Stora stund, heliga stund

Joulukirkossa oli ihanaa. Olkoonkin, että se oli jonkun pankin oma joulujuhla ja -konsertti, mutta olihan meidät ainakin käytännössä kutsuttu. Joku entinen asukas nimittäin sai muutama viikko sitten kutsun meidän osoitteeseen ja what the hell, ollaankin haluttu aina käydä Mikaelin kirkossa.

Mua itkettikin, mutta se johtui ehkä siitä kun menin siinä seremonian aikana mielessäni 18 kertaa naimisiin. Häät ovat ihania, varsinkin mun omat.

Arki on ollut lempeätä. Aamulla herään juuri ja juuri aamureenien aikaan ja pääsen kyydillä kirjastoon. Kirjoitan pään tyhjäksi unesta ja kaikista tutkimukseen liittyvistä ajatuksista. Sen jälkeen olen pystynyt nauttimaan vuodenajasta ja seurasta ja kertomaan aina uudesta alati muutoksessa olevasta tutkimusongelman rajauksesta, tänään se on huono-osaisuuden representaatiot ja vesimotiivi Pmmp:n teoksessa Veden varaan, mutta huomenna se voi taas olla jo jotakin ihan muuta. Tutkimuksen tekeminen on kyllä luonteeltaan merkillistä, koska koko ajan edetessä kaikki muuttuu, jolloin tutkija alkaa nähdä asioita, jotka muuttavat kaiken aiemman ja se on ikään kuin tarkoituskin, mutta ei loputtomasti, koska tutkimus ei siten koskaan tule valmiiksi.

Kotiin Kemiin meneminen jouluksi tuntuu ihanammalta kuin koskaan. Aika tosiaan kultaa muistot, koska olen kuullut itseni sanovan useita kertoja viime aikoina että Kemissä tämä tai tuokin asia olisi paremmin, yleensä jonottaessa tai parkkipaikkaa tai kiinalaista ruokaa hakiessa, mutta silti. Eräät turkulaiset tai Oulusta Turkuun muutaneet avomiehet saattaisivat nytkin pakkasessa hölkätessään kyllä arvostaa sitä kemiläistä suurta monumenttia, jonka avulla olen ohjannut lukuisia keminmaalaisia löytämään perille Osmonkadulle - sisähallia, jota täällä ei ole. "Kemissä tämäkin olisi paremmin". Samalla kun sanon sen minua naurattaa vähän, minusta se on aika hyvä vitsi.

Rakas joulupukki, menen suoraan asiaan, toivon 30 erinomaista sivua kirjallisuudentutkimusta, kiitos!

Karhunpoika sairastaa. Ja mikäs siinä kun ihana kultakutri valmistaa sille kanakeittoa, sillä ne kuulemma parantuu aina telkkarissakin. Aijaa meillä oli aina vaan keltaista jaffaa. Tämä kanakeitto ei sitä paitsi ole mitään eilisen teeren poikaa, Thaimaasta on tuotu jotain sellaista chiliä, jota ei varmasti ole tarkoitettu koskaan rajaa ylittämään.

Nyt ollaan taas kotona, onnellisia ja odotetaan joulua. Loman jälkeen entistä enemmän olen ollut olemassa vain monikossa. Sitä haastavammaksi käy tutkimuksen kirjoittaminen. Jotain mikä on tehtävä itse, ihan yksin. Mutta en sairastunut pelkästä ajatuksesta vaan kuudesta työteliäästä tunnista yliopiston kirjastolla ja makuuhuoneen patterista, jota tullaan vasta huomenna korjaamaan.

Meihin iski molempiin loman jälkeen pieni joulumasennus, joka mun kohdalla merkitsee rusketuksesta kuoriutumisen ja miinus 40 celsiuksen muutoksesta aiheutuvan shokin lisäksi sitä että kun teen piparitaikinaa, tiedän että pitäisi oikeasti kirjoittaa ja kun paketoin lahjoja, tiedän että pitäisi oikeasti kirjoittaa ja kun sytytän kynttilöitä ja poltan äitille perinteistä vuoden rakkauslauluista koostuvaa joululahjalevyä, tiedän että pitäisi kirjoittaa. En nyt ihan heti keksi surullisempaa kohtaloa joulueläimelle kuin saapuvan joulun, josta ei voi täysivaltaisesti iloita.

Joulumasennuksen pois ajamiseksi otettiin käyttöön järeät aseet, joista tehokkaaksi on osoittautunut lapsuudessanikin iloa tuottanut vanha kunnon tavarakalenteri. Ketarantien versiossa joulusukka roikkuu tyhjänä katonrajassa. Päivittäin sukkaan sujahtaa jokin yllätys, jolloin se myös piiloutuu. Vuorotellen toinen meistä uhrautuu etsimään yllätyssukan.
Hei, perinteet ovat tärkeitä. Kotimatkaa tekevälle tontulle näpytän viestin, josko se toisi kuitenkin tullessaan vielä pullollisen keltaista jaffaa.

"Jos jumala siirtää vuoriakin niin miksei sitten pientä tahtomatonta naista"

Miksi en huomannut ilmeisiä merkkejä aiemmin? Siniset silmät ja blondit hiukset ovat joissain tilanteissa erittäin huono yhdistelmä. Ei se nyt kuitenkaan voi olla minun syyni. Ei voi olla väärin luottaa ihmisiin ja uskoa ensisijaisesti heidän hyvyyteensä, pitää sitä jonkinlaisena oletuksena. Vaikka tiedetään turpiinhan siinä tulee ja on tullut monet kerrat ennenkin. Ei sellaiseen voi varautua että joku ottaa hymyn myöntävänä vastauksena omille todella vääristyneille fantasioilleen. Ei sellaista ajatellen, sellaista huomioon ottaen voi elää!


Hahmotan ehkä elämääni Turussa vast edes aikana ennen entisen lempiasiakkaani paljastumista vainoavaksi psykopaatiksi ja aikana paljastumisen jälkeen.


Nyt vartaloni vetäytyy paniikista kippuralle ja jokainen lihas jännittyy pelosta. Tunnen itseni avuttomaksi ja puolustuskyvyttämöksi. Onneksi tulen siitä vihaiseksi ja annan itseni tullakin. Niin vihaiseksi että siitä tulee minua suojelevaa voimaa tulevien tilanteiden varalle. En jaksa elää pelossa, en suostu. En yhden enkä toisen enkä kolmannen hullun takia.


Jostain syystä elämässäni on tämä toistuva kuvio, jossa luottamani vanhempi mieshenkilö osoittautuu jollain tavalla mieleltään henkisesti ja seksuaalisesti kieroutuneeksi. Toistaiseksi olen kuitenkin ehtinyt aina pois alta. Jotkut muut eivät.


Oksettavan totuuden paljastuminen tuottaa pelastumisesta huolimatta suurta ahdistusta, pettymystä, pelkoa ja vihaa minulle, jonka hyväuskoisuutta on käytetty ponnahdusalustana pahoille aikeille, joita nämä pimeät tapaukset eivät itse edes miellä pahoiksi.


Jostain syystä en siltikään ole menettänyt uskoani miehiin.
Onneksi, sillä minulla on kolme hienoa veljeä, upea isä ja upea avomies. Ja vaikka jumalan tahtoa ei kuulemma pääse karkuun, tuntuu silti hyvältä lentää jälkimmäisen (ei jumalan vaan avomiehen) kanssa ylihuomenna Thaimaahan, sillä minua ei kidnapattu ainakaan eilen.


Ja epäonneksi, sillä sen johdosta kulkeudun aina uudestaan erilaisten sairaiden mieltymysten täyttöön panon kohteeksi. Kai minulla silti on niin paljon voimakkaammat kokemukset hyvistä miehistä, niistä jotka eivät suorita oksettavia itsekkäitä ja muiden elämää ratkaisevasti häiritseviä tai onnistuessaan tuhoavia toimia auktoriteettiaseman tai fyysisen vahvuuden tai jumalan sanan antamin valtuuksin.


Ja herätkää nyt, jos joku vielä perustelee moraalittomuuttaan, omia sairaita mieltymyksiään ja niiden toteuttamista, vainoa ja sortoa ynnä muuta mitä tahansa sairasta paskaa uskolla niin minä alan kirkua. Pitäkää se fasistinen uskonne ihan veeiiteeteeuun kaukana minusta!
Yök yök yök yök yök.

Hämärää ympärillä

Oulusta takaisin Turkuun. Talvirajoituksista ja aikaisin yllättävästä pimeästä johtuen noin yhdeksän tuntia aikaa ajatella kaikenlaista. Hirvivaroitukset vaihtuvat peuravaroituksiin. Kun vaadin matkaseuraa puhumaan leikitään jotain matkustusleikkiä? matkaseura välttää ovelasti vaateen kysymällä missä näet meidät viiden vuoden päästä? Kun tartun mulle heitettyyn palloon ja alan nähdä meitä viiden vuoden päästä jossain lämpöisämmässä ja valoisammassa tekemässä vaikka mitä hienoa, matkaseura palaa keskittyneesti tunnistamaan vastaantulevia siviilipoliiseja. Skoda, volvo tai wolkkari, tummansininen tai harmaa tai jokin muu huomiotaherättämätön, kirkkaat valot, kaksi edessä. Sillä ON jo oma matkustusleikki.

Niinpä minä mietin. Mietin Oulua, joka ei ollut enää se sama muumilaakso, jonne voi aina palata pannukakulle ja jossa järjestetään juhlat kotiin paluusi kunniaksi. Ei siellä ollut kukaan nukkunut talviunta sillä aikaa kun oltiin pois; kaikilla oli omat koulut ja työt ja uudet tyttö- ja poikaystävät ja omat menot ja suunnitelmat, jotka eivät todellakaan ottaneet muuttuakseen vain siksi että tiuhti ja viuhti olivat taas hetken maisemissa.

