Oikein lannoitettu

Kun muutin Turkuun, oli paljon tärkeysjärjestyksessä hoidettavia asioita. Kipitin siis ensimmäisenä ostamaan levykaupasta kahden päivän ruissi-lipun. Sitten kirjoitin työhakemuksia, joissa luki, että ottakaa minut töihin, oon hyvä ja ahkera sillä ehdolla, että saan ruisrockin vappaaksi. No ainakin rivien välissä.

Ehkä siksi tärisin kauhusta, kun eilen näin heinäkuun työvuorolistan. Se ei vaan mitenkään ole mahdollista, työnantaja pahoitteli ja hymisi perrään, etteihän elämä yhteen ruisrockiin kaadu. Minä tekohymmyilin ja mietin, että sinä et tiedä minun elämästä mitään. Ne, jotka tietävät, suunnittelevat parhaillaan pommiuhan langettamista erään turkulaisen kebabravintolan ylle.

Koetan vetää ilmaa keuhkoihin hetken kerrallaan ja sopeutua tilanteeseen. Niinhän tuo kurkumakin tekee tuossa meidän olohuoneen nurkassa, luojan luoma. Sinnittelee hengissä ja kukkii, vaikka sitä hoitaa kaksi kurkumoista mitään ymmärtämätöntä heräteostoksentekijää. Riittääkö kasteleminen ja hellät ajatukset? Vaihdettiin sille mukavampi ruukkukin, ihan vain jotta se tietäisi, että siitä huolehditaan.

Tuo olo on tärkeä edellytys kukkimisen kannalta. Siinä se on, se taika, joka ehkäisee kellastumisen ruissittominakin kesinä.

Yhtä itsekeskeisyyttä kaikki tyynni...

...vai onko se tyyni? Tämä aamu ainakin on.

Siitä pelaajakortista vielä sen verran, että ohitin huolimattomasti kohdan Mikä sarjakuvahahmo olisit?, mutta palaisin korjaamaan virheeni nyt, kun muumikirjaa lukiessani ymmärsin olevani silinterihattua vaille muumipappa.

Tulemme molemmat surullisiksi yhteiskunnassa, jossa möröt saavat syödä kenet haluavat. Rakastamme kirjoittamista (itsestämme), kalastamista, nuoruuden muistoja ja riippumattoja. Myrskyjä joka tapauksessa siinä määrin enemmän, että jos se nyt sattuu viemään riippumaton mennessään, voimme aina todeta sen olleenkin ruman värinen. Välillä toivotamme velvollisuudet hiiteen ja kadehdimme nuuskamuikkusta, saatamme haaveilla itsekin riippumattomuudesta. Perhe-elämässä on piirteitä, jotka voivat ajaa meidät katoamaan päiviksi vieraille rantakalliolle tuijottamaan majakan valon tuiketta, joka saa meidät kuitenkin vain kaipaamaan perhettämme ja kuistiamme ja ymmärtämään äkkiä, että vasta siellä voisimme olla niin vapaita ja seikkailevia kuin oikeiden ihmisten ja muumien tulee olla.

Ja minäkin vannon kautta häntäni etten enää koskaan pelasta ketään pimeässä.

Nytkin seikkailen, olen vapaa ja kirjoitan maailman parhaassa paikassa, öisen myrskyn rummutuksen jäljiltä seestyneellä parvekkeellamme ja kuuntelen isoveljeni uusinta musiikkia, jonka tunnelmaan ja soundeihin olen kovin mieltynyt. Tässä on talon paras akustiikka, josko siksi yllyn laulamaan mukana. On hämmentävää löytää yhdestä kappaleesta itsensä. Enkä tarkoita sitä usein iskevää ahaa, minäkin ajattelen juuri noin ja vitsit ihan kun mun ajatuksia-tunnetta vaan laulua, jonka säpsähtäen huomaan olevan oikeasti kirjoitettu minusta tai ainakin kokemusteni innoittamana niin tarkkoja yksityiskohtia myöten, ettei niistä voi erehtyä. Koska laulun sanoma ei varsinaisesti imartele, koetan suhtautua siihen runona, jossa sanat, jotka voisivat olla mitä tahansa sanoja, vain helisevät omilla paikoillaan, koska kitara tarvii sanoja helisytettäväkseen.

Silti huomaan miettineeni päiviä keneltä puuttuu kunnioitus täysin ja sen myötä muu. Ja miten se ilmenee, jos on ilmetäkseen. Enkä minä halvaannu, minä kasvan ja syön perunaakin niin etten mahdu enää haarniskaan, ainakaan niihin, jotka tuomiokirkossa ovat näytillä, koska kämppikseni suurenmoinen perunanystävä valmistaa herkullisia perunavariaatioita. Ja minä kasvan ja kasvatan.

En kylläkään perunaa. Muita aarteita.

Ja lopuksi tahdon kiittää lämpimästi kaikkia, jotka vaikuttivat aikoinaan siihen, että elämästäni on tullut taideteos. (Muumipappa, Muumipapan urotyöt)

Lomalla

Herään ääniin ja huomaan olevani anoppilassa, sillä koirat harjoittavat kamppailulajeja keittiössä. Kun avaan oven ne koettavat näyttää itse hyviltä huomenilta ja ovat sitä hukuttaessaan minut märkiin käsisuudelmiin. On hassua että ne ilahtuvat näkemisestäni niin paljon. Ja liikuttavaa.

Tänään matkustamme kotikaupungeista siihen pohjoisempaan ja pienempään, siihen, jota Oulussa dissataan (Nii että Kemin yöhön? Onhan sulla puukko mukana?) mutta jossa minä olen kasvanut näin hyväksi ihimiseksi. Kun avomiehen hengitys kevenee ja silmät avautuvat, käydään ostamassa sille kauluspaita huomisiin juhliin ja ajellaan 100 kilometrin päähän maailman parhaaksi tituleeraamani kiinalaisen ravintolan buffettiin. Voi nam.