksi värjäytyvä käsi saa minut aivan hysteeriseksi, eikä varsinaisesti auta asiaa että varhain aamulla satamaan itse itsensä kyydinneeseen työmatkaavaan pelimieheen (Avovaimolla oli joku tärkeämpi tapahtuma. Jätti autonavaimen lähteissään. Hei kulta, hyvä että ossaat ittekki ajjaa, koska tässä ois nyt tämmönen ku...) ei saa yhteyttä.

Mitä minulle leijonalle tapahtuu aina kun sairastun?

Taannun pieneksi ja avuttomaksi karhunpojaksi. Säälin itseäni matkalla verikokeeseen. Olen pyörtyä odotushuoneeseen. Itku ei ole kaukana. Miksi avomiehen täytyy olla meren takana. Ja auton jossain satamassa. En malta olla tuntematta ansainneeni ja itse aiheuttaneeni tilani. Avomieskään ei malta.

Äiti pahentaa asiaa lietsomalla paniikkia ja tietämällä ettei se lääkäri tienny taas yhtään mitään, koska ei edes antibiottia antanut, ja vaatimalla mua ottamaan samantien taksin sairaalaan, koska sillä on helvetisti tekemistä mun kipeän käden kanssa että Merjan siskon miehen tyttö ei ottanut ja kuoli. Äiti kouhottaa meidän kahden viikon päässä taatusti peruuntuvasta Krakovan matkasta ja huolehtii väärällä tavalla. Minä en halua puhua kuolemisesta silloin kun sydämen puoleinen käteni on sormen päistä kyynärtaipeeseen asti puutunut ja kauttaaltaan sinipunaisten ihonalaisten verenpurkauksien värittämä.

Ei äiti, en muistanut mainita käsitteleväni työkseni kuolleita eläimiä. Ei, en kysynyt voisiko se olla vaikka mitä suu- ja sorkkatautia. Ei Toni, kerroin kyllä juoneeni kultajuhlissa alkoholia, mutta ei siellä oltu kiinnostuneita siitä kuinka paljon, enkä välttämättä käyttäisi ilmaisua kännissä kuin apina. Ja ei, en arvellut että olisi keskeistä infota lääkäriä siitäkään että konttasin hissistä kotiin ja sammuin naamalleni eteisen lattialle.

Kiitos hyvistä neuvoista. Voisitteko tulle paikanpäälle antamaan niitä?

Kärsin mittavasta huomion- ja hellyydenkipeydestä. Olen taas se 5-vuotias piikitettävä, joka haluaa kiiltokuvan merkiksi reippaudestaan. Pitkitän keskustelua lääkärin kanssa viimeiseen saakka, koska me puhutaan minusta. Naurahdankin vähän kertoessani että Oulussa tätä pistelyä sanotaan "ämmänneulasiksi", mutten tiedä oikeen, mitä korvaavaa termiä Turussa käytetään. Tunnen pohjoisuudestani suurta ylpeyttä, mutta lääkäri ei tartu syöttiin. Ei kysy Oulun vuosista tai muuton syistä. Olen parka.

Sairastamisen parhaita puolia ovat ansaittu hipsutus, kuuma mehu, hellät sanat ja chilinen kanakeitto. Ilman näitä sympaattisia eleitä sairastaminen on pelkkää surkua ja sairastaja maailman isoin marttyyri, jota kotona odottavat vain telkkari ja kuudenistuttava sohva, kovin iso yksin istuttavaksi.

All your kid want is you. All your kid is hungry for is to be seen and heard and cared by you. Oprah lässyttää ylipainoisten lasten vanhemmille ja minä niiskaisen että niin just! ja kauhon sipsiä suuhun.

Wednesday, May 04, 2011

Suuret uutiset kuullaan huhtikuussa

Hymyillen Mirella ojensi "ihan minun näköiseni" prinsessamunan ja toivotti munarikasta pääsiäistä. Jostain syystä saan ystäviltäni usein prinsessasälää, vaikka en yleensä itse tunnista itsessäni sitä prinsessaa enkä samaistu. Ehkä pitäisi. Olihan minulla kolme toivomusta, jotka toteutuivat.

Sain taas ne opettajaopinnot, jotka olen kaksi kertaa hylännyt priorisoidessani parisuhteen niiden edelle. Sain lähes unelmatyöpaikan kirjakaupasta. Sain parhaan ystäväni Turkuun. Yhden viikon aikana.

