Rakkaudet loppuvat. Rakkaudet alkavat. Tämä toinen useinkin sen edellisen savuavilta raunioilta. Ei mikään mukava ajatus.
Suurimman osan hereillä tai suloisessa unessa olosta nuo rauniot kasvavat sammalta helpottavan syvällä unohduksissa. Jossain niihin kuitenkin törmää. PAM, syyllisyys läjähtää päin näköä. Tahtomattaankin sitä tuntee syyllisyyttä edellisten rakkauksien loppumisista, vaikka niillä ei olisikaan suoraa yhteyttä uusiin rakkauksiin. Vaikka uutta tonttia kaavailtaisiin kuinka kauas ja vaikka pohjapiirustus olisi jotain ihan muuta - tuntuisi omalta, tuntuisi kivalta.
Ehkä syyllisyyttä tunteekin siitä, että ei vain voi olla vilpittömästi pahoillaan rakkauksien loppumisista, hyvienkään rakkauksien, koska ne ovat mahdollistaneet uuden kivijalan muuraustyöt. Siinä se yhteys.
Välillä kun toinen juttelee; sanoo asioita niin sattuvasti ja näyttää ihan enkeliltä (anteeksi, kauheata, mutta totta se on!!) saan ihan pienesti kiinni siitä miten hirvittävältä luopuminen mahtaisi tuntua ja olen oikeasti häpeissäni siitä kivusta, jonka aiheuttamisessa oletan olleeni ja olevani yhä edes jollain epäsuoralla tavalla mukana.
Ja kun tässä nyt aletaan olemaan pahoillaan, voin kertoa, että kyllä muuten kolahti, kun musiikkikanava arpoi minun laulukseni The Frayn version Heartless-biisistä:
In the night I hear them talk
the coldest story ever told
somewhere far along this road,
he lost his soul to a woman so heartless
How could you be so heartless ?
How could you be so heartless ?
How could you be so
cold as the winter wind, when it breeze yo?
Tuo kylmä talvinen pyrähdys käy minut läpi nikama nikamalta. Tiedän kyllä kuka tätä laulua laulaa. Kohauttelin vain olkiani joulupäivän nillitykselle itsekkyydestäni ja narsistiudestani; myöhästyit, joulukirkon ja ihastuksen vapautuksessa luulin jo saaneeni ja antaneeni syntini anteeksi. Olenko sittenkään kovin hyvä ihminen? Melkein sain kaatuvan tee-mukin kiinni. En ihan. Ollaankos märkien papereiden ja parketin jälkeenkään vielä sujut?
Pahimpina syyllisyyden ja muiden tuntemusten ylivoiman hetkinä muuraustyöt tekee mieli jättää sikseen: Tämän olen kokenut ennenkin, miksi hukata hyvää laastia? Ja tarmoa ja aikaa, varsinkaan toisen. Varsinkaan kun on itse osoittautunut melkoiseksi laastinhukkaajaksi. Aivan liian kärsimättömäksi ja itsekkääksi muurariksi. Mikä on pitkäjänteisyyden vastakohta? Minä se olen.
Minuun on kuitenkin taottu järkeä...tai pikemminkin tunnetta...siitä, että märkään laastiin painetut sormenjäljet ovat joka tapauksessa arvokkainta mitä on, vaikka rakennelma joskus hylättäisiinkin asumiskelvottomana. Ei ole syytä ressata tai panikoida omasta tai toisen sitoutumisesta eikä sortumistapauksessakaan olla pahoillaan tai pyydellä anteeksi, koska aikaa ei kuulemma olisi voinut kuitenkaan käyttää paremmin kuin jättämällä jälkiä yhdessä toisen kanssa, juuri sen, jonka kanssa teki mieli.
Enpä tiedä. Sellaisen on helppo sanoa, joka ei tiedä miltä tuntuu lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa uudelleen ja uudelleen. Itsestä taas tuntuu, että vielä yhdet rauniot ja roikun niiden verhotangosta.
Se oli sitten vitsi.
