Oh, hold me like a baby

Sannoin kylmää ja nälkää ja väsymystä ja mitä ikinä valittavia oppilaitani vauvoiksi, vaikka itse olen varsinainen vauvojen vauva. On kauhean vaikeaa ryhtyä yhtäkkiä miehen hommiin, joista ei ole tottunut pitkään aikaan selviämään; tiskaamaan, käymään kaupassa, tekemään ruokaa, imuroimaan ja korjaamaan tavaroita perässäni oikeille paikoilleen.

Meitä vähän naurattikin, kun äiti etukäteen lohdutti puhelimessa kuinka se on sentään hyvä, että saan nyt sitten rauhassa keskittyä kouluhommiin - ei tarvi ollenkaan huolehtia siivoamisesta tai ruuanlaitosta, kun T:kään ei ole täällä.

En tiedä millä vuosikymmenellä äiti elää, mutta tilannehan on täysin päinvastainen. Juuri olimme ehtineet päivitellä, mitä minä raukka syön sillä aikaa, kun keittiömestarini karkaa pohjoiseen.

Ja eihän se kaupassa käynti sitten mikään menestystarina ollutkaan. Vaikka pääsin ostamaan kerralla viikon ruuat oikeen meidän autolla, jota Jarkko ajoi, koska en ole ajatellut mällätä sitä pylväisiin tai muihinkaan tielle asettuviin objekteihin enää ikinä. Heti palasin yksiöaikoihini; avuttomana ihan vieraassa sokkeloisessa hallissa pyöriskelyn päätteeksi ostoskoriin päätyi omenia, appelsiineja, limpparia ja siideriä.

Vähintään yhtä hämmentävää kuin tulla kotiin, jossa ei ole ruokaa, on tulla kotiin, jossa irtaimisto on edelleen hujan hajan ympäri asuntoa niillä sijoillaan, jolle ne ovat joka-aamuisen bussista melkein myöhästymis-episodin jäljiltä jääneet. On ollut vallan tyrmistyttävää huomata, kuinka pieni oma panokseni näköjään on talouden järjestyksen ylläpitämisessä. Nopeasti olohuone on muuttunut työhuoneeksi. Vihkoja, oppikirjoja, draamakasvatusta, konsepteja, tutkimuksia, kansioita, kyniä, kalentereita (jep, kaksi), lähteviä ja saapuneita kirjeitä ja papereita. Lattioilla laukkuja, kirjastokasseja ja alas sängystä heiteltyjä tyynyjä, joiden yli voi ihan hyvin hypätä. Kasvava pyykkivuori.

Opetus on olevinaan: pitäisi osallistua enemmän ja pitäisi muistaa kiittää.

Turkuun asettumiseni jälkeen emme vielä koskaan ole olleet näin pitkään erossa toisistamme: yhdeksän päivää. Siihen nähden vedän muuten hyvin, mutta juuri näiden perustarpeiden, kuten syömisen ja nukkumisen ja siisteyden kanssa on ongelmia. Tuhisevan parhaan ystävän uniseura ja yhdessä siemailtu aamutee ja -kahvi ennen kouluun lähtöä ovat kullan arvoisia. Bussissa, epätavallisen kohtuulliseen aikaan päättyneen koulupäivän jälkeen, visioin itseni imurin varressa ja pyykkivuoren valloituksessa, koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Tulen kotiin puhkuen siivous-urheutta, mutta mitä: puhtaat pyykit riippuvat kuivumassa, astiat on pesty ja aseteltu kaappeihin, sänky on petattu, tavarat ovat järjestyksessä ja pöydällä on lappu:

Kirppu <3

Kiitos ihanasta seurasta,
hyvistä yöunista ja
pyykinpesukoneen
lainaamisesta. Soitellaan :)

Oot rakas!

Opetus onkin: kiittäminen riittänee.

Niin kuinka siis voin edes väittää?

Onpa rankkaa olla yhtä aikaa opetusharjoittelija, sijainen, kirjakaupan myyjä, kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelija, tyttöystävä, ystävä. Varsinkin kun taustalla painaa viikonloppu rankkoine huveineen, jotka saavat kyseenalaistamaan sen, että kellään olisi minulta mitään opittavaa. Suomen kielestä tai kirjallisuudesta ehkä, elämästä ei niinkään.

Ei kannata mennä miehen työpaikalle vetämään övereitä, kertoa tämän esimiehelle mitä mieltä oikeasti on hänen panoksestaan kuluneeseen kauteen ja jakaa omia paljon toimivampia pelivihjeitään. Ei varmaan kannata hukata ajokorttiaan kylpylään, vaikka sen saattaakin saada takaisin. Ei kannata avautua puolitutulle ukkomiehelle hänen aikomuksistaan vetäytyä tuntemattoman naishenkilön kanssa yhteiselle yöpuulle. Joskus naishenkilöt suuttuvat ja vasta sen jälkeen - eivät varmaankaan aina, mutta toisinaan - osoittautuvat Kaija Kooksi, näin yhden vaihtoehdon mainitakseni. Mistä tulikin mieleen että Kaija Koo on vihainen urpo.

(Mietin hetken etten uskalla sanoa noin, mutta Anna-Leena Härkönenkin uskaltaisi.)

Ei varmaan kannata mennä miehen työpaikalle ollenkaan, jos ei osaa hymyillä ja näyttää nätiltä ja edustaa olemalla kuin ei olisikaan, tehdä mieleenpainumatonta vaikutusta ja olla olematta mistään mitään mieltä, koska esimies saattaa kaikesta huolimatta kuvitella, ettei sinulla ole mielipiteitä vaan olet lainannut ne mieheltäsi, ja sillä voi sitten olla seurauksensa.

Käyttäytymiseksikin sitä kutsutaan, olen minä siitä joskus kuullut.

Vaan itkuiseen sunnuntaiaamuun tuo lohdutuksen mies, joka nauraa rakastavansa minua juuri siksi, että olen niin pölö. Ja eiliselle kippurassa naurava paras ystävä, joka huomauttaa onnesta onnettomuudessa, eli siitä, etten kuitenkaan koskaan löytänyt kiivaasti etsimääni aurinkokuningasta, jolle yön hämärimpinä pikkutunteina muistan minulla olleen ensisijaisen tärkeää asiaa.

Otan pieniä anteeksipyyteleviä askeleita aikuisuuden suuntaan ja tunnen inhoa vastuullisuutta kohtaan, niin kuin kaikkea sellaista, missä olen huono. Draamatunnin murrosikäinen riemu ei hivele univelkaista päätä. Kaikesta huolimatta pidän yhden loistavan, yhden paskan ja kaksi vähintäänkin keskinkertaista tuntia.

Työni opettavin ja tunteita herättävin osa on varmasti päivittäinen kotimatka, jolta on mahdoton sulkea silmiä. Bussiin Varissuolta keskustaan on ahdettu koko se värikäs slummin kirjo, jolta yhden punaisen ja nuhjuisen penkin varastavaa kermapersettäni hävettää.

Lopulta hissi pysähtyy seitsemänteen kerrokseen. Ovimatossa lukee "Fisherman live's here with the best catch of his life". Täytettyjen paprika-yllätysten tuoksut hivelevät jo rappukäytävää. Jamie-Fisherman-Oliverillani on alkanut loma, jonka kunniaksi tarjoillaan vielä jälkiruuaksi ranskalaista taivaallista Tarte Tatinia. Niin huomaan että sentään lähes onnellinen oon.