Kuinka helvetissä meillä olis tärpättiä?!?!

Joku vouhottaa menevänsä seitsemiin häihin tänä kesänä. Minäkin haluan!

Olin häissä kerran. Ehkä kolmetoista-vuotiaana kajautin Saaran kanssa Maailmaan mä avaraan Keminmaan kirkon parvelta.

Minun ystäväni ja perheenjäseneni ovat joko viekasta salaa naimisiin menevää tai epäkonservatiivista susiparina elävää tyyppiä. Lievästi turhauttavaa romantikolle, joka tykkää juhlimisesta. Tytti lupasi hoitaa homman ja kutsua mut häihinsä pian.

Lupasin puolestani tulla ulkoiluttamaan jotain tosi överiä mekkoa sinne sitten.

Ikinä muuten ei voi. Vanhojen tanssit on tanssittu ja ylioppilaslakki saatu nolon keskinkertaisilla papereilla.

Ja ko en valmistu ikinä.

Hääkutsuni meni heti eväysharkintaan, sillä kuulemma vaan morsian saa olla överi.

Nyt tyydyn myötäelämään hääohjelmien mukana.

Bullshit, sanoisi hän joka myötäelää hääfiksaationi mukana juuri oikealla tavalla huvittuen, kun yllättää mut ja häävihkoni sohvalta tullessaan arvelemaani aiemmin voittamasta biljardissa.

Tunnustettuani mystisen punaisen vihkon funktion (samalla toivoen ettei toinen lähde pitkälle matkalle koskaan palaamatta tai vaihda lukkoja töissä ollessani) on hääkeskusteluista tullut arkipäivää: Kirjaston häälehdet ovat lainassa joillain muilla. Työpäiväni hiljaisina tunteina lueskelen hääkirjaa ja kirjoitan varmuuden vuoksi ylös hääseremonian, jotta osaan sitten toivoa siitä kaikki kristilliset osuudet pois. Joudun töihin häämessujen aikaan. Hienossa ravintolassa huomaamme kiistelevämme siitä kuinka monta tätiä ja heidän huonosti käyttäytyvää miestään häihin saa kutsua.

Opiskelukavereidenikin kanssa puidaan kirkkohäitä. Yksi haluaa ehdottomasti jumalan siunauksen liitolleen ja arvelee sen erityisesti olevan tärkeää joillekin läheisilleen. Toinen ei missään tapauksessa raiskaisi avioliittoaan sellaisen organisaation puitteissa, johon ei usko. Ensimmäistä kauhistuttaa, kun asetun heidän väliinsä kertoen että siunauksille yksi lysti, kirkolla on minulle traditionaalinen, kulttuurihistoriallinen ja arkkitehtoninen merkitys; minä haluan ne puitteet. Molempien mielestä kuulemma väärin mahdollinen tapa suhtautua asiaan.

Suunnittelu on pelkästään kivaa. Omiin häihini suhtaudun todellisuudessa, kuten muuhunkin aikuiseen, sitten joskus-mentaliteetilla.
Tiedän kyllä vanhenneeni. Mutta vain siitä, että pikkuveljen entisistä tyttöystävistä on tullut äitejä.

Ja siitä kun työpaikallani vanhemmat neuvovat lapsiaan "Anna se tuolle tätille, Linus, kato tätin täytyy ottaa siitä se hinta. Ja sitten sää voit ite antaa sen rahan tätille..." Etsin katseellani keski-ikäistä nutturapäistä Mairea ojentautumassa lasta kohti terveyssandaaleissaan, kunnes ymmärrän olevani hän.

Opintotuella ja kirjakaupan tätin palkalla ei minun häitäni järjestetä voin kertoa, mutta ei se ole suurin syy olla menemättä naimisiin. Suurempi syy on esimerkiksi se, että kutsuin niitä juuri minun häikseni. Itsekäs lapsi, keksi jotain muuta, mene vaikka sirkukseen.

Parvekkeella hion ja maalaan Leonard Cohenin kanssa tuolia. Ajatus yllättää minut takaa päin: minulla on oma parveke (tai mikä vielä hurjempaa - yhteinen), jossa tuunaan omaa...yhteistä huonekalua. Hiomapaperi on omaa, ihan itse sen hain Claes Ohlssonilta tänään, ja sellaisen putkivalon (miksi niitä sanotaan?) ja vaihdoin sen vessaan.

Kuopiosta palaileva pelaileva on puhelimessa yhtenä ylpeytenä. On kuulemma hienoa että on saatu mies taloon.

Mustan maalin sutiminen antaa suuren vapauden ja vallan tunteen. Käsillekin menee ja tukkaan, eikä kukaan ole mutisemassa sotkusta.

Aikuisuuden hetki kohtaa päätöksensä, kun tilitän puhelimessa ettei maali sitten muutes lähdekään saippualla, tärpättiä pitäis olla. Eikö meillä ole tärpättiä? toinen on ihmettelevinään ja äkkiä meitä molempia alkaa naurattaa. Rajansa kaikella.

Kotimme Auschwitz

Krakova oli pieni suuri kaupunki; puistoinen ja ennen maailmansotia rakennettu eli hyvin kaunis. (Eikä minulla tietenkään ole myöskään mitään sinne myöhemmin rakennettua euroopan suurinta ostoskeskusta vastaan.) Sen rakennukset kuin ihmeen kaupalla säästyivät silloin, kun kaikki muut saksalaisten valtaamat kaupungit pommitettiin ympäriltä. Vain ihmiset eivät säästyneet.

