Stora stund, heliga stund

Joulukirkossa oli ihanaa. Olkoonkin, että se oli jonkun pankin oma joulujuhla ja -konsertti, mutta olihan meidät ainakin käytännössä kutsuttu. Joku entinen asukas nimittäin sai muutama viikko sitten kutsun meidän osoitteeseen ja what the hell, ollaankin haluttu aina käydä Mikaelin kirkossa.

Mua itkettikin, mutta se johtui ehkä siitä kun menin siinä seremonian aikana mielessäni 18 kertaa naimisiin. Häät ovat ihania, varsinkin mun omat.

Arki on ollut lempeätä. Aamulla herään juuri ja juuri aamureenien aikaan ja pääsen kyydillä kirjastoon. Kirjoitan pään tyhjäksi unesta ja kaikista tutkimukseen liittyvistä ajatuksista. Sen jälkeen olen pystynyt nauttimaan vuodenajasta ja seurasta ja kertomaan aina uudesta alati muutoksessa olevasta tutkimusongelman rajauksesta, tänään se on huono-osaisuuden representaatiot ja vesimotiivi Pmmp:n teoksessa Veden varaan, mutta huomenna se voi taas olla jo jotakin ihan muuta. Tutkimuksen tekeminen on kyllä luonteeltaan merkillistä, koska koko ajan edetessä kaikki muuttuu, jolloin tutkija alkaa nähdä asioita, jotka muuttavat kaiken aiemman ja se on ikään kuin tarkoituskin, mutta ei loputtomasti, koska tutkimus ei siten koskaan tule valmiiksi.

Kotiin Kemiin meneminen jouluksi tuntuu ihanammalta kuin koskaan. Aika tosiaan kultaa muistot, koska olen kuullut itseni sanovan useita kertoja viime aikoina että Kemissä tämä tai tuokin asia olisi paremmin, yleensä jonottaessa tai parkkipaikkaa tai kiinalaista ruokaa hakiessa, mutta silti. Eräät turkulaiset tai Oulusta Turkuun muutaneet avomiehet saattaisivat nytkin pakkasessa hölkätessään kyllä arvostaa sitä kemiläistä suurta monumenttia, jonka avulla olen ohjannut lukuisia keminmaalaisia löytämään perille Osmonkadulle - sisähallia, jota täällä ei ole. "Kemissä tämäkin olisi paremmin". Samalla kun sanon sen minua naurattaa vähän, minusta se on aika hyvä vitsi.

Rakas joulupukki, menen suoraan asiaan, toivon 30 erinomaista sivua kirjallisuudentutkimusta, kiitos!

Karhunpoika sairastaa. Ja mikäs siinä kun ihana kultakutri valmistaa sille kanakeittoa, sillä ne kuulemma parantuu aina telkkarissakin. Aijaa meillä oli aina vaan keltaista jaffaa. Tämä kanakeitto ei sitä paitsi ole mitään eilisen teeren poikaa, Thaimaasta on tuotu jotain sellaista chiliä, jota ei varmasti ole tarkoitettu koskaan rajaa ylittämään.

Nyt ollaan taas kotona, onnellisia ja odotetaan joulua. Loman jälkeen entistä enemmän olen ollut olemassa vain monikossa. Sitä haastavammaksi käy tutkimuksen kirjoittaminen. Jotain mikä on tehtävä itse, ihan yksin. Mutta en sairastunut pelkästä ajatuksesta vaan kuudesta työteliäästä tunnista yliopiston kirjastolla ja makuuhuoneen patterista, jota tullaan vasta huomenna korjaamaan.

Meihin iski molempiin loman jälkeen pieni joulumasennus, joka mun kohdalla merkitsee rusketuksesta kuoriutumisen ja miinus 40 celsiuksen muutoksesta aiheutuvan shokin lisäksi sitä että kun teen piparitaikinaa, tiedän että pitäisi oikeasti kirjoittaa ja kun paketoin lahjoja, tiedän että pitäisi oikeasti kirjoittaa ja kun sytytän kynttilöitä ja poltan äitille perinteistä vuoden rakkauslauluista koostuvaa joululahjalevyä, tiedän että pitäisi kirjoittaa. En nyt ihan heti keksi surullisempaa kohtaloa joulueläimelle kuin saapuvan joulun, josta ei voi täysivaltaisesti iloita.

Joulumasennuksen pois ajamiseksi otettiin käyttöön järeät aseet, joista tehokkaaksi on osoittautunut lapsuudessanikin iloa tuottanut vanha kunnon tavarakalenteri. Ketarantien versiossa joulusukka roikkuu tyhjänä katonrajassa. Päivittäin sukkaan sujahtaa jokin yllätys, jolloin se myös piiloutuu. Vuorotellen toinen meistä uhrautuu etsimään yllätyssukan.
Hei, perinteet ovat tärkeitä. Kotimatkaa tekevälle tontulle näpytän viestin, josko se toisi kuitenkin tullessaan vielä pullollisen keltaista jaffaa.