Viikko sitten...(netti lakkasi toimimasta kesken yrityksen oikeuttaa tätä sokerista hömppää)

Ei se muuten ollutkaan uni, se tapahtui.

Sen tietää näistä raidallisista boksereista ja valkoisesta hiattomasta paidasta, jotka se sulloi lähdön hetkellä mun kassiin ja joissa hiimailen epämääräisessä haikeuden ja hellien ajatusten tilassa kotosalla. Todistusaineistona mulla on myös vessassa vihreää saippuaa, joka haisee ihan miehelle ja kuihtunut iso punainen ruusu maljakossa pöydällä. Sain sen tutulta kantakahvilan sedältä teetilauksen yhteydessä terveisinä Espanjasta. Silloin olinkin keisarin morsian idioottimaisen pitkää tajuamiseen kuluvaa aikaa ja sitä seurannutta vielä idioottimaisempaa hölmistynyttä hymyä myöten.

Välillä iskee nolous tästä ylipateettisesta tunteista tiedottamisesta. Teen sitä silti, kun en tiedä muutakaan tapaa elää, ainakaan kivempaa. Kirjoittaudun ehjäksi. Sitäpaitsi voin selittää...

Viimekevään kolarointien jälkeen ystäviensä kanssa seurustelemattomuussopimuksen solminut itsenäisistä itsenäisin minä ilmoitin, että JOS joskus vielä löydän jonkun, JOS joskus vielä rakastun, kirjoitan sen isolla mun fb-statukseen ja kerron sen kaikille. Menen heti kihloihin, naimisiin, otan koiran ja chinchillan ja tatuoinnin ja muutan yhteen ja elän koko elämäni onnellisena loppuun asti. Suutelen junan oviaukossa, vaikka muut odottavat ja yliopiston käytävällä enkä välitä vaikka jottain oksettais. Annan tanssittaa itseäni aurinkoisella parvekkeella niin että viimesyksyn vastapäisen talon asukit jäävät kakkosiksi. Ainiin ja nautin röyhkeästi joka hetkestä myös, enkä enää epäröi tai pyytele etuoikeutettua onneani anteeksi peläten, että se viedään minulta.

Ne viedään aina, ja siksihän siitä hetkestä kun on rakastunut ja sitä ei muista, kun kaikki on vaan niin sietämättömän ihanaa, vaikka toinen ei veisi ikinä astioita tiskipöydälle, kannattaa ottaa kaikki irti.

Koska niin ei oikeasti pitänyt missään nimessä käydä, koska sen ei pitänyt missään nimessä olla edes mitenkään mahdollista ja koska mustavalkoisuus ja yksinkertaisuus ovat enimmäkseen jääneet lapsuuteen (paitsi Jussilta) ja koska rehvastelusta huolimatta vedän usein tosipaikan tullen hännän koipien väliin, tyydyn toteutuksessani kohtaan kaksi: Minä taisin rakastua.

Rehvakas näyttäminen muutenkin lakkaa oikeastaan olemasta se juttu silloin kun toisesta ihmisestä tulee se.

Välillä järkeistän asioita ja halveksin itseäni siitä lohduttomuudesta ja avuttomuudesta, joka saa alkunsa 600 kilometrin etäisyydestä johonkin, joka on vain samanlainen luuranko kuin muutkin - niinhän? - jonka päälle on viritetty nahka. Se nahka, jota vasten vain satuin nukkumaan kaikki ne yöt, joina sai valita ja jolle puhalsin viilentävää ilmaa, kun se kuumeni 39,5-asteiseksi ja hikoili kohtuuttomasti ja johon kirjoitin viimeisenä yönä labradorinnoutaja. Ainakin melkein.

Iso on ikävä. Tää Alicia Keys ei muuten auta asiaa sitte yhtään.

Huominen Turkuun lähtö saattaa auttaa. Wait till you see my smile.

Try sleeping with a broken heart

Muistin taas miksi olen olemassa, kun kävin opettamassa lukiolaisille äidinkieltä. Ehkä se on jonkun mielestä surullista. Mutta rehtori sanoi: Voi että olet sitten mainio.

Oppilaat ovat fiksuja ja ihania, melkein kaikki. Nyt kun ne on jo niin isoja, eivät paljon itseäni nuorempia, niin ajattelin, että saa sanoa melkein. Kun se kerta on totta. Joo kyllä huomasin että sekoitan tässä puhekieltä kirjoitettuun, vaikka opetin niiden eroja tänään. Mutta kun sehän siinä vaan on, että tyylin täytyy tukea parhaalla mahdollisella tavalla viestin tavoitetta ja tän viestin tavoitehan on viihdyttää - mua itteä lähinnä - ja teraposoida myös. Niitä tyylejä tarkasteltiin sitten kanssa. Aika vähän loppujen lopuksi opetin, enemmän annoin niiden itse huomata ja etsiä ja löytää.