Mietin ystäviä, mietin perhettä: meidän vanhempia ja meidän lapsia, jotka joskus selviäisivät mistä vain isältään perimänsä pelisilmän avulla. Sen saman, joka minua kuljettaa Turkuun läpi ensilumisen Suomen - sen saman joka kuljetti kerran.

Kun pimeyden halkaisee jylhä kahdeksankerroksinen rakennus, jonka ikkunat tuikkivat valoja marraskuun iltaan, hymyilen matkaseuralle, ollaan kotona.

Akvaaliolakkaus

Elimistö huutaa heekkuja. Anteeksi, herkkuja siis. Rankan työpäivän ja näännytyksen jälkeen. Ja muitakin mukavuuk...

Ei tätä nyt voi ohittaa. Pakko se on myöntää nyt kun on mustaa valkoisellakin. Meillä puhutaan tuommoista ihmeellistä kieltä. Kaikki ensimmäisen tavun viimeiset r-kirjaimet ainakin tamppautuvat ja sulautuvat tavun ulkoasuun. Suomenkieltä lukeneena minun pitäisi kai pystyä sitä jotenkin analyyttisesti tarkastelemaan, mutta kuten muutkin kielen ilmiöt, se kiinnostaa minua tuhat kertaa enemmän esimerkiksi semanttisesta tai kulttuurisesta näkökulmasta. Niin ärsyttävää kuin se ulkopuolelta seurattuna onkin ja niin monta kertaa kuin olenkin katsonut sitä vierestä ja halunnut oksentaa, minäkin lässytän. En ole koskaan ymmärtänyt koiria, saati niitä, jotka eivät koiran nähdessään kykene muodostamaan yhtään järkevää kokonaista lausetta.

Kissat ovat tietysti asia erikseen. Ainakin yksi musta.

Joo, ehkä tuo koirakommentti oli epäoikeutettu ihmiseltä, josta on dokumentaarista kamaa Simon biisoneille lässyttämisestä. Minulla on myös ainutlaatuisen ihania videomateriaaleja rakkaista veljenpojistani - niitä vaan ei valitettavasti voi katsoa, koska joku kuvaajatäti lässyttää idioottimaisen häiritsevästi läpi videon Voi että niin, kuka siinä on, niin, onko Olli, onko, onko se meiän pieni Olli, voi että.

Tarkemmin ajateltuna olen tainnut lässyttää ystävillenikin. Muistan ainakin yhden kerran kun pyysin kilttiä ystävää numero yksi tuomaan siinä jalkeilla ollessaan minullekin lasin keittiöstä. Noteeraamatta pyyntöäni millään lailla ystävä numero yksi otti kylmästi lasin itselleen ja istuessaan takaisin viereeni totesi olevansa jo liian tuttu antaakseen lässytykseni enää tehota itseensä. Toisella kerralla anoin ystävää numero kaksi tuomaan amppali-mehujätskin tullessaan biitsille, kun oli kuuma ja rapsa ja teki mieli. Ystävän numero kaksi agressiivisuus yllätti mut täysin kun se totesi että olis muuten voinut tuodakin, mutta kun menin käyttämään tota vammasta vauvaääntä niin ei pysty!!!

Se muuten toi sen jätskin ja pakotti lupaamaan että vauvaääni olisi pannassa. Se varmaan piiloutuikin vakan alle viettämään seurannutta kyynisyyden ajanjaksoa, mutta kaivautui taas huulille hellien tunteiden ja niiden poikimien sanojen iholle kiinnittyäkseen.

Olen tainnut siis huomaamattani kuulua vanhan liiton pahimman luokan hc-lässyttäjiin aina. Tietoisuus siitä hiipii pitkin selkärankaa kiihkeästi etsiskellen minä-käsitystäni liittyäkseen osaksi sitä, vaikka haluaisin vähän laittaa hanttiin. Luen kasvatuspsykologian jättitenttiin, joten maailma esittäytyy psykososiaalisina rakenteina ja prosesseina ja sisäisen ja ulkoisen ja sen ja tämän ja tuon vuorovaikutuksena, tai ainakin siinä syntyneenä struktuurina.

Tässä struktuurissa, pienessä omassa maailmassamme, joka koostuu pääosin meistä, lauantai-iltaa vietetään kävelemällä läheiselle huoltoasemalle laittamaan lotto ja ostamaan lakritsijäätelöä. Lauantai-ilta jatkuu katsomalla loton arvonta ja syömällä lakritsijäätelöä.

Kasvatuspsykologia käyttää jonkun Levinsonin kehittelemää termiä dream kuvaamaan yhtä aikuistuvan nuoren elämänrakenteen sisällön keskeisistä elementeistä; sisäänrakennettua kuvitelmaa, joka kaikilla parikymppisillä on tiedostamattaankin aikuisuudesta ja aikuisten maailmasta sekä omasta paikastaan siinä. Dream ei ole pelkästään kuvittelua vaan se on yhteydessä todellisuuteen eräänlaisena utuisena suunnitelmana yksilön ammatista ja työurasta, perhe-elämästä, sosiaalisesta ympäristöstä ja muusta elämästä aikuisten maailmassa. Dream on kehitystehtävä, jonka toteuttamiseen aikuistuva pyrkii erilaisilla valinnoillaan ja ratkaisuillaan. Elämän hallittavuuden, tyytyväisyyden ja onnellisuuden elämysten on tutkittu olevan merkittävässä yhteydessä siihen, vastaako yksilön elämänrakenne dreamin sisältöä.

Onko siis ihme, etten osaa rentoutua, kun silotellun ja viimeistä yksityiskohtaa myöten hahmotellun päämäärätietoisen dreamini toteutuminen on yhtäkkiä ilman varoitusta keskeytetty. Dream-polo on käännetty ylös alaisin, pakattu pahvilaatikoihin, revitty irti juuriltaan, ravisteltu ja paiskottu ja riepoteltu monen sadan (seitsemän?) kilometrin päähän kaupunkiin, jossa sanotaan semmottiis tämmöttiis ja jossa sattus ja tapahtus ja jossa leipämaistiaisissa kuulees kunniansa, jos maistaas enembää gui yht sorttia. Ja jossa ammattiin valmistuminen taas kerran kyseenalaistetaan ja tehdään erityisen hankalaksi ja työlääksi.

Eikö lottoaminen ole surullisinta mitä on? Ainakin olen aina pitänyt sitä suomalaisen lohduttomuuden edustuksena. Ei, kovia kokeneessa dreamissani ei totta vie lotottu. Lauantai-illoissa oli sen muutoinkin enemmän vauhtia ja jännitystä. Ei ole ihme, että dream on melkoisessa kriisissä. Minulle on ehkä vielä ammattiuran epävarmuuttakin ahdistavampaa tämä sosiaaliseen ympäristöön ja verkostoon kohdistuva muutos. Uusi rakentuu hiljalleen ajan kanssa, tottakai, muttei se poista sitä että sattui rakastamaan sitä vanhaa. Ja että sitä joskus kaipaa niin että tekee kipeää. Tunnen toki jo joitain ihania eteläisiä ihmisiä. Mutta uusien ystävyyssuhteiden alussa vain on jotenkin kankeaa. Minä kai olen se kankea siinä.

Kun eivät nämä ihmiset tiedä, eivät voi tietää, miksi minulle ei kannata lainata baariin kenkiä. Eivätkä ne tiedä miksi mun ranteeseen on tatuoitu i love sunny beach. Tai mistä me haetaan vuosittain joulukuusi. Eivätkä osaisi pelätä meidän lumitöihin pakottavaa Tuukkaa tai nauraa riekkoveijarille. Eivätkä osaa reagoida oikein Jipun En osaa elää kajahtaessa radiosta eivätkä varmaan edes käy Lohjan meripäivillä. Tai wingerissä. Eikä niiden kanssa voi pystyttää paketointipajaa tai laulaa norsuimuria. Eikä niiden kanssa ole ainakaan yhtä hauskaa juoda minttukaakaota termarista, kun eivät ne tiedä, että se on itse asiassa perinne, että niin on tehty joka vuosi fuksirastilla. Eivätkä ne muista Kievskajan käytävillä otettuja juoksukilpailuja tai tiedä kuka oksensi sen käytävän seinälle, eivätkä saakaan tietää, sillä siivooja maksettiin hiljaiseksi. Eivätkä ne tiedä että osaan ulkoa kaikki Ultra bran biisit. Eikä niillä ole mitään hajua siitä kuka on Kauko Kemppinen. Eivätkä ne tiedä mitään pikkujulmuruudesta tai siitä miksi minusta on tullut juuri minä. Eikä niille voi suuttua, kun ne menisivät ehkä heti pois. Eivätkä ne tiedä että mun luokkasormuksessa lukee Ally Mc Beal, enkä minä jaksa selittää, kun en tiedä mistä aloittaisin.

Toisaalta kun tapasin sen, joka juuri vetää vapaapotkua radiossa, ajattelin, ettei mua nyt kyllä millään saa enää kiinnostumaan ihan mistään urheilusta tai tutustumaan sen sukulaisiin tai opettelemaan tuleeko sen leivälle ensin kinkku vai juusto. Nyt tiedän että vaikka se käy liian kuumassa suihkussa ja käyttää mun sukkia ilman lupaa, sillä on ihana perhe ja sen paahtoleivälle tulee omenamarmeladia tai paputomaattikeittoa aamuisin ja katkarapuja ja majoneesia iltapäivisin ja jos se on ruisleipä, maksamakkara on varma valinta.