Joinain päivinä on liikaa aikaa miettiä. Sellaisina, joina upea kirjahylly seisoo tukevana seinää vasten, pyykit on pesty ja urheiltukin on. Vain kirjat ovat asettelematta aakkosjärjestykseen. Sellaisina päivinä kuluu monta omenaa ja tuntia tuijottaen eteenpäin näkemättä mitään. Miettiminenhän on ahdistavaa ja turhaa, koska päivät eivät tuo yhtään lähemmäksi sitä vastausta tuoko jälkien yhdessä jättäminen jäljille lisäarvoa, jos ne ovat kahdet erilliset jäljet aina vaan.
Monday, January 18, 2010
Tuesday, January 12, 2010
Myönnytyksiä
Oma hömelyyteni hymyilyttää. Kun sille antaa pikkusormen, niin kuin suostuu teelle Wingeriin, löytää pian itsensä suunnittelemasta muuttoa Kazakstaniin.
Voihan se olla pelottavaakin. Yhtä pelottavaa kuin havaita vieroitusoireita puuhaillessaan jotain itsekseen tai jättää vastaamatta yhteen kysymykseen tentissä, jotta kerkeää paremmin lounaalle. Olen luopunut monesta periaatteestani huolettomalla ylimielisyydellä maailmanmenoon suhtautuvan etsintäkuulutusten partaalla taiteilevan epä-Alvarin kanssa, jonka läsnäolo kaikkien ihan kivojen läsnäolojen jälkeen ja seassa ihastuttaa selittämättömästi. On monta tapaa suhtautua avuttomuuteen niinä hetkinä, jotka viettää erossa siitä, joka kuorii mandariinit hassusti. Kuvotuksen sijaan se voi ehkä tuntua yhtäkkiä yhdeltä maailman vilpittömimmistä, puhtaimmista ja suloisimmista asioista.
Jää hyvästi kerrassaan moitteettomasti palvellut suojakuplani, jonka ulkopuolelta löytyy ehkä sittenkin jotakin luodinkestävyyttä arvokkaampaa. Eiväthän toukatkaan koteloidu ikuisiksi ajoiksi.
Arno Kotro tietää kertoa, että kaikkiin suhteisiin on alusta asti säilytettynä sama katoamisen kaava. Eikä musta enää niin lällyä romantikkoa saa, että lähtisin sitä kiistämään, mutta kuolinprosenttikin on sata ja silti satsaamme elämään. Ihmiset ottavat varman päälle ja kuolevat silti ihosyöpiin ja keuhkosyöpiin. Kai se ottaa vielä enemmän päähän niitä kuolijoita, jotka ovat pysyneet koko elämänsä varjossa polttamatta yhtään ainoata tupakkia.
Päivä kerrallaan. Seuraavaksi kiitos se, jona toista kuukautta lattialla pahvilaatikossa huilaavan kirjahyllyn kokoaminen on kaikenlaisia tekosyitä ja äkillisiä esteitä, kuten sylissä nukuttuja päiväunia houkuttelevampaa. Kiitos.
Voihan se olla pelottavaakin. Yhtä pelottavaa kuin havaita vieroitusoireita puuhaillessaan jotain itsekseen tai jättää vastaamatta yhteen kysymykseen tentissä, jotta kerkeää paremmin lounaalle. Olen luopunut monesta periaatteestani huolettomalla ylimielisyydellä maailmanmenoon suhtautuvan etsintäkuulutusten partaalla taiteilevan epä-Alvarin kanssa, jonka läsnäolo kaikkien ihan kivojen läsnäolojen jälkeen ja seassa ihastuttaa selittämättömästi. On monta tapaa suhtautua avuttomuuteen niinä hetkinä, jotka viettää erossa siitä, joka kuorii mandariinit hassusti. Kuvotuksen sijaan se voi ehkä tuntua yhtäkkiä yhdeltä maailman vilpittömimmistä, puhtaimmista ja suloisimmista asioista.
Jää hyvästi kerrassaan moitteettomasti palvellut suojakuplani, jonka ulkopuolelta löytyy ehkä sittenkin jotakin luodinkestävyyttä arvokkaampaa. Eiväthän toukatkaan koteloidu ikuisiksi ajoiksi.
