"Jos jumala siirtää vuoriakin niin miksei sitten pientä tahtomatonta naista"

Miksi en huomannut ilmeisiä merkkejä aiemmin? Siniset silmät ja blondit hiukset ovat joissain tilanteissa erittäin huono yhdistelmä. Ei se nyt kuitenkaan voi olla minun syyni. Ei voi olla väärin luottaa ihmisiin ja uskoa ensisijaisesti heidän hyvyyteensä, pitää sitä jonkinlaisena oletuksena. Vaikka tiedetään turpiinhan siinä tulee ja on tullut monet kerrat ennenkin. Ei sellaiseen voi varautua että joku ottaa hymyn myöntävänä vastauksena omille todella vääristyneille fantasioilleen. Ei sellaista ajatellen, sellaista huomioon ottaen voi elää!


Hahmotan ehkä elämääni Turussa vast edes aikana ennen entisen lempiasiakkaani paljastumista vainoavaksi psykopaatiksi ja aikana paljastumisen jälkeen.


Nyt vartaloni vetäytyy paniikista kippuralle ja jokainen lihas jännittyy pelosta. Tunnen itseni avuttomaksi ja puolustuskyvyttämöksi. Onneksi tulen siitä vihaiseksi ja annan itseni tullakin. Niin vihaiseksi että siitä tulee minua suojelevaa voimaa tulevien tilanteiden varalle. En jaksa elää pelossa, en suostu. En yhden enkä toisen enkä kolmannen hullun takia.


Jostain syystä elämässäni on tämä toistuva kuvio, jossa luottamani vanhempi mieshenkilö osoittautuu jollain tavalla mieleltään henkisesti ja seksuaalisesti kieroutuneeksi. Toistaiseksi olen kuitenkin ehtinyt aina pois alta. Jotkut muut eivät.


Oksettavan totuuden paljastuminen tuottaa pelastumisesta huolimatta suurta ahdistusta, pettymystä, pelkoa ja vihaa minulle, jonka hyväuskoisuutta on käytetty ponnahdusalustana pahoille aikeille, joita nämä pimeät tapaukset eivät itse edes miellä pahoiksi.


Jostain syystä en siltikään ole menettänyt uskoani miehiin.
Onneksi, sillä minulla on kolme hienoa veljeä, upea isä ja upea avomies. Ja vaikka jumalan tahtoa ei kuulemma pääse karkuun, tuntuu silti hyvältä lentää jälkimmäisen (ei jumalan vaan avomiehen) kanssa ylihuomenna Thaimaahan, sillä minua ei kidnapattu ainakaan eilen.


Ja epäonneksi, sillä sen johdosta kulkeudun aina uudestaan erilaisten sairaiden mieltymysten täyttöön panon kohteeksi. Kai minulla silti on niin paljon voimakkaammat kokemukset hyvistä miehistä, niistä jotka eivät suorita oksettavia itsekkäitä ja muiden elämää ratkaisevasti häiritseviä tai onnistuessaan tuhoavia toimia auktoriteettiaseman tai fyysisen vahvuuden tai jumalan sanan antamin valtuuksin.


Ja herätkää nyt, jos joku vielä perustelee moraalittomuuttaan, omia sairaita mieltymyksiään ja niiden toteuttamista, vainoa ja sortoa ynnä muuta mitä tahansa sairasta paskaa uskolla niin minä alan kirkua. Pitäkää se fasistinen uskonne ihan veeiiteeteeuun kaukana minusta!
Yök yök yök yök yök.

Hämärää ympärillä

Oulusta takaisin Turkuun. Talvirajoituksista ja aikaisin yllättävästä pimeästä johtuen noin yhdeksän tuntia aikaa ajatella kaikenlaista. Hirvivaroitukset vaihtuvat peuravaroituksiin. Kun vaadin matkaseuraa puhumaan leikitään jotain matkustusleikkiä? matkaseura välttää ovelasti vaateen kysymällä missä näet meidät viiden vuoden päästä? Kun tartun mulle heitettyyn palloon ja alan nähdä meitä viiden vuoden päästä jossain lämpöisämmässä ja valoisammassa tekemässä vaikka mitä hienoa, matkaseura palaa keskittyneesti tunnistamaan vastaantulevia siviilipoliiseja. Skoda, volvo tai wolkkari, tummansininen tai harmaa tai jokin muu huomiotaherättämätön, kirkkaat valot, kaksi edessä. Sillä ON jo oma matkustusleikki.

Niinpä minä mietin. Mietin Oulua, joka ei ollut enää se sama muumilaakso, jonne voi aina palata pannukakulle ja jossa järjestetään juhlat kotiin paluusi kunniaksi. Ei siellä ollut kukaan nukkunut talviunta sillä aikaa kun oltiin pois; kaikilla oli omat koulut ja työt ja uudet tyttö- ja poikaystävät ja omat menot ja suunnitelmat, jotka eivät todellakaan ottaneet muuttuakseen vain siksi että tiuhti ja viuhti olivat taas hetken maisemissa.

Mietin ystäviä, mietin perhettä: meidän vanhempia ja meidän lapsia, jotka joskus selviäisivät mistä vain isältään perimänsä pelisilmän avulla. Sen saman, joka minua kuljettaa Turkuun läpi ensilumisen Suomen - sen saman joka kuljetti kerran.

Kun pimeyden halkaisee jylhä kahdeksankerroksinen rakennus, jonka ikkunat tuikkivat valoja marraskuun iltaan, hymyilen matkaseuralle, ollaan kotona.