Tämän päivän luennolla puhuttiin uuden tiedon omaksumiseen liittyvästä epävarmuuden sietokyvystä, joka aina liittyy uudella alueella liikkumiseen. Vaikka uudella alueella liikkumista käsiteltiin henkisenä oppimistilanteeseen liittyvänä muutoksessa olemisena, sitä voidaan yhtä hyvin soveltaa mihin hyvänsä sisäiseen ja ulkoiseen, uuteen, itselle vielä vieraaseen muutoksen tilaan. Vaikka uuden asian omaksuminen sisältäisi hurjiakin haasteita, uuden asian haltuun ottaminen jatkuu, kun kiinnostus haasteen ratkaisemikseksi on riittävän suuri. On metakognitiivinen taito yhdistää vanhaa ja uutta ja niiden välisiä ristiriitaisuuksia ja tähän kykenevät ne, jotka luottavat tilanteen ratkeamiseen ja omaan kykyynsä selvitä siitä.

Minä olen vähän sellainen tyyppi, joka on aina asettanut rakastumisen ja rakastamisen kaiken muun edelle. Enkä vaihtaisi siitä kyllä mitään pois. Kun Rosa Meriläiseltä kysyttiin pitääkö hän tärkeämpänä saavutuksia työssä vai saavutuksia rakkaudessa, hän vastasi olevansa urasuuntautunut - osaavathan luteetkin lisääntyä. Rosa on viisas, ihana ja hauska. Vuotta aiemmin olisin yhtynyt hänen kantaansa ja lisännyt että niiden luteidenkin kannattaisi miettiä kaksi kertaa.

Ja kas, kuinka ollakaan, tässä sitä jokellellaan hellyyttävimmälle sukkavarkaalle, joka röyhkeän tyytyväisenä uppoutuu autuaan rentouttavan miesäänen tunnelmointiin helmivelhokaloista ja pienistä piikkimakrilleista. Ei minulle mukaan lähteminen ole jaloutta laittaa yhteistä etua omani edelle. Kyllä siinä on puhtaasti kyse omien itsekkäiden intressien ja edun tavoittamisesta, niiden, jotka kuitenkin priorisoituvat kärkeen. Maailmassa, jossa ihan kaikkea ei voi saada, ainakaan yhtä aikaa, tämä on sitä parasta. Ja lisääntyminen on sitä parasta. Luojan kiitos ettei Päivi Räsänen voi viedä sitä minulta pois.

Ystävänikin, ne rakkaimmat, sitä paitsi pirstoutuvat kaikkialle rovaniemestä helsinkiin ja karkaavat espanjoihin ja alkavat lisääntyä tahoillaan eikä auttaisi, vaikka kuinka roikkuisi helmassa haluamassa ykkösketjun hätäpalaveriin ja rapsavilliin völläyspäivään pa*kapirttiin. Grow up ja get real.

Vaikka tämä sosiaalinen ympäristö ei ole vielä laajentunut edellisen mittaiseksi ja vaikken tunne ja hallitse sitä vielä yhtä omakseni, on se vähintäänkin yhtä kiinnostava, kaunis, merkillinen ja kiehtova, ja olen motivoitunut ottamaan selvää niistä mahdollisuuksista, joita vain se voi tarjota. Avara luonto. Uimapolyyppi saa sukkavarkaan kikattamaan onnesta. Kyseisen todistaminen saa minut. On sen syytä, että yleensä viihdyn niin mahdottoman hyvin, etten monesti muista olla edes urasuuntautunut tai sosiaalisesti suuntautunut ja itseäni toteuttava. Laadullisesti meidän akvaario vaan monesti päihittää Atlantin valtameren mennen tullen. Esimerkiksi nyt miettiessäni että ehdottomasti pitäisi lukea Seitsemän veljestä-tutkimusta suomalaisen kirjallisuuden tutkimushistorian tenttiin, minua askarruttaa vain olisko sen vielessä tilaa pikkuliikkiselle piikkimaklillille?

Tää ei oo sattumaa, tää on kohtaloo, tää on kaikki tässä nyt

Kun tulin kotiin, jonka kuvittelin olevan tyhjä, se otti minut vastaan uniselle miehelle tuoksuen. Voi riemu - ehdin sittenkin jäähyväissuukoille.

Oma tunnelmansa on tässä yksin kotona olemisessa. Aluksi kutkuttaa melkein niin kuin lapsena. Vaihtoehtoja tuntuu olevan monia. Voisi käyttää hyväksi tämän rauhan ja kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa kun toinen ei ole vieressä huokaamassa kaipaavansa just eniten huomiota just nyt. Mutta sitten se ei yhtäkkiä huvita yhtään. Eikä missään olekaan sitä hohtoa ilman toista. Istun kädettömänä sängyllä, katson kun jotkut nätit tytöt ovat ilkeitä toisilleen kansainvälisillä kanavilla ja ahmin kuningatarjäätelöä.

Yksin kotiin jääminen voi olla myös vaarallista, sillä silloin saa päähänsä kaikenlaisia ajatuksia. Niin kuin esimerkiksi tulevaisuuden epävarmuudesta. Mikään ei ole pelottavampaa kuin se, että omat valinnat osoittautuvatkin vääriksi. Olen jo kahdesti luopunut opettajaopinnoista ja luottanut, että saan ne haastatteluissa uudestaan. Mitä jos en enää saakaan. On turhauttavaa ja kiduttavaa kun sellaisen, minkä on jo kerran saavuttanut ja ansainnut (puhumattakaan kahdesti) olemassaolo yhtäkkiä kyseenalaistetaan.

Minulla on vielä hetken mahdollisuus palata Ouluun tekemään ne ihkaomat opettajaopintoni, ne jotka ovat minun, joita minulta ei voida viedä, jos nyt vain menen ja suoritan ne. Tämä on kai se rationaalinen ratkaisu, johon järkevä Anna ja jokainen asiaa ulkopuolelta tarkasteleva ihminen päätyisi. Jokaikista pientä ja suurta ruumiinosaansa myöten rakastunut Anna ei kuitenkaan voi valita sitä. Ajatuskin Turusta lähtemisestä repii kahtia. En voi jättää minun perhettä. Ja niin olen valmis taistelemaan sen opettajuuden itselleni vaikeimman kautta, eläen vielä puoli vuotta helvetillisessä epävarmuudessa siitä saanko oikeuden jatkaa syksyllä aloittamani pedagogiset opinnot loppuun ja tehdä isona sitä mitä rakastan.

Tutkimussuunnitelman laatiminen ahdistaa, tenttikirjamäärät ahdistavat, ja se, etten saanut luovaa kirjoittamista sivuaineekseni, surettaa. Jos en niitten mielestä kerta osaa kirjoittaa, enkö sitä suuremmalla syyllä olisi ollut opetuksen tarpeessa. Nyt olen puun ja kuoren välissä, luvattoman ahtaalla. Ei ketään saisi laittaa tekemään näin suuria ja raskaita valintoja. Ei kenellekään saisi tehdä tästä näin vaikeaa. Eikä kenenkään tulisi joutua tekemään näin suuria uhrauksia saadakseen olla yhdessä sen kanssa, jonka kanssa haluaa olla. Varsinkaan kun sellaisen löytäminen ei ole mitenkään itsestäänselvää.

Yliopisto oli suuri auktoriteetti minulle joskus. Arvostus akateemista koulutusta kohtaan on kyllä kokenut syksyn aikana suuren inflaation. Kuinka toinen Suomen yliopisto ei tunnusta toisen yliopiston opetuksen ansioita? Tässä on ollut kaikenlaisia todella mauttomia vetoja Turun yliopiston taholta, enkä tiedä kuinka paljon nipotusta ja vastoinkäymisiä jaksaa pieni ihminen enää ottaa kantaakseen. Onneksi hiukan enemmän, koska sillä on kuumin ja hellin syli, johon kuukahtaa puoliksi elossa päivän jälkeen.

Se syli kertoo myös parhaat ja hauskimmat jutut. Se saa minut nauramaan katketakseni lattialla. Ja lyömään kättä päälle että kun asutaan Etelä-Euroopassa ja tehdään kantarellirisottoa sunnuntaisin Sir Elwoodin hiljaisia värejä kuunnellen ja kävelemään opettelevaa lastamme tanssittaen, ensimmäisen romaanini juuri ilmestyttyä Suomessa sylin valmistautuessa MM-kisoihin 2018, voidaan katsoa taakse päin ja muistaa kaikenlaisia kiemurteluja pikkuruisessa kauniissa Turussa ja tietää että joka ikinen kapula, jonka repiminen rattaista tuotti tuskaa, oli tämän arvoista.

Tällaiset mielikuvat, pienet asiat, ovat minulle todella tärkeitä nyt. Elämän positiivisuudesta muistuttavat yksityiskohdat. Mummon kortti Tallinnasta, joka naureskelee kerralle, jolloin emme ihan päässeet maihin asti. Se, että työpaikalta soitetaan ja kysellään ihan vain kuulumisia, kerrotaan iloisia uutisia ja kiitellään työpanosta. Että mitään elämästäni nykyään tietämätön ystäväkin soittaa ja ihan vain juttelee ja on oma itsensä. Niin että kaikenlaista juteltavaa pompahtaa mieleen vielä puhelun jälkeenkin. Että näen pitkästä aikaa hyvää unta. Että Roope sanoo pelibussissa Shortie on kyllä ihan ässä, vai miten se oli. Ja että käydään veljen kanssa raveissa. Viimeisen lähdön kaksarin kiinni saaminen. Ja huominen reissu Helsinkiin Suomen cupin finaaliin ja jälkipelit.