Omatoimisesti seikkailimme äidin kanssa linja-autoasemalle ja etsimme Oswiecimin kaupunkiin juuri lähdössä olevan minibussin, jonka kuljettaja ei jostain syystä halunnut ottaa meiltä ollenkaan maksua. 50 kilometriä Krakovasta länteen katselimme ihastuttavia kivitaloja, joiden pihoissa juoksi kanoja. Yhdellä kameli. Ja villeinä rehottavia unikkopeltoja, jotka eivät niinkään juosseet.

Seassa oli myös karmivia hylättyjä taloja. Jonkun uusnatsin, tai vanhan, seinään oli kehdattu töhertää lähestymiskieltoja juutalaisille. Nämä talot ovat nähneet kaiken. Kuulleet huudot, haistaneet mustan savun. Piilottaneet jonkun ullakkohuoneeseen.

Ja saavuimme portille, jonka mukaan työn piti vapauttaa - ei tappaa.

Katsellessani Auschwitsista otettuja valokuvia, häpeän yhtä, jossa hymyilen kenkäröykkiön edessä. En minä tuntenut mitään erityistä, kun läjäpäin kuolleilta irti leikattuja hiuksia, likaisia vangin vaatteita, kaasutettujen lasten vaatteita, hammasharjoja, matkalaukkuja, tyhjiä myrkkytölkkejä, teloitusseiniä ja viisi- tai kuusinollaisia lukuja lastattiin yhdellä kertaa ymmärrettäväksi.

Kaasukammiossa olin hiljaa, koska tuli olla, mutta kun mieli alkoi tavoittaa kuvaa itkun ja huudon sekaisista kauhunhetkistä, joina ihmiset kiipesivät toistensa päälle ja äidit puristivat lapsiaan tiukemmin syliin, siirryin ajattelemaan illan klassista kirkkokonserttia tai sitä missä ravintolassa söisimme ja nauttisimme 4 zlotyn punaviinilasillisemme.

Birkeneaun tuholeirillä järkytys alkoi jo levitä kehoon, kun tappokoneiston massiivisuuden ja organisoituneisuuden alkoi käsittää katsellessaan tähystystornista keskelle Kemin kokoista tuhoamiskylää johtavia junanraiteita. Valokuvat suihkuun kävelevistä ihmisistä, korkeintaan kolme kuukautta leirillä elossa pidetyistä ja niistä muutamasta 25-kiloisesta pelastetusta luurangosta koskettivat, mutta niitä olen tietysti nähnyt ennenkin.

Vasta kotona, kun aloin jäsennellä näkemääni toiselle, tuli itku. Yhdessä irtileikatussa letissä oli vielä sininen rusetti paikallaan.

Matkasta on kaksi viikkoa, ja kaksi viikkoa on holokausti ollut irti Casa De KolehmainenSaarelassa. Öisin "me ei saada nukuttua noilta krematorion piipuilta", kun toisinaan reistaileva pakastin piippaa sulamistaan helteessä. Kysyessään ketkä me, toinen saa vastaukseksi "no minä ja puolitoista miljoonaa muuta juutalaista". Tietysti!

Vanhaan idioottimaiseen se lähtee sillä millä se on tullutkin-sanontaan nojautuen olemme sitten kohdanneet minua traumatisoineet hirvitykset silmästä silmään mm. moneen kertaan nähtyjen elokuvien ja kuusiosaisen BBC:n dokumenttisarjan muodossa.

Pahimmalta minusta tuntuu ehkä se, ettei tarinoissa ole sankareita eikä täten lohdutusta. Tai tarinoissa on, kuten Pianistissa.

Dokumentissa laihaksi sankariksi tarjottu juutalaiseen vankiin rakastunut SS-sotilas, joka pelastaa hänen siskonsa kaasukammiosta jättäen sinne tämän lapset ei ole millään muotoa sankarillinen.

Pohdin aamupalapöydässä ääneen Kuka äiti hyvästelee lapsensa pelastaakseen oman henkensä? Toinen muistuttaa jo hieman tuohtuneena, ettei siellä oltu kovinkaan hyvissä neuvotteluasemissa.

Nämä jutut ovat kuitenkin laittaneet miettimään inhimillisyyden perustaa. Eivät kaikki vangit varastaneet toisiltaan tai tukehduttaneet toista vankia saadakseen istumapaikan...vain ne, jotka selvisivät. Eloonjääneiden kertomusten perusteella leiriolosuhteet edellyttivät vangeilta vielä vartijoitaankin suurempaa julmuutta ja sekopäisyyttä. Oli käännyttävä omiaan vastaan ja selvittävä heidän kustannuksellaan tai ei selvittävä ollenkaan.

Piti niellä oksennusta siinä kohtaa, kun entinen miesvanki tuuletti kertoessaan silmät loistaen saaneensa ahkeruudestaan palkkioksi kaksi kuponkia Auschwitzin bordelliin sen jälkeen kun hänen perheensä oli kaasutettu hengiltä.

Minulle tulee paha olo siitä, ettei toista ole mahdollista rakastaa enemmän kuin itseään. Haluaisin uskoa että on. Ja ettei niille kävisi aina huonosti.

Ehkä lähimpänä sankaruutta olivat Tanskan viranomaiset, jotka ainoina auttoivat juutalaisiaan pakenemaan ruotsiin ja kielsivät olemasta kodeissaan enää sinä päivänä, kun karkotukset alkaisivat ja saksalaiset tulisivat hakemaan heitä. Tutkijan mukaan siinä oli kyllä pikemminkin kyse inhimillisyydestä ja oikeudentajuisuudesta kuin rakkaudesta, mutta sekin riittää minulle.

Kirjastossa toinen asettaa lainauskiellon: hyvä on, mutta vain yksi aiheeseen liittyvä kirja, kun kiikutan "Kotimme Auschwitz":iä lainauspisteelle.

Sille vissiin alkais jo riittää. Voitaiskohan tässä leirissä keskittyä iloon jo välillä?