Syksyisiä asioita

Kuusi tuntia kirjaston vetoisassa lukunurkkauksessa päivittäin saa minut niiskuttamaan. Tunnelmassa sinänsä ei ole mitään vikaa; minä katon sinun kamoja, kun käyt kahvilla ja sinä hiljennät mölyämään erehtyvät tuttavasi, että saan keskittyä. Siellä me toisillemme tuntemattomat sulassa solidaarisuudessa luemme, minä ja kymmenen muuta abia. Ainiin, paitsi että minä en lue ylioppilaskirjoituksiin, vaan suomen kielen sivuainepääsykokeeseen, mutta meen täydestä.

Ai mitä, etkö sinä ole opiskellut jo pari vuotta sitä suomen kieltä? No kato olen, mutta se on yksi näitä Turun yliopiston hienouksia, että kaikki sivuaineoikeudet on haettava uudestaan kerran vuodessa järjestettävässä pääsykokeessa, sillä ilman tuota oikeutta Oulun yliopistossa suorittamani suomen kielen aineopinnot mitätöityvät.

Lukemisen kanssa olen varsin sujut, mutta sen luihin ja ytimiin paikalla kököttämisen seurauksena pureutuvan kylmän kanssa en. Kotona vedän villasukat polviin saakka ja könyän varastosta lunta odottelevien talvirenkaiden yli kaivamaan hyvään talteen pakattua toppaliiviä. Ihan ite.

Kirjoitan kalenteriin päivämääriä, joina täytyy muistaa ilmoittautua kursseille ja sitseille ja mennä taas kuoroon. Siivoan penaalin edellisvuoden jäljiltä ja varaudun tulevaan erivärisin kynin. Käyn kokouksessa suunnittelemassa fuksisuunnistusta ja kertomassa Minun ja Sannukan rastista. Tilaan mekon potkupallokauden päätösgaalaan. Katselen uudeksi vuodeksi mökkiä Rukalta...

Ja silti kaikkein varmin syksyn merkki on elämänlaatuani merkitsevästi rajoittavan sivuainepääsykokeen jälkeen kokoontuva BB-studio. Sillä - olkaapa rehellisiä - mitkään kynttilät eivät valaise olohuoneita niin kuin vuosittainen BB, jota kukaan ei seuraa, mutta joka silti kerää ääreensä puolisen miljoonaa katsojaa illassa. Ja jonka aluksi outo ja vielä edellisvuotta huonompi tunnari pärähtää syksyn hämärään voimalla, jonka muistaa pian unissaankin ja tuo synkkeneviin iltoihin turvallista jatkuvuutta.

Ja kieltämättä vähän kyseenalaisesti hankitun paremmuuden tunteen.

10 kysymystä lukemisesta - kirjahaaste

1. Mikä kirja itketti?

Kluunin Vaimo kävi lääkärissä itketti niin paljon, että viimeinen kolmannes oli työn ja tuskan takana, kun en ollut nähdä enää lukea. Myös Reko ja Tina Lundanin yhteistyössä syntynyt Viikkoja, kuukausia teki aika lohduttomaksi. Tuo syöpä-aihelma on vaan näköjään mulle se ylivoimaisesti koskettavin. Nuorena itketin itseäni Pienellä tulitikkutytöllä ja olishan näitä aika paljon. Oon sillä tavalla vähän herkkis.

2. Mikä nauratti?

Arto Salmisen Turvapaikan, Ei-kuori:n ja Paskateorian ruokottoman musta ja inhorealistinen huumori uppoaa kybällä. Se on just sitä saako-tälle-edes-nauraa-ei-varmaan-osastoa. Anna-Leena Härkösen novellit naurattavat vaihtelevasti ja Katja Kallion Tyypit pääsi yllättämään. Se osuu välillä niin oikeaan.

3. Mikä oksetti?

Puolalaisen sotavangin Tadeusz Borowskin dokumentointi teoksessa Kotimme Auschwitz. Alle kouluikäinen juutalaistyttö, jolta oli leikattu irti molemmat jalat, uikutti sydäntä särkevästi "Hyvät herrat, sattuu" SS-miehille, jotka heittivät hänet kuorma-auton lavalle ruumiskasan päälle poltettavaksi elävältä ruumiiden kanssa. Tältä visiolta en tuu koskaan saamaan rauhaa. En oksentanut, mutta refleksin omaisen huudon päästin kyllä.

4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit?

Muumipappaan.

- Isä, tiedätkö sinä mitään majakoista?

- En, mutta liikutun aina, kun näen niiden vilkkuvan.

5. Minkä kirjan jätit kesken?

Jätin Annamari Marttisen Veljeni vartijan viimeksi, kun Sanna sanoi, ettei se ole hääppöinen. Jätän nykyään kirjan kesken suosiolla, jos ei nappaa. On niin paljon kiinnostavaa luettavaa, jota ei sitäkään ehdi lukea, että en todellakaan halua tuhlata aikaa surkkiksiin.

6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?

Jarkko Tontin Luokkakokouksen. Johanna Sinisalon Linnut ja Lasisilmän, mutta ko kerta Ennen päivän laskua ei voi oli aika hyvä niin ei pystyny ja Sinisalon tyyli on jotenkin koukuttava ja tykättävä. Niina Hakalahden Uimataidon: "kyllä tässä varmasti kohta tapahtuu jotain...".