Se, että kultamuhkula tulee kotiin, ja jää. Ja sanoo puhelimessa että tätä erossa olemista ei sitten muuten oteta tavaksi.

Epäprinsessan päiväkirja

Minä olen yhtä asioiden selvittämistä koko tyttö. Sitä, kasvatuspsykologiaa, kotimaisen kirjallisuuden tutkimusseminaaria ja p*sk*duunia. Jälkimmäinen on kyllä ihan kirjaimellisesti sitä itteään. Ja silti jollain tapaa kai pidänkin siitä, kun joka kohta vartaloa huutaa että ommuute tehty töitä! Ongelmanasettelun teoreettisille lähtökohdille tai diskurssianalyyseille ei kebu-uniformuun verhouduttuani ole käyttöä - teräville veitsille, tehokkaille pesuaineille, automatisoituneille liikkeille ja hymylle on. Sille hymylle tulevaisuudessa vain vähemmän, sillä se johtaa toisinaan vaikeuksiin. Ei, en yritä iskeä sinua, tätä sanotaan asiakaspalveluksi.

Aivottomuuden jälkeen työni parhaita ominaispiirteitä on itsenäisyys. Töissä olen vain minä ja valtakuntani, vaikka sen nurkassa pyöriikin tauotta 22 kiloa lihaa. Ja yksi poika muuten kehui, että olin varsin vaikuttava näky, kun kampesin itseni kokoisen möhkäleen paistoalustalleen. Tosiaan, osaavathan asiakkaat olla toisinaan ilahduttavia (muutkin kuin Saku Koivu!!!!) Eräskin nainen vaati saada lahjoittaa minulle enkeliheijastimen, koska olen niin ihana. Kuka keksi tehdä enkelin muotoisia heijastimia? Runollista. Vai kliseistä? Joka tapauksessa minä ainakin ostan.

Neljäntenä vuonna yliopistossa aletaan muuten tehdä selväksi että täältä olisi alettava pikkuhiljaa valmistua eikä kolme edellistä vuotta kestänyt hengailu enää riitä. Minä ymmärrän hyvin että jotkut lukevat tuon viestin väärin eivätkä valmistu ikinä. Vai olisko Oulussa vaan päässyt niin paljon helpommalla?

Aivan liian vähän on aikaa linnottautua kotiin sen kanssa, jonka ihmeellisyys ylittää odotukset tämän tästä. Meillä mies tiskaa, pesee, kuivaa ja silittää vaatteet, petaa vuoteen, imuroi, valmistaa kantarellirisoton, tekee pelkoni tyhjiksi, huolehtii muistinko ottaa vitamiinit ja ilmoittaa hakiessaan minut töistä ruksanneensa uudesta HM:n kuvastosta jo valmiiksi ne vaatteet, jotka olisivat päälläni kivoja.

Koulun ja töiden välissä jaksan nukahtaa syliin ja höpöttää jotakin sekavaa, olen sitten unessa tai hereillä. Haaveillaan kiireettömästä ajasta, sienestämisestä, Tukholmasta, elokuvista. Se on sitä aikaa, josta PMMP laulaa, johon voidaan heittäytyä kellumaan, jona käydään Turunlinnassa ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa tai ollaan itse sen kannella. Heti sen jälkeen, kun olen kirjoittanut samoista sanoituksista ensin graduni valmiiksi.

Katkerat harhakäsitykset siitä että saan kaiken elämässäni ilmaiseksi poikivat lisää harhakäsityksiä siitä että olen sopiva ilkeilyn kohde. Kun elämästäni nykyään mitään tietämätön ystävä tyytyy ohimennen, vähätellen ja virnuillen utelemaan prinsessan tai futisvaimon kuulumisia, jään hämmennykseltäni sanattomaksi. Yltäpäältä vieraan eläimen veressä ja rasvassa sammuessani sänkyyn maailman ihanimman monitoimimiehen viereen kykenemättä uupumukseltani edes hipsuttamaan häntä tunnen tulevani kumpanakin hyvin huonosti edustetuksi.

Kiitos lainasta!

Sydämessä on edelleen sellainen pienen mustan kissan mentävä aukko. Aukko muistuttaa kaiken lainaluontoisuudesta. Minusta onkin aukon ansiosta tulossa super-luopuja. Se, kuinka hanakasti olen kiintynyt myös ympäröivään materiaan, alkoi huolestuttaa vasta, kun siitä oli hankkiuduttava eroon. Vanha asunto, hei hei, pesukone, tervemenoa! Suuren osan vaatekaappini entisestä sisällöstä olen hyvästellyt kirpputorilla ja rikastunut ainakin yhden takaisin perittävän asumistuen verran.

Kurkuma teki alkuviikosta seuraa Jellonalle. Lepää rauhassa kurkuma, rakkauden kukka. Juuri tällä samaisella nanosekunnilla kun makaan sohvalla pimeydessä kuunnellen dramaattisesti Maria Menan ihanaa versiota It must have been lovesta ja katselen lasin läpi parhaillaan kastuvaa Suomen entistä pääkaupunkia en kuitenkaan jostain syystä jaksa olla huolissani kurkuman menehtymisen symboliikasta. Kuin tuo ilmeinen symbolinen taso ei olisi se kaikkein ensisijaisesti huolettavin.

Kulta emmää antanu sulle lupaa vielä...

Rantahiekalla sorsan poikaset muodostavat ympyrän laittamalla nokat vastakkain. Isä ja veli lähtivät veneellä kalaan. Kun nousen vedestä äiti kutsuu kuistilta aamuteelle. Aurinko hellii laituria kun kastelen sen mennessäni ja ajattelen että ollaan tavallisen elämän taivaassa.

Eikä kuitenkaan olla. Minä en halua elää maailmassa, jossa Jellona kuolee. Ei huvita.

Koko pienen elämäni, jota Jellona on rikastuttanut aina siitä asti kun täytin kuusi vuotta, pelkäsin että joku tekisi sille pahaa. Juoksin nopeimmat ajat liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa kuvitellen, että maalissa joku koettaisi satuttaa Jellonaa ja minun olisi ehdittävä estämään se. Pelkäsin että se jäisi jonnekin loukkuun, auton alle tai nappaisi myrkkyä nielleen rotan. Että naapurin lapset tai aikuiset kiusaisivat sitä.

Kun Jellona oli 8-vuotiaana kovassa kuumeessa eikä jaksanut liikkua sohvastaan, valvoin koko yön itkien ja peläten sen kuolevan jos nukahdan. "Kun se alkaa olla jo niin vanhakin" perustelen päiväkirjassa.

Jos joku olisi tuolloin kertonut, että Jellona eläisi onnellisen ja terveen lähes 20-vuotisen elämän, jonka päättyminen alkaisi omassa kodissa ja loppuisi eläinlääkärin piikkiin heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2010, olisin ollut iloinen ja huojentunut. Se olisi ollut parasta mitä olisin sille ja itselleni voinut toivoa.

Minulla on ollut aikaa valmistautua Jellonan lähtöön. Olen hyvästellyt sen lukuisia kertoja. Enkä silti ollut vielä lähellekään valmis. Ei kukaan meistä ollut eikä olisi tullut olemaankaan. Aina haluaisi silittää Jellonaa vielä kerran. Ottaa sen syliin. Nukkua sen vieressä. Katsoa sen touhuja. Jutella sille.

Vaikeaa Jellonan suremisessa on myös se, että sitä joutuu selittelemään. Tuntuu epäreilulta, ettei kissan suremista pidetä itsestäänselvänä tai puoliksikaan yhtä oikeutettuna kuin ihmisen, vaikka totuus on, että maailmassa ei ole kovin montaa ihmistä, jotka haluaisin pitää yhtä hanakasti elossa kuin meidän Jellonan.

Se oli paljon enemmän kuin kissa. Se oli tasa-arvoinen perheenjäsen ja se tiesi sen.

Kuolemasta olen tähän mennessä oppinut sen, että sitä on vaikea kestää. Minä en halua että kukaan enää kuolee!

Kuolemassa ei ole paljon helpotusta tai lieventäviä asianhaaroja. Ei vaikka kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä että toinen otetaan pois, on mahdottoman vaikeaa hyväksyä. Suru on niin valtava. Koetan pukea sen kaikenlaisiin ajatuksiin elämän kiertokulusta ja kissojen taivaasta, jossa Jellona jaksaa taas kiivetä puihin ja metsästää koristeita joulukuusen alimmilta oksilta. Muistot hymyilyttävät hetken. Torjuvat ja väistelevät liian suurta ikävää ja raakaa surua, jonka kohtaaminen ja hyväksyminen vaatii mitä suurinta urheutta. Oman heikkouden myöntämistä. Kuolemaa ei vain voi selittää hyväksi eikä itseä ehjäksi.

Hyvässä tarkoituksessa todettu "ehkä sillä on nyt parempi olla" ei vaan tunnu minusta uskottavalta lohdutukselta. Eihän sillä voi olla parempi olla ilman minua, ilman meidän perhettä, joka rakasti sitä ja jota se rakasti. Kuinka sillä voisi olla olematta yhtä kova ikävä, kuinka sillä voisi olla nyt hyvä olla, sillä joka piti tärkeimpänä tehtävänään meidän muiden lohduttamista, sillä joka varmisti aina että me muut voimme hyvin.