Vaikka suhtaudun joskus aika löyhästi kielenhuoltoon, piti purra huulta, etten olisi nauranut ääneen jonkun sedän kirjoittamalle pakinalle tekstitaitokokeen yo-valvonnassa. Se otti kantaa Kotuksen (Kotimaisten kielten tutkimuslaitos) työväkivähennykseen ja suomalaiseen kielenkäytön tilaan ah niin terävästi. Koska ihan oikeesti, sellanen ihminen joka osaa puhua, ajatella ja olla kärsii siitä, että toinen ei osaa kirjoittaa sanaa isoveli yhteen. Joku harjaantuneempi varmaan kärsii näistä mun miten sattuu ja minne huvittaa kylvetyistä välimerkeistä, mutta olen aina sinnikkäästi puolustautunut termin taiteellinen pilkuttaja taakse.

Pakina oli aineistona tehtävään, jossa piti eritellä huumorin keinoja. Minusta tekstitaidon koe oli aika vaikea viimeistä tehtävää lukuunottamatta.

Arvostamani lempikolleega, vanha historianopettajani, toivotti "vakiokaluston" tervetulleeksi ja totesi aamusavuilta tullessamme muille, että tämä tietää minne tämä on tulossa, tästähän taitaa tulla ihan opettaja, tämä on kuulkaa vanha tekijä jo tämä Anna. Minä nauroin. OIen maailman onnellisin tyttö.

Tähän asti kirjoitin perjantaina. Sitten minulla soi puhelin. Sitten en enää ollut. Enkä ainakaan voinut kirjoittaa. Enää mistään.

Nyt se tapahtuisi. Dodo-sorsan räpylöitten läpse vaimenisi sen lähdön myötä. Tarjotusta sopimuksesta ei kuulemma voisi enää kieltäytyä. Miten niin ei voisi? Voin auttaa, näin vaan: En tuu.

Puhelua seuranneet minuutit voisi joku koomikko asettaa otsikon Kokemusta rikkaampana alle. Siltä siis tuntuu vapaapudotus, josta päätyy naamalleen. Siltä tuntuu epäoikeudenmukaisuus. Siltä tuntuu kohtalolleen hiljaa alistuminen, sillä oikeasti en syyllistänyt hetkeäkään, koska siksikinhän tykkään toisesta niin paljon, että se on juuri sellainen, joka menee silloin kun on mentävä, vaikka tuntuisi pahaltakin.
Siltä tuntuu katsoa kun onni karkaa kasvoilta muutamissa sekunneissa, pakenee päästä, kiertää suonissa niin kovaa, että suhisee, rummuttaa sydäntä ja valuu kyynelinä kasvoille. Onni on tänä tuskallisena aikana tehnyt väkevän muistutuksen häilyvästä luonteestaan muutaman hikisen yön ja itkua niellen pakattujen kamojen lomassa.

Vaikka eikö luopuminen olekin helppoa? Minun ei ainakaan tarvinut tehdä paljon mitään, vain vilkuttaa.

Ja juuri silloin kun luulee, että elämä loppuu, kun on ihan vakuuttunut siitä, että se on auttamatta O H I, se jatkuukin. Moikkasin naapuria ja vaihdoin kuulumiset, näennäiset, en niitä oikeita. Menin kouluun niin kuin aina ennenkin, minä tahansa tavallisena tiistaiaamuna. Join paljon teetä. Voin jo paremmin, ruotsin tunnilla tarjottu laskiaispullakin maistui. Hymyilin, nauroin, vitsailin. Yllätyin kun näytin vessan peilistä ihan minulta. Koulussa tuntui pitkästä aikaa siltä, että oli koulussa - sain jotain aikaankin. Poltin ihan monta savuketta, mutta annoin sen jo tilanteeseen vedoten itselleni anteeksi. Kalenteri täyttyi suunnitelmista. Tulomatkalla rupattelin toisen naapurin kanssa bussissa. Sain paljon puheluita ystäviltä. Ja yhden viestin:

Illalla u, me, roseviinipullo
ja syvien ajatusten vaihtoa,
jokka unohettaan sitte
haalarihumussa <3

Sounds like a plan for laskiaistuesday. Ja nyt kun aurinko lämmittää uskomattoman suloisesti niskaa ja Suzanne Vega laulaa punaisia ja harmaita lauluja itsenäisyydestä ja vapaudesta ja löytämisistä tuntuu kuin kaikki olisi ennallaan. Samaa kuin ajassa ennen sinua, ennen meitä. Ehkä vain kuvittelinkin kaiken, ehkä siksi olit niin ihana.

Jokseenkin kummallista, mutta helpottavaa huomata, että sehän olen yhä minä. Vastoin kaikkia odotuksia, olen yhä koossa, yhtenä ja samana kappaleena. On keskityttävä iloitsemaan pienistä havainnoista, joita maailmasta tehdään näillä samoilla silmillä, näillä, jotka omistan. Samat jalat kipittävät samat rappuset, vaikka et odotakaan alhaalla. Samat kädet avaavat ja sulkevat ovia, tarttuvat teekuppiin, tarttuvat mahdollisuuksiin - eivät ne voi jäädä ikuisiksi ajoiksi vilkuttamaankaan.