En halunnut jättää edellistä työnantajaani pulaan, joten koska Kirjatorilla haluttiin minun aloittavani heti, olen tehnyt kahta työtä yhtä aikaa, ja teen toukokuun loppuun saakka. Väsyneenä kiireestä mokaan, palautan tyhjän tenttipaperin, palautan opintotukia, nukun tutkimusseminaarin viimeisen kokoontumiskerran ohi, mutta ilahdutan silti mummia 80-vuotis syntymäpäivänään, katson hääohjelmia netistä, kun ehdin, saan teoriaseminaarista nelosen ja olen täynnä ideoita.

Kun kuulin alkuvuodesta, että saattaisi olla milligramman painoinen mahdollisuus että Essin avomies tuhannen ja yhden säätämisen jälkeen voisi ehkä siirtyä Turkuun samoihin hommiin, joihin oma avomieheni vuosi sitten, teki mieli villiintyä. Koska avomiehemme ovat myös ylimpiä ystävyksiä - kuinkas muutenkaan - oli CasaDeKolehmainenSaarelassa fraasin "mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma" hokemisen ja syvään hengittämisen paikka: ettei sitten petytä. Mielessäni tietysti esittelin jo ylpeänä Essille Suomen kauneinta kaupunkia, yritin ostaa ruisrockiin lippua, kun niitä ei vielä myyty ja vilkuilin epäilyttävällä mielenkiinnolla naapurustosta vapautuvia asuntoja. Kun asioita lopulta alkoi tapahtua, ne olivat saman tien tapahtuneet jo.

Ja vaikka Essillä on vielä vielä pakkaukset kesken, näinä päivinä keittiössä touhuaa yhden pelimiehen sijaan kaksi loistavaa sienipaprikajuustopiirakan, pihvien ja uunibataatin, lasagnen, tomaattikeiton ja muiden ihmeiden loihtijaa, siistiä ja ahkeraa tiskaajaa ja kaupassakävijää, jotka hoitavat taloutta ja takaavat uranaisen ravinnonsaannin.

Minulla on myös kaksi lohduttajaa, kun kevätkonsertissa karman langettaman kurkkutulehduksen sopraanorivistöstä katsomoon siirtämä kuoromme taloudenhoitaja, minua kaksi vuotta nuorempi ja kaksikymmentä vuotta nipompi, koki ensin välttämättömäksi pyytää kaikki kuorolaiset yksitellen luokseen, supatellakseen ja osoitellakseen. Ja ilkeästi naureskeltuaan lopulta iiiiihan pakoksi tulla sanomaan että siis teiän sopraanojen varmaan kannattis vaihtaa paikkaa, ku siis tuo Annan mekko on niin lyhyt!! Onhan siis muillakin lyhyt mekko, mutta ei se haittaa ku niillä on mustat sukkikset. Ja siis onhan Kristiinallaki ihonväriset sukkikset, mutta ei se niin näy ku se on tuolla takarivissä. Ja ku tuo lava on tolleen ylhäällä niin meän silmät on niinku tossa sun vesirajan kohalla. Ja siis joo, eihän sieltä mittään vilku, mutta en mää ainakaan oo pystyny kattoon mittään muuta ku sun sääriä...en mää millään pahalla, aattelin vaan jos oisin sää että haluaisin että mulle tultais sanomaan...siis että onhan sulla hyvät sääret, mutta haluaks sää näyttää niitä vaan ihan noin paljon...?!"

Paha mieli tuli, ai miks? no mulle tulee tommosesta. Mutta en lannistunut.
Paha mieli lähinnä siitä, etten oikeastaan osannut puolustautua, koska ilkeydet pääsevät aina yllättämään. Niillä on aina kotikenttäetu. En osaa varautua ilkeyksiin edes siellä missä olen helppo kohde; ulkopuolinen, koska olen uusi kuorolainen ja ainoa ei-luokanopettajaopiskelija. Hassua että myös koulukiusaajat ovat alkavinaan itse opettajiksi. Onneksi muut kuorolaiset älähtivät puolestani, kun tyrmistyneenä vielä mietin omaa siirtoani ja kyseenalaistin tyyli- ja tilannetajuani: "Tää mekko oli mulla Tonin papan hautajaisissa!!!!!"

Näytä mulle se kuorohuora! puolustuspelin taitava avomies sähähti, kun kerroin inhoavani itseäni siitä että hetken mielessä kävi mustien sukkahousujen kotoa tilaaminen, mutta päädyin vain paljastamaan että se on se, jolle yleisöön saapuneet pelimiehet - ollessaan tarkkana - näkisivät mun Con te partiron korkeimmassa kohdassa vilauttavan.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...