Arno Kotro tietää kertoa, että kaikkiin suhteisiin on alusta asti säilytettynä sama katoamisen kaava. Eikä musta enää niin lällyä romantikkoa saa, että lähtisin sitä kiistämään, mutta kuolinprosenttikin on sata ja silti satsaamme elämään. Ihmiset ottavat varman päälle ja kuolevat silti ihosyöpiin ja keuhkosyöpiin. Kai se ottaa vielä enemmän päähän niitä kuolijoita, jotka ovat pysyneet koko elämänsä varjossa polttamatta yhtään ainoata tupakkia.
Päivä kerrallaan. Seuraavaksi kiitos se, jona toista kuukautta lattialla pahvilaatikossa huilaavan kirjahyllyn kokoaminen on kaikenlaisia tekosyitä ja äkillisiä esteitä, kuten sylissä nukuttuja päiväunia houkuttelevampaa. Kiitos.
Saturday, January 02, 2010
Tehhään historiaa
Uusi vuosi. Uusien kujeiden laatu täysin ennalta arvaamattomissa. Sattuneesta syystä en ole ajatellut koko kevättä vielä vaan koettanut omaksua toiselta perusluonnettani vastaan sotivan päivä-kerrallaan-mentaliteetin. Ei-se-ei-ole-lähdössä-toiselle-puolelle-maailmaa-kahden-viikon-päästä-mentaliteetin. Itsensä huijaamisesta huolimatta tulee aamu, tulee ilta, tulee uusi vuosi, tammikuu; vaihtoikkunat avautuvat.
Enkä tiedä yhtään mitä minulle avautuu. Olen luottavaisin mielin. Vuosi 2010 kicks ääs, näin on kirjoitettu.
Ainakin nyt.
Olen vissiin itsekin kuvitellut olevani lähdössä. En ole valinnut yhtään kurssia keväälle, en ole edes kurkistanut mitä on tarjolla, eikä minulle ehkä enää ole mitään. Taisin unohtaa että elämän täytyy jatkua. Taisin unohtaa itseni - sen, joka käy koulua ja palauttaa kirjaston kirjat.
Huomenna ristin käteni ja koetan mahtua mukaan vielä joillekin kursseille. Saatanpa olla niinkin uhmakas, että menen kandiseminaariin ja alan ahertamaan alempaa tutkintoani valmiiksi.
Uusi vuosikymmen. Neljäs, jolla elän. Kun sitä miettii tulee sellainen kummallisen konkreettinen ymmärryksen välähdys siitä, että itse on mukana jossakin todella historiallisessa, vaikkakin vain suuri sädetikku kädessä alasti saunasta lumihankeen juosseena. Hey Molly, welcome to Finland.
Meillä oli tunturissa kansainvälinen yli kahdenkymmenen hengen mökki, jossa tutustutimme haltioituneet tshekit ja jenkit leviläiseen uudenvuodenviettoon. Siitä sai kyllä olla ylpeä. Juuri tuolla tavalla vuoden kuuluukin vaihtua; ihanien ystävien ja tuttujen, niiden, joiden kanssa on kasvanut (ja joiden kanssa Annukka on KEHITTYNYT :D ) ympäröimänä samalla uusiin siisteihin tyyppeihin ja niiden hassuihin tapoihin tutustuen. Musisoitiin, tanssittiin, saunottiin, pelattiin, paleltiin ulkona ja lämpöiltiin sisällä, syötiin, juotiin, halailtiin, naurettiin ja aamuun asti valvottiin.
Vähän hiljaista se on aina tuollaisten kokemusten jälkeen kotona. Sitä vaan katselee hymy huulilla reissuvalokuvia ja löytää itsestään muinaisen jäänteen esi-isiltään perimästään laumaeläimellisyydestä. On kiva herätä toisten ääniin, tuhisevaan nyyttiin ihan vieressä, joka osoittautuu unissaan puhuvaksi noloksi Elluksi: "Vähän me ollaan kuumaa kamaa täällä mökissä". Völlätä vieri vieressä sohvalla ja puida edellisen illan tapahtumia, kenen kikatus kuului pisimpään, kuka avautui mistäkin, kuka kannettiin kotiin taksijonoon nukahtaneena, kenet haluttiin viedä Hyvinkäälle vaimoksi, kenen kalsarit ovat hukassa, kuka etuili miss suomea vessajonossa. Kika kika.