Tapahtuneesta alkaa olla kuukausi, mutta kun soitan kotiin, isä huokaa raskaasti. Se leikkaa nurmikkoa, joksi Jellonan on siten kuulemma arvokkaampi muuttua. Milloin hyväksyminen alkaa? Kun minä mietin sitä pientä, joka makaa lempikoivunsa juurella tästä ikuisuuteen, haluan vain nostaa sen syliin, puhaltaa eloon ja kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan. Näitä itkuja itketään vielä pitkään.

Onnimössöä jaossa

Muumienkin mukaan myrskyjä on vain, jotta osaisi nauttia niiden jälkeen auringon paisteesta. Jotta sen huomaisi edes. Klisee mikä klisee, mutta me nautittiin ostamalla kirsikoita ja herneitä torilta, menemällä jokirantapiknikille ja nukahtamalla tuomiokirkon puistoon puun alle. Päiväunien jälkeen haalittiin kirjastosta aarteita, kuten äänikirjoja ja sarjakuvia, haettiin kesän toiset jäätelöpallot viholaisen kioskista (Ingmanin mangomeloni NAM) ja kierrettiin kotimatkalla jokireitin kautta, jotta saatiin ruokittua ahnaat sorsat kaappiin jääneillä tortillalevyillä. Nämä asiat tekevät minut hyvin onnelliseksi. Ja se ihmeellisin, kun se tekee niitä mun kanssa. Ja kun se leppyy ja lepyttää niin hyvin.

Muita asioita, jotka tekevät onnelliseksi on tuo alkava koulu ja päivät, joina syksyn voi haistaa. Takaisin kaupunkiin palaava isoveli, joka kohta haetaan asemalta ja jonka kanssa mennään taatusti sieneen. Palkkatodistus, joka aamulla läsähti hyväenteisesti eteisen lattialle. Mökki Mäntyharjulla, jonne päästään lommailemaan äitin ja isin kanssa...Sovitaanko että palaan asiaan, kun mulla on sellaista. Nyt oon kaikesta olevasta ja tulevasta ihan yhtenä kiinnostavaa ajatusta muodostamaan kykenemättömänä onnimössönä koko tyttö.

Kuka lohduttaisi muujojaa?

Elämä viimeaikoina on keskittynyt helteen sietämiseen. Ovet ja ikkunat ovat yötä päivää selällään lähes olemattoman läpivedon saavuttamiseksi. Tuulettimet loppuivat ajat sitten kaikkialta Turusta ja sen lähikunnista. Ensimmäiset onnekkaat tilaajat voivat saada omansa aikaisintaan kolmen viikon kuluttua. Ruokakauppojen pakasteet on sullottu siihen tehokkaimpaan kylmäaltaaseen ja sekin on peitetty lämpöä eristävällä kannella. Meidän pakastin muutti jäätelön pirtelöksi ja sulatti kaiken muunkin. Minä olen fiksautunut lämpötilojen sauraamiseen ja täysin koukuttunut Forecan toimesta. Ajatella että ne esittävät nykyään myös tuntikohtaisen ennusteen. Iltalehden lööppi huutaa HELTEIDEN HELLITTÄMISTÄ. Artikkelissa lupaillaan monisanaisesti säätilojen viilenevän kaikkialla Suomessa noin kymmenellä asteella, mutta silti viimeisessä lauseessa noin ohimennen todetaan kuin vain iltalehdessä voidaan: "Sää viilenee siis kaikkialla Suomessa, paitsi ihan eteläisimmässä osassa ja Turussa."

Avomies vilvoittelee Belgiassa ja Brittein saarilla ja milloin missäkin, mutta työmatkojen välissä ehdimme silti ymmärtää toisemme väärin. Koska häkellyttävää onnea on vaikea pukea sanoiksi, kirjoitan vasta kun muistan miltä suru tuntui. Raskaalta ja dramaattiselta. Muutoksentekevältä ja musertavalta. Turhista syytöksistä lamaantuneena luen muumikirjaa ja mietin, kuinka väärin on olla inhottava pienelle itkuiselle tytölle, joka lukee muumikirjaa.

Tuuli puhalsi suoraan salonkiin. Se puhalsi tomun kristallikruunun tyllistä ja teki kierroksen kaakeliuunin tuhkassa. Sitten se lehautti hiukan seinille liimattuja kiiltokuvia. Yksi niistä irtosi ja lensi ulos.

Huoneessa oli yön ja havumetsän tuoksua ja Muumipeikko ajatteli: Se on hyvä. Perhettään täytyy toisinaan tuulettaa.

He olivat tuskin saaneet häntänsä yli kynnyksen, kun hyökylaine sähähti läpi Muumilaakson ja hukutti kaiken pilkkopimeään. Talo keinui hiukan, mutta ei kadottanut tasapainoaan, sillä se oli mainio talo. Huonekalut alkoivat hiljakseen ajelehtia ympäri salonkia. Silloin perhe meni yläkertaan ja istuutui odottamaan että myrsky menisi ohitse.

- Tällaista ilmaa ei ole ollut sitten minun nuoruuteni päivien, sanoi muumipappa virkistyneenä ja sytytti kynttilän.

Selaan uutta opiskelun aloittamiseen liittyvän materiaalin innoittamana hankittua vaaleanpunaista kalenteriani ja teen OMIA suunnitelmia. Näinä tulevina vapaapäivinä ei käveleskellä Naantalin aurinkoisia pikkuteitä käsikädessä ja raaputeta nimikirjaimia puuhun, jotta ne voi löytää sieltä vielä silloinkin kun juhlitaan siinä täydellisen kodikkaassa valkoiseksi kalkitussa kirkossa, jossa ei koskaan kristallikruunujen hohteessa sanotakaan tahdon.

Ei haeta torilta mansikoita ja mustikoita ja kantarelleja. Puhumattakaan metsästä. Näihin tuleviin vapaapäiviin eivät Viiden jutut, hipsutus ja jokilaivat kuulu. Eikä näinä päivinä syleillä meressä, sen kirpeästi kutittaessa napaa, koska vilumeduusat eivät aina uskalla syvemmälle kuumuudesta huolimatta. Eikä käveleskellä ympäri upeaa kaupunkia, josta voi aina löytää jotain uutta ja vanhaa ja hämmästyttävää ja jonka kauneimmat kohdat kutsuvat pysähtymään pussisitskulle. Eikä näinä vapaapäivinä totisesti istuskella yötämyöten viilentyvällä humaltavalla parvekkeella onnesta ja viinistä avautuen. Näinä vapaapäivinä ei herätä suukkoihin tai vuoteeseen tarjoiltuihin juustobrunsseihin tai munakasaamiaisiin. Ei ripusteta verhoja, ei rakenneta kotia. Ei suunnitella tulevia tai tulematta jääviä matkoja.

Who cares, vakuudeksi kohautan vielä huolettoman oloisesti hartioitani päälle.

Viimehetkellä valitsen kuitenkin sen radiokanavan, joka lähettää jalkapallo-ottelua Espoosta. En itselleni, enhän välitä, mutta jos kurkumaa kiinnostaa.

Sen toinen kastelija on muuten pukenut sanoiksi onnen. Tai yhdyssanaksi, jota käyttää kuvaamaan meidän yhdessäoloa, mutta jota tuskin käyttäisi nyt hölkyttellessään pallon perässä tuimia ajatuksia reunustava vaalea tukka hulmuten: Ylivoima.

Oma pilaus

Heräsin uteliaana ja innostuneena vapaapäivän aamuun kuin se olisi ollut mikä tahansa pitkän ja laiskan kesäloman aamu viitisentoista vuotta sitten. Kuin olisin herännyt Osmonkadulla pikkuveljen kanssa katsomaan aamuohjelmia ja vuoropäivin Mcgyveria tai Charlies angelsia, syönyt aamiaiseksi meetwurstileipiä ja lähtenyt ulos leikkimään sianpommitusta ja keräämään talteen mansikkamaan saalista, jos se oli mun vuoro tänään.

Todettuani ettei minulla ole pitkää kesälomaa eikä mansikkamaata, keitin teet ja sanoin irti asunnon Oulusta. Naps. Napanuora katkaistu.

Pikkuveli kiertää eurooppaa. Viimeksi tuli viesti Budapestista huokean tuopin äärestä. Minä en kierrä mitään vaan asetun. Tai no raitiovaunussa liputta matkustamisesta tulleen sakon maksamista olen kiertänyt vähän, mutta nyt ne ilmoittivat, että pitää maksaa. Ei muuten sitte auta että on turkulainen. Siitä saa varmaan lisämaksun.

Asettumisen vahvikkeeksi aloin pestä ikkunoita, mutta koska en ole avovaimoudessa niin kala vedessä kuin kaikki muut ovat, pelkkä ikkunan auki saaminen aiheutti kohtuuttomasti luonnotonta tuskaa, jonka nielemistä ei helpottanut keskelle epäidyllisyyttä rientänyt uninen semi-huvittunut avomies, joka hoiti homman sekunnissa. Ja jonka ikkunoita en senkään jälkeen osaa pestä. Ai pitäisikö ikkunan tulla puhtaammaksi pesun jälkeen? Aijaa.

Tunnen talouskoulun käyneen ihanan äidillisen äitini, jonka korvapuustit ovat täydellisiä ja joka ei varmasti olisi polttanut silitysraudalla reikää mekkoonsa, moittivan katseen näinkin paksussa liassa olevien ikkunoiden läpi ja koetan selittää. Ajat ovat muuttuneet. En tiedä minne tämä omena on vierinyt, mutta ei ainakaan talouskouluun.

Kurkumakin pitäisi kastella.