Totta on sekin, että jos voisin nyt mennä minne vain, palaisin itsenäisyyspäivään, sulkisin silmät ja nukahtaisin uudelleen.

Minä käännyin, olit poissa.

Herään.

Ehkä vielä toivunkin.

Ja toivon, joskus vielä uskonkin...

Talvinen aamu etulyötyn residenssissä, ykköstukikohdassa. Yksi varmistaa tekstiteeveeltä omaa lottovoittajuuttaan, mutta toteaa, että suunnitelmat norsulla ratsastamisesta Thaimaassa siirtyvätkin taas viikon päähän. Toinen, se, jolle hammasharja on pyhä, kikattaa ja siivoilee vähän. Kolmas kirjoittaa pois pahaa mieltä. Ei mitään uutta auringon alla. Onneksi on mukana pyjamat eilisistä pyjamaralleista ja muutama köllimisen kipeä rallittelija ilmoittaa liittyvänsä joukkoon myös. Nää on ne tyypit, nää on ne mun, joista tykkään. Anna Puun Kaunis päivä soi. Minnekään ei ole kiire. Kukaan ei odota missään, ketään.

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat...

Vaikka nilkat ja polvet ovat ottaneet damagea (tekevälle sattuu), jalat kantavat silti mäkkärin kulmalta kotiin. Ja jos eivät kannakaan, ystävät kantavat. Minulla on juuri sellaisia. Eikä sitten paljon muuta.

Huonot kengät saavat melkein yhtä pysyvää vahinkoa aikaan kuin ihmiset, mutta ne voi onneksi vaihtaa hyviin.

Ja jalat kantavat lauantaista sunnuntaihin. Tähän klassiseen hehkeyteen ja nöyryyttämättömyyteen ja iloon edustuksekkaan illan jälkeen. Nuih.

Oman elämänsä sankaruuden hetkillä, kun on vaikka pettynyt niin pahasti ettei sängystä tee alkuunkaan mieli nousta, parhaan ystävän lusikassa voi hetken uskoa olevansa vielä ala-asteella, yökylässä. Poikien julmuus kiteytyi takaraivoon iskeytyvään lumipalloon tai penaalista anastettuun pyyhekumiin. Ja jos esimerkiksi Joonas ei päässyt valopiiloon, sitä saattokin tykätä enemmän Tuomaksesta, kun sen ei tarvi mennä perjantaisin kuuelta saunaan tai Aaposta, kun sille oli leikattu tosi söpö piilokaljukin, tai Harrista, kun sillä on se kilpikonna. Niistä puhuttiin vähän - kuka otti kenenkin lippiksen ja mikä NHL-kuva siinä on - ja jatkettiin sitten tärkeämmistä puheenaiheesta niin kuin spice girlsistä ja eläimistä ja sinisestä limpparista ja koulusta ja tarroista ja pääsiäisestä ja yleisurheilusta. Onnistuttaisiin kaikessa mihin koskaan keksittäisiin ryhtyä. Lueteltiin Disneyn elokuvien vuorosanoja ulkomuistista. Kasvatettiin rairuohoa. Tehtiin musiikkivideoita Taikapeilin biiseille. Perustettiin salaseuroja. Leikittiin poliiseja ja rosvoja tietämättä, että molempia asui meidän kotikaduilla. Oltiin turvassa, sillä miten pahaa voisi olla kasvaa maailmassa, jossa oli ampparimehujäätelöitä? Isona niitä voisi syödä niin paljon kuin huvittaa.

Äiti ja isi olisivat varmaankin jo kattaneet aamiaisen.

No eivät ihan, mutta ystäväni eet loihtivat rapsapäivämenuun nakeista ja perunasalaatista.

...vaikka illat tuhlaan, aamut antavat.

Ja minä nousen, vaikka putoan.

Nousen, vaikka putoan.

Ja putoamisen tunne, se se vasta on hieno. Varsinkin silloin kun putoaa korkealta, niin kuin suoraan jostain huippukohdasta. Kun makaa kaksinkerroin lattialla ja haukkoo happea niiden pihalle sihahtaneiden tilalle, voi olla vihainen vain itselleen. Lopputuloksenhan tavallaan tiesi ja silti huijasi itseään. Kai se oli sen arvoista. Sen pitäis myös toimia jonkinlaisena lohtuna, että ainakin tietää, että on elossa, kun tuntuu. Ja mitä näitä nyt oli.

Ainiin, kaikki mikä ei tapa vahvistaa on muuten ihan ripulia. Kun ei vahvista, ei vittu yhtään.

Vastoinkäymiset kuitenkin kirkastavat sen mikä on oikeasti hyvää ja tärkeää. Huonojen juttujen rinnalla hyvien merkitys korostuu. Viisi ystävystä jakamassa näkemyksiä elämästä. Vaeltamassa auringon paisteessa lumisen kaupungin halki. Pyjamissaan herkuttelemassa homejuustolla ja piparilla. Lohduttamassa, nauramassa, völläämässä, hipsuttamassa.

...sillä päivä, se on kaunis!