Mää sitte beeteevee myös rakastan tota leviareenameininkiä, kaikkine tanssilattialla pyllähtelyineen. Vuodella, joka alkaa vaahtoamalla puhelimeen, että mää tykkään susta, mutta en nyt voi puhua, koska en kuule mitään, koska täällä on ihan päätöntä, on kaikki onnistumisen elementit. Ajattelin muistaa vuoden 2010 aina siitä, että se on maailmankaikkeuden paras!
Enkä tiedä yhtään mitä minulle avautuu. Olen luottavaisin mielin. Vuosi 2010 kicks ääs, näin on kirjoitettu.
Ainakin nyt.
Olen vissiin itsekin kuvitellut olevani lähdössä. En ole valinnut yhtään kurssia keväälle, en ole edes kurkistanut mitä on tarjolla, eikä minulle ehkä enää ole mitään. Taisin unohtaa että elämän täytyy jatkua. Taisin unohtaa itseni - sen, joka käy koulua ja palauttaa kirjaston kirjat.
Huomenna ristin käteni ja koetan mahtua mukaan vielä joillekin kursseille. Saatanpa olla niinkin uhmakas, että menen kandiseminaariin ja alan ahertamaan alempaa tutkintoani valmiiksi.
Uusi vuosikymmen. Neljäs, jolla elän. Kun sitä miettii tulee sellainen kummallisen konkreettinen ymmärryksen välähdys siitä, että itse on mukana jossakin todella historiallisessa, vaikkakin vain suuri sädetikku kädessä alasti saunasta lumihankeen juosseena. Hey Molly, welcome to Finland.
Meillä oli tunturissa kansainvälinen yli kahdenkymmenen hengen mökki, jossa tutustutimme haltioituneet tshekit ja jenkit leviläiseen uudenvuodenviettoon. Siitä sai kyllä olla ylpeä. Juuri tuolla tavalla vuoden kuuluukin vaihtua; ihanien ystävien ja tuttujen, niiden, joiden kanssa on kasvanut (ja joiden kanssa Annukka on KEHITTYNYT :D ) ympäröimänä samalla uusiin siisteihin tyyppeihin ja niiden hassuihin tapoihin tutustuen. Musisoitiin, tanssittiin, saunottiin, pelattiin, paleltiin ulkona ja lämpöiltiin sisällä, syötiin, juotiin, halailtiin, naurettiin ja aamuun asti valvottiin.
Vähän hiljaista se on aina tuollaisten kokemusten jälkeen kotona. Sitä vaan katselee hymy huulilla reissuvalokuvia ja löytää itsestään muinaisen jäänteen esi-isiltään perimästään laumaeläimellisyydestä. On kiva herätä toisten ääniin, tuhisevaan nyyttiin ihan vieressä, joka osoittautuu unissaan puhuvaksi noloksi Elluksi: "Vähän me ollaan kuumaa kamaa täällä mökissä". Völlätä vieri vieressä sohvalla ja puida edellisen illan tapahtumia, kenen kikatus kuului pisimpään, kuka avautui mistäkin, kuka kannettiin kotiin taksijonoon nukahtaneena, kenet haluttiin viedä Hyvinkäälle vaimoksi, kenen kalsarit ovat hukassa, kuka etuili miss suomea vessajonossa. Kika kika.
Mää sitte beeteevee myös rakastan tota leviareenameininkiä, kaikkine tanssilattialla pyllähtelyineen. Vuodella, joka alkaa vaahtoamalla puhelimeen, että mää tykkään susta, mutta en nyt voi puhua, koska en kuule mitään, koska täällä on ihan päätöntä, on kaikki onnistumisen elementit. Ajattelin muistaa vuoden 2010 aina siitä, että se on maailmankaikkeuden paras!
Subscribe to:
Posts (Atom)