Moni aamu päältä kaunis, mutta sen voi aina pilata heräämällä. Haikailemalla meetwurstileivän perrään ja tulemalla kovapintaisten ikkunoiden ilkkumaksi. Mutta...oma syy. Oma pilaus. Apinakin tietää että ikkunoita kannattaa alkaa pestä vain niinä hetkinä, joina on kykenevä nauramaan itselleen. Ja sille, kun pesuvesi valuu kättä pitkin niskaan.

Oikein lannoitettu

Kun muutin Turkuun, oli paljon tärkeysjärjestyksessä hoidettavia asioita. Kipitin siis ensimmäisenä ostamaan levykaupasta kahden päivän ruissi-lipun. Sitten kirjoitin työhakemuksia, joissa luki, että ottakaa minut töihin, oon hyvä ja ahkera sillä ehdolla, että saan ruisrockin vappaaksi. No ainakin rivien välissä.

Ehkä siksi tärisin kauhusta, kun eilen näin heinäkuun työvuorolistan. Se ei vaan mitenkään ole mahdollista, työnantaja pahoitteli ja hymisi perrään, etteihän elämä yhteen ruisrockiin kaadu. Minä tekohymmyilin ja mietin, että sinä et tiedä minun elämästä mitään. Ne, jotka tietävät, suunnittelevat parhaillaan pommiuhan langettamista erään turkulaisen kebabravintolan ylle.

Koetan vetää ilmaa keuhkoihin hetken kerrallaan ja sopeutua tilanteeseen. Niinhän tuo kurkumakin tekee tuossa meidän olohuoneen nurkassa, luojan luoma. Sinnittelee hengissä ja kukkii, vaikka sitä hoitaa kaksi kurkumoista mitään ymmärtämätöntä heräteostoksentekijää. Riittääkö kasteleminen ja hellät ajatukset? Vaihdettiin sille mukavampi ruukkukin, ihan vain jotta se tietäisi, että siitä huolehditaan.

Tuo olo on tärkeä edellytys kukkimisen kannalta. Siinä se on, se taika, joka ehkäisee kellastumisen ruissittominakin kesinä.

Yhtä itsekeskeisyyttä kaikki tyynni...

...vai onko se tyyni? Tämä aamu ainakin on.

Siitä pelaajakortista vielä sen verran, että ohitin huolimattomasti kohdan Mikä sarjakuvahahmo olisit?, mutta palaisin korjaamaan virheeni nyt, kun muumikirjaa lukiessani ymmärsin olevani silinterihattua vaille muumipappa.

Tulemme molemmat surullisiksi yhteiskunnassa, jossa möröt saavat syödä kenet haluavat. Rakastamme kirjoittamista (itsestämme), kalastamista, nuoruuden muistoja ja riippumattoja. Myrskyjä joka tapauksessa siinä määrin enemmän, että jos se nyt sattuu viemään riippumaton mennessään, voimme aina todeta sen olleenkin ruman värinen. Välillä toivotamme velvollisuudet hiiteen ja kadehdimme nuuskamuikkusta, saatamme haaveilla itsekin riippumattomuudesta. Perhe-elämässä on piirteitä, jotka voivat ajaa meidät katoamaan päiviksi vieraille rantakalliolle tuijottamaan majakan valon tuiketta, joka saa meidät kuitenkin vain kaipaamaan perhettämme ja kuistiamme ja ymmärtämään äkkiä, että vasta siellä voisimme olla niin vapaita ja seikkailevia kuin oikeiden ihmisten ja muumien tulee olla.

Ja minäkin vannon kautta häntäni etten enää koskaan pelasta ketään pimeässä.

Nytkin seikkailen, olen vapaa ja kirjoitan maailman parhaassa paikassa, öisen myrskyn rummutuksen jäljiltä seestyneellä parvekkeellamme ja kuuntelen isoveljeni uusinta musiikkia, jonka tunnelmaan ja soundeihin olen kovin mieltynyt. Tässä on talon paras akustiikka, josko siksi yllyn laulamaan mukana. On hämmentävää löytää yhdestä kappaleesta itsensä. Enkä tarkoita sitä usein iskevää ahaa, minäkin ajattelen juuri noin ja vitsit ihan kun mun ajatuksia-tunnetta vaan laulua, jonka säpsähtäen huomaan olevan oikeasti kirjoitettu minusta tai ainakin kokemusteni innoittamana niin tarkkoja yksityiskohtia myöten, ettei niistä voi erehtyä. Koska laulun sanoma ei varsinaisesti imartele, koetan suhtautua siihen runona, jossa sanat, jotka voisivat olla mitä tahansa sanoja, vain helisevät omilla paikoillaan, koska kitara tarvii sanoja helisytettäväkseen.

Silti huomaan miettineeni päiviä keneltä puuttuu kunnioitus täysin ja sen myötä muu. Ja miten se ilmenee, jos on ilmetäkseen. Enkä minä halvaannu, minä kasvan ja syön perunaakin niin etten mahdu enää haarniskaan, ainakaan niihin, jotka tuomiokirkossa ovat näytillä, koska kämppikseni suurenmoinen perunanystävä valmistaa herkullisia perunavariaatioita. Ja minä kasvan ja kasvatan.

En kylläkään perunaa. Muita aarteita.

Ja lopuksi tahdon kiittää lämpimästi kaikkia, jotka vaikuttivat aikoinaan siihen, että elämästäni on tullut taideteos. (Muumipappa, Muumipapan urotyöt)

Lomalla

Herään ääniin ja huomaan olevani anoppilassa, sillä koirat harjoittavat kamppailulajeja keittiössä. Kun avaan oven ne koettavat näyttää itse hyviltä huomenilta ja ovat sitä hukuttaessaan minut märkiin käsisuudelmiin. On hassua että ne ilahtuvat näkemisestäni niin paljon. Ja liikuttavaa.

Tänään matkustamme kotikaupungeista siihen pohjoisempaan ja pienempään, siihen, jota Oulussa dissataan (Nii että Kemin yöhön? Onhan sulla puukko mukana?) mutta jossa minä olen kasvanut näin hyväksi ihimiseksi. Kun avomiehen hengitys kevenee ja silmät avautuvat, käydään ostamassa sille kauluspaita huomisiin juhliin ja ajellaan 100 kilometrin päähän maailman parhaaksi tituleeraamani kiinalaisen ravintolan buffettiin. Voi nam.

Maailman rauha, poskessaan painauma sohvan neuloksen jäljiltä

Muuan paikallinen jalkapallojoukkue julkaisi taannoin kotisivuillaan pelaajakortti-nimiset esittelyt jäsenistään. Koska joku veikeä on keksinyt kysymyksiä tyyliin mikä ruoka olisit? mikä sarjakuvahahmo olisit? mikä historiallinen henkilö olisit?, joihin on keksittävä vastaus suuremmin ehtimättä ajatella, pelaajakortit eivät anna edustavaa kuvaa varsinaisesti kenestäkään.
Muuankin jäsen siellä niin aurinkoisesti hymyillen väläyttää olevansa kaikista maailman historiallisista henkilöistä Bill Clinton. Oli mennä teet väärään kurkkuun sinä kevättalvisena aamuna, kun pahaa-aavistamattomana käänsin ikävissäni pelaajakortin ensiesitykseensä. Mutta okei, ei mennä nyt enää siihen jo käsiteltyyn (-No ei mulla siinä tilanteessa tullut ketään muuta mieleen ja...-Eikö ihan totta tullut?! No mikset muistanut Tiger Woodsia?!) asiaan, sillä jäsenen perustelut, jotka videohaastattelusta on leikattu pois, olivat vastauksesta edes jokseenkin siedettävän tekeviä.

Jyväskylässä isoveljeni kotona mietittiin ankarasti omia pelaajakorttejamme. Minä olen jatkanut miettimistä aina siitä lähtien. On olevinaan tärkeää pystyä määrittämään profiilinsa oikein. Historiallinen henkilö on sinänsä helppo, miettimättä vastaisin Minna Canth, vaikka isoveli kiusasikin, että minä olisin sitten tietysti se Hilary. Ruuista olisin lasagne, näyttelijöistä vaikka Michael Douglas ja euroopan kaupungeista ehkä Barcelona.

Se, mihin pelaajakortti todenteolla jäi jumiin meillä kaikilla, oli mikä laulu olisit? Pitkän itsetutkiskelun ja lukuisten kuunneltujen biisien jälkeen päädyn yhä kahteen, jotka ensi-intuitiossanikin tuntuivat omilta: olisin joko Joni Mitchelin All I want tai Dave Lindholmin Sinun äänesi. Koska Billin vastaus oli Pieni ja hento ote, säntäsimme eilen jännittävän paikallisderbyn päätteeksi sopivasti tunkkaiseen Gracelandiin kuuntelemaan kuinka Dave määritti meitä. Keikan jälkeen se määritti mua myös sanoin tarkka tyttö ja sai mut kyllä hymyilemään!

Musiikista ja ylimääräisestä kahden päivän vapaasta haltioituneina suunnattiin melkoisina katujen valtaajina Börs-yökerhoon. Se osoittautui juuri sellaiseksi yökerhoksi, minne vien mun tytöt. Oli mahdottoman mukavaa.

Meidän kotikadulla sijaitsee muuten kaksi seksibaaria, yksi kyseisen genren erinäistä välineistöä tarjoava myymälä, valokuvausliike ja pieni surullisen näköinen avoliitossamme sekä suuria epäluuloja että toiveita herättänyt kebabravintola Mir, johon ei aiemmin olla uskaltauduttu sisälle asti. Toinen meistä tietää, että joskus ilo tulee litteässä paketissa ja niinpä lompsin eilen rohkeana rokansyöjänä Mirrin kebabrulla kainalossa kotiin. Kävi ilmi, että ei näin litteässä. Vaatimattomuudellakin on rajansa.