En oikeastaan tiedä miksi yhä vain tartun kotimaisten naiskirjailijoiden juttuihin, vaikka ne useimmiten toistavat samaa ja tuottavat pettymyksen. Niin kuin nämä Härkösen uusimmat, ihan sontaa.

Mika Waltarin Suuri Illusioni olisi saanut jäädä lukematta, mutta kun siitä piti kirjoittaa kritiikki. Tuli aika ilkee.

7. Minkä kirjan luit uudestaan?

...ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi.

Kaikki Astrid Lindgrenit luen uudestaan sitten omille lapsille.

8. Minkä kirjan luit, mutta et kehtaa myöntää lukeneesi?

Ha ha, työpaikalla saatoin vilkuilla Unohtumattomat häät-häidensuunnittelukirjaa. :D

9. Mitä kirjaa suosittelet?

No nyt päästiin asiaan.

Teen sitä nykyään työkseni, joten riippuu hyvin paljon siitä että kenelle. Riikka Pulkkisen Rajaa ja Tottaa voi suositella melkeen kenelle vain. (Ainiin, siks mää tartun näihin kotimaisiin naisiin, on myös näitä helmiä.)

Dekkarien ystäville suosittelin Koontzin 60 tuntia, kun kukaan ei ymmärtänyt vilkaista siihen päinkään ja niin se myytiin kahdessa viikossa loppuun.

Kaikille vauvoille suosittelen Eppu Nuotion loruja ja lauluja. Ja alakoululaisille yleensä Roald Dahlin kirjoja.

Niille, jotka lukevat paljon, suosittelen Sofi Oksasen Puhdistusta ja Arundhati Royn Joutavuuksien jumalaa, jotka palkitsevat lukijansa lopussa. Muilta jää nämä kesken, ja se on sääli.

Kemppiselle, legendaariselle entiselle historian opettajalleni ja sittemmin kolleegalleni suosittelin ja lainasin Rumaa sotaa, seitsemän historiantutkijan dokumenttiteosta talvi- ja jatkosodan vaietusta historiasta, joka oli upea.

10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?

Hmm..tuosta Ruma sota-tapauksesta kaikkinensa. Teoksen luettuaan Kemppinen kiitteli ja kertoi toivovansa omaa kappaletta joululahjaksi, silloin olin varsin ylpeä ja iloinen.

Oon jollain tavalla ylpeä monesta lukemastani kirjasta. Koska olen hidas lukija, vaatii taitoa raivata tarpeeksi aikaa rauhoittua ja "heittäytyä hyödyttömäksi" kirjan ääreen kaiken hektisen sähellyksen välissä.

Onnellinen uupumus

It's gonna rain all day joku setä laulaa ja mulle tulee siitä hyvä fiilis. Ei tule pisaraakaan, mutta silti tuntuu syksyltä, tuulee. Tänään syntyi pieni poika. Järkeilen että eiköhän yksi syntyminen riitä tälle päivää, sillä itse en jaksa synnyttää mitään. Minusta on imetty kaikki mehut kahden päivän sukuloimismaratonissa Kouvolan suunnalla, joten tänään olen aivan liian mukavuudenhaluinen tehdäkseni mitään mikä edellyttäisi ensin suihkuun menemistä.

Juuri kun olen tulla toisiin ajatuksiin, parvekelasin korjaaja saapuu eikä silloin voi mennä suihkuun.

Sukuloiminen oli hienoa, aika erikoista myöskin. Isovelikin oli siellä perheineen ja minä ensimmäistä kertaa ihan omine perheineni, jonka oli aika nähdä mummolan kalliot, punaviinimarjapensaat, toistensa päälle kilpaa puhuvat, mutta ihanat isovanhempani ja äidinäiti iänikuisine armeijankäymispainostuksineen sekä enoni upea mökki, jonka kesäkeittiössä valvottiin auringonnousuun 60-vuotisviskiä talkootöinä tyhjentäen. Aikamoista väkeä, sukuani muka. Hellyttävää ja rakasta.

Lähtiessä vaari alkaa vielä muistin aikana selvittää josko tuntisimme yhden hepun, turussa asuu...pitkän mietinnän jälkeen muistaa nimen ja kysyy silmät loistaen tunnemmeko häntä, 90-vuotiasta kultaseppää. Joudun tuottamaan pettymyksen, mutta harmistuvaa vaaria - kyllä sen vielä pitäisi olla hengissä! - lohdutan, että luultavasti onkin, ihan kaikkiin 90-vuotiaisiin kultaseppiin emme ole vain vielä ehtineet tutustua.

Kahden päivän reissu tuntuu viikolta ruumiissa ja päässä. Oi tyyneys ja omaehtoisuus. Koti ei odota minulta mitään, jos suljen silmäni ja kalenterin.

Pari parvekelasin korjaajalle puristettua ystävällistä sanaa riittävät päivän dialogiksi ja paperipussillinen alakerran Hesburgeria ateriaksi.

Nyt se sama setä laulaa How do you live with thaaaaaaat. Vaihdan artistia.