Heräsin säikähdykseen, mutta huojennuin pian, kun toinen valtaaja löytyikin sohvalta. Se näyttää ehjältä. Mikä onni. Sillä meni mua myöhempään, mitä ei tälläkään kertaa voi lukea minun edukseni. Ne, jotka tietävät, etten poistu yökerhoista ennen pilkkua ilman hyvää syytä, tietävät sen. En vain ole poistuvaa sorttia.

Nyt olen malttamaton varpunen jouluaamuna, joka haluaa kuulla menettämistään pikkutunneista ja kertoa omasta seikkailustaan. Nauraa, vaihtaa tuntemuksia keikasta ja tavatuista ihmisistä se ja se oli sympaattinen ja mennäänhän kun se ja tuo ehdottivat sitä ja tätä ja tulla syliin ja hipsutetuksi. Päästä ihmettelemään, miksi valtaaja nukkuu sohvalla ja kertomaan, että se on joka tapauksessa näin tehdessään itse syötävyys.

Aurinkoinen lepopäivä vasta availee silmiään casa de KolehmainenSaarelalla, mutta jo se näkee asioita, joista se pitää.

Ylivoimaa

Aamut ovat kauniita.

Sinä niitä vasten.

Ja kaupunki on kaunis ja minä saan asua siinä. Jos se on minusta kiinni en tule ikinä pois. Kerroin sen kaikille. Kerroin niin monta muutakin juttua niin monelle muulle, että unohdin olevani kaupungissa, jossa en oikeastaan tunne ketään. Työn hakeminen on vähän sellaista puuhaa - niin vastenmielistä ja niin ulkona mukavuusalueelta, että sen lomassa estoton juttelu tuntemattomien kanssa on helpottavaa ja luonnistuu itsestään.

Kadut ovat vilskeestä ruuhkaiset, helle jatkuu. Ja minä sain töitä.

Muutokseen sopeutuminen on minulle paljon helpompaa kuin etukäteen uskalsin toivoa. Ikävä on siedettävää, jakaminen..itseasiassa erittäin mukavaa ja avuttomuus menee, kun sekin on yhteistä. Varmasti tilanteesta tekee niin viihtyisän se että avomieheni boan kesyttäjä on samassa veneessä. Samassa seikkailussa. Varmasti tilanteesta tekee niin viihtyisän se että avomieheni on.

Eilen kävin juoksemassa jokirantaa pitkin ja poikkesin sellaisille ikivanhoille mukulakivisille Piispankaduille ja Agricolankaduille, joiden varsilla kasvoi kartanoita ja juuri oikean näköisiä pikkukahviloita, joihin pyykit pihalleen kuivamaan jättänyt nelihenkinen perhe kulkee helatorstaina possumunkille ja ananaspillimehulle. Tällaisen kadonneen paikan olemassa olo pistää kirjallisuuden opiskelijan ja aarteen etsijän pienen läppävikaisen sydämen koville yrittäessään olla heittämättä volttia, sillä täytyy pysyä tarkkaavaisena siltä varalta että Astrid Lindgren kävelee vastaan seuraavan mutkan takaa.

Kun tulin kotiin täällä soi Rufus Wainwright ja jottain muuta tunnelmallista ja herkkää. (Isoveljen ymmärryksen mukaan jalkapalloilijoilla on huono musiikkimaku, ei niissä ole paljon muuta vikaa, mutta kun ne kuuntelevat kaikki yötä.) Avomies heilutteli keittiössä boan sijaan luutua, teki ruuan, imuroi ja tiskasi, eikä mun tarvinut kuin suostua kävelylle, syödä kesän ensimmäistä jäätelöä (jonka joku muu on pyörittänyt) ja suukotella puiston penkillä tuomiokirkon jylhyydessä.

Ne, jotka jaksavat irvailla futisvaimon helposta elämästä, voivat hyvin syin jatkaa irvailuaan. Jätskikiskallakin toisen pallon maku valittiin puolestani, koska oma tilaukseni, kuten valintatilanteissa usein, oli apua. Elämä on lempeää ja saisin hävetä että kehtaan sitä ellää. Luultavasti oon tosi tahdoton ja hemmoteltu pissapää kun seuraavan kerran nähdään. Se ei mitään, mutta oikeasti jos ikinä puhun Turun murretta YHTÄÄN niin vetäkää vapaasti turpiin.

Tässä seikkailussa ollaan nimittäin ylpeitä meidän pohjoisuudesta. Ja niistä ihmisistä, joita siellä on, joiden kanssa on ollut etuoikeutettu elämään ja kasvamaan - maailman parhaimmistosta, jonka arvon ymmärtää selvimmin etäisyyksien takaa. Mutta vain melkein kaiken voi saada.

Yön viileydessä kun se toinen pohjoinen katsoo oikein pitkään, koettaa näyttää vakavalta, mutta sulaa hymyyn, joka lävistää hämärän, puistelen vain päätä: onko tämä totta.

License to kill

Eihän se nyt ihan täysin reiluakaan ole, että soitetaan vasta iltayhdeksän jälkeen seuraavaksi kahdeksan aamuksi äidinkielen opettajan sijaiseksi. Tai että luvataan lähettää tuntisuunnitelmat sähköpostiin, muttei lähetetä kuitenkaan. Ainakaan ei ole viisasta suostua. Mutta sen ymmärtää vasta herätessään viideltä aamulla suunnittelemaan tunteja, jotka voi pitää ilman mitään materiaaleja (ovat siis onnellisesti rantautuneet muiden muuttokamojeni mukana Turun satamaan) mille tahansa vuosikurssille, koska niistäkään ei ollut tietoa. Taloudellisestikaan ratkaisuni ei ollut varsinaisesti juhlien arvoinen, koska työmatka-linja-autoonkin kuluu osa.

Hyvä kun meet, T ymmärsi, Rakkaudesta lajiin.

Tehtiin siis kaikenlaista kivaa kahden ihanan ysiluokan kanssa. Sitten tuli maineestaan tietoinen "koulun pahin" kasiluokka ja nujersi mut. Sisälle vyöryessään ne kysyivät ensimmäiseksi mitä pahaa olin tehnyt kun mut oli laitettu opettamaan niitä. Siinä vaiheessa olin vielä ihan että he he älkääs nyt. Kun lopulta hengästyneenä ja murhanhimoisena päästin ne etuajassa syömään, yksi kovistytöistä mutisi mennessään "ei jumalauta, mua kyllä vähän hävettää miten me käyttäydyttään.." En hehetellyt vähääkään.

Hyvin osaavat varmaan huomisessa lauseopin kokeessa kertoa, että näytän ihan Tea Hiillosteelta, no näytänhän siis iiiihan Tea Hiillosteelta ja tanssijalta ja että mitä enkö muka oo tanssija, no mitä enkö muka oo koskaan ollutkaan tanssija, ihan oikeesti, ja että kannattais olla mielummin kuin äidinkielen opettaja, koska kaikki inhoo just eniten äidinkielen opettajia. Ja siitä tehtävästä saavat varmasti myös kaikki pisteet kotiin, missä tulee todistaa, että opettajalla ei vain ole kovinkaan paljon keinoja käytössään, jos oppilas yksinkertaisesti päättää nostaa pulpetin ilmaan, juosta ympäri luokkaa, kirjoitella liitutaululle, laittaa musat korville kymmenettä kertaa, olla ottamatta kynää käteen ja kirjaa esille tai kävelee ulos luokasta. Tai kuinka paljon vaikutus tehostuu kun monta oppilasta suorittaa edellä mainittuja toimintoja yhtä aikaa.

Rakkauteni tätä lajia kohtaan ei välttämättä olekaan niin vankalla pohjalla kuin olen olettanut.

Sen jälkeen tehtiin loppumuutto Kemmiin pikkuveljelle siirtyvien tavaroiden osalta, vedin äidin marimekkoyöpaidan päälle, keittoa, pitsaa ja omenahillopiirakkaa ja opponoin parikymmentä sivua kandin työtä. Rakkaus kulminoituu pieneen linnunluiseen kissaan, joka yrittää hypätä syliin hiljattain halvaantuneella jalallaan, muttei onnistu. Nostan sen, pienen ja hauraan ja nolon, mutta kiitollisen nyytin ja täytyn halulla olla pelkästään hyvä.

1 day to go

Huomenna mennään. Eikä meinata.

En pysy paikoillani enää, jalkojen alla on paljon intoa, vauhtia ja odotusta.

Illalla ei varmaan enää, kun tuhat ja yksi asiaa on hoidettu. Vietän viimeistä iltaa olemalla hölmö ja ihan liian herkkä oma itseni oman napani ympärillä omassa pikku-lukaalissani - Hääohjelmailtaa nimittäin. Itkufestarit.

Käyn myös viimeisen kerran siinä saunassa ja hörpin viimeiset iltateet siinä parvekkeella ja mietin varmaan joka askeleella, että tää on jottain tosi uniikkia ja viimeistä, koska voihan näistä lähtemisistä tehdä itselleen myös mahdollisimman vaikeita ja ikäviä.

Yhteisessä kodissahan askel on olevinaan ihan toinen jo, paljon vähemmän itsenäinen.

Tämä asenne imeytyy ympäristön negatiivisuudesta. Ei edes lähiympäristön, niiden jotka tietävät miten asiat ovat, vaan niiden jotka eivät tiedä yhtään. Jostain syystä se, että joku tekkee jottain odotuksista poikkeavaa, ja erityisesti jotain, mitä ympäristö itse ei uskalla tehdä, aiheuttaa paljon paheksuntaa. Sitten jos se kehtaa vielä röyhkeästi tulla onnelliseksi valinnastaan ja näyttää sen, on ympäristön keksittävä syitä todistaa itselleen eli toisille ympäristön mielenrauhaa, yhteisötasapainoa ja tyytyväisyyttä tyytymiseen järkyttäneen jäsenen ratkaisun kelvottomuus. Todella keksittävä.

Se loru jonka mukkaan pojat tehhään etanoista, sammakoista ja koiranhännän tupsukoista, ei kerro, mitä varten! Minäpä kerron. Kaikkein hurmaavimmat ainakin ovat olemassa, jotta tällaiset ympärilleen pesää rakentavat ja tunnesiteitä helposti ympäristöönsä (eri ympäristöön kuin edellä) muodostavat hömötiaiset pääsisivät joskus lähtemään etelään, jonne muutoin tulisivat varmaan aina vain haikailemaan, koska se pyrähtäminen on niille niin haastavaa.

Se loru oli musta aika epäoikeudenmukainen ja tyhmä jo pienenä. Mua säälitti tytöt, kun ne oli tehty paljon vähemmän siisteistä jutuista niin kuin sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista, raukat. Myöhemmin mulle valkeni että edustin itsekin tuota epäonnisempaa joukkoa, vaikka käytinkin isoveljieni vaatteita, leikin autoilla, legoilla ja dinosauruksilla, juoksin naapurin poikia kovempaa ja mulla oli lyhyt tukka.

Nyt se on pitkä ja olen oppinut arvostamaan kaikkea mihin tulee sokeria, kanelia ja inkivääriä. Vähän liikaa. Ja ruusun saamista pikapostina Espanjasta. Dinsosauruksilla ja legoilla leikin aika harvoin ja istun mielummin auton kyydissä kuin ajan itse. Silloin kun ajan itse, ajan liian lujaa, aiheutan vaaraa ja sekaannusta ja saatan jättää pyyhkimet keskelle tuulilasia, kun sammutan auton. Epäilen, että sammakot ovat sellaisia satuolentoja, joita vain lapset näkevät tai sitten ne ovat kuolleet sukupuuttoon ajat sitten. Juoksen pääasiassa linja-autojen perässä tai bodycompat-tunnilla kun käsketään. Vaikka meillä on Tuukan kanssa varmaan sama farkkukoko, käytän omia. Olen sosialisaation luomien sukupuoliroolini odotusten vanki ja kuuliainen alamainen, avovaimo huomisesta lukien.

Ja mut on ajettu sisään esimerkillisen huolellisesti, koska olen just nyt just näissä hetkissä (uskaltaako sanoo ääneen?) täydellisen onnellinen.

Onko pakkaaminen maailman sentimentaalisin prosessi?

Oulun kaduilla on nähty hitaasti etenevä pahvilaatikkotorni, jolla on jalat ja joka piti kahdensadan metrin matkalla kaksi tupakkitaukoa. Hullut päivät jatkuvat työajan jälkeen. Tekemättä jääneiden ja erääntyvien koulutehtävien tekeminen ja muuttaminen yksin töiden lisäksi on aika hurjaa. Tahti on hurja. Miehethän eivät tunnetusti ole ikinä there for u ko toivois, mutta äiti muistutti puhelimessa, että se on sen ammatti, se ei pellaa sitä huvikseen ja sää oot sen tienny ko oot sen valinnu. Mua huvitti puhelimessa. Se että äiti sanoi noin muistuttaessaan huolissaan vieraspeliviikonlopuista, jotka joutuisin viettämään yksin, että en sitten suuttuisi. Itse en kyllä huolehdi enkä voi valittaa: mulla on maailman kivvoin hellu.

Tänään vietin aamupäivän sullomalla tavaroitani laatikoihin kuunnellen samaa musiikkia, jonka tahdissa ne kolmisen vuotta sitten purin kaappeihin. Tiesin silloin aika paljon vähemmän elämästä ja minusta; siitä mitä haluan ja mistä tykkään. Ruisrockista ja piparista ja homejuustosta ja Kaarlen patiosta ja Barcelonasta ja kirjallisuudesta ja Tuiran biitsistä ja torikahvilasta ja sanataidekerhoista ja kesäöistä, joina istutaan puistossa Ninweä vastapäätä ja syödään kebebmajoneesipitsaa. Tai niitä seuraavista aamuista, jotka alkavat Anna Puun kauniilla päivällä ja hipsutuksella. Hitto - en tiennyt mitään.

En tiennyt aika monesta ihmisestä, mutta siitä en edes aloita tai tulee itku. Enkä ois uskonu niitä koskaan löytäväni tästä kolkosta teknologiakaupungista, jonka yliopistossa, jossa joka kerta eksyi, oli oranssit seinät. Ja jossa ihmiset tunkivat joka lauseeseen, mainoksiin, yirtysten ja tapahtumien nimiin nää, (raukkojen käsitys persoonallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisestä). Ja jossa kaiken lisäksi satoi aina.

Toisaalta nyt on kuitenkin jollain tavalla samanlainen fiilis kuin kolme vuotta sitten. Olen irrallaan. mikään ei ole paikallaan vielä, enkä tiedä kuinka kauan kestää, että on. Nyt minua kuitenkin odotetaan siellä minne menen. Minua ja neljiä salaattiottimiani ja sauvasekoitintani - en edes tiennyt, että minulla on sellainen! Olen näköjään kunnostautunut kaikenlaisen turhan materian keräämisessä, mistä on aamun aikana irronnut useat hyvät naurut, joita apuun rientävä ykkösketju taitaa tulla illalla jakamaan. Olen aika huono luopumaan, myös esineistä. Nyt tosin tein Kemiin menevät- laatikon, johon lahjoitin pikkuveljeä varten esimerkiksi suuren osan mukeista, joita silti on koko Tontan futisjoukkueelle vieläkin.

Olen ottanut puolustuslinjan. Elämässä joutuu muutenkin ihan tarpeeksi monta kertaa tekemään päätöksiä, joita ei tahdo tehdä ja luopumaan asioista ja ihmisistä ja kissoista, joista ei tahdo luopua. Nyt ei tarvi. Ei sellaisesta, minkä luopumisesta tulee paha mieli. Kyllä sopu sijaa antaa ja mukit on helppo pinota. Eivät lopu kesken, jos mennään talvella naimisiin ja tehhään koko tuomiokirkolliselle minttukaakaota, niille seisomapaikkalaisillekin.

Tiistaipäivä

Se meni hetkeksi rikki.

Se nimittäin kirjoitti kirjoittamistaan kaksi viikkoa kauheista päänsäryistä kärsien ja naapurista lääkettä anellen, tiskien, vaatekasojen ja pölyn keskellä. Toisinaan ilman ravintoa, koska sen kaikki energia oli käytettävä niin hippusiaan myöten kandin tutkielman tekemiseen, ettei sen voimat vaan riittäneet enää kauppaan asti. Silloin sillä tuli itku. Välillä se oli niin heikkona, että se vähän pelkäsi mielenterveytensä puolesta, esimerkiksi silloin kun se nälkäkuoleman partaalla löysi pakasteestaan mustikoita ja rouhi niitä rasiallisen jäisinä lusikalla kitaansa. Se nukkui siinä asennossa, johon se koneen äärestä ennätti juuri ennen silmien umpeutumista, ja ilman lakanoita – eräänä aamuna se nimittäin luuli kykenevänsä vaihtamaan ne. Aamuisin sen ensimmäinen ajatus oli että eihän, onko pakko olla olemassa ja ellää vielä tämäkin päivä. Ja viikonloppuisin kun muut tekivät kaikenlaista kivaa, se pakottautui tietokoneen ääreen ja tunsi olevansa niin yksin.

Ja jottei sillä olisi ollut liian helppoa, kaikki teknologia petti yhtä aikaa. Sen mp-3-soittimen (joka on siis yksi sen elintärkeimmistä esineistä) lisäksi hajalle pamahtivat nettimokkula ja microaaltouuni. Jännitystä osaltaan lisäsi tietokoneen uusi omintakeinen harrastus sammuilla tuon tuosta itse valitseminaan ajankohtina.

Vähän ällöttävää dramatisoida tälleen, mutta tuollaisena se tilanne mulle näyttäytyi, koska oon melkoisen hyvä tuntemaan sääliä ja empatiaa itseäni kohtaan. Mukava elämä sopii mulle vaan paljon paremmin.
Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun se kahdessa viikossa kasaan raavittu puolen vuoden työ lopulta valmistui. Siinä kun on vielä semmonen homma, että vaikka en muuten tunnustaudu perfektionistiksi, oon sitä joskus näitten kirjallisuuden ja opettaja-opiskelujuttujen kanssa. Ne on vissiin jotenkin määrittävinään mua ihmisenä...

Oman rajallisuuden karvaan myöntämisen nieleminen teki tiukkaa, mutta sen jälkeen se tunne oli aika tykki, kun yliopiston kirjaston tietokoneluokassa hihkuin viimeistä pitkään venynyttä editointia suorittaessani että ESSI MÄÄ EN JAKSA ENNÄÄ – NYT MÄÄ LÄHETÄN! Viimeisiin ponnistuksiin henkisen tuen ominaisuudessa osallistunut paras ystävä ymmärsi täysin ilmassa leijuneen juhlan. Sen kunniaksi mentiin kaupungille salaattibaariin. Muiden kanssa-ahkeroijien mielestä olin varmaan just maailman ärsyttävin ihminen, ainakin katseista päätellen, kun hihkuin, että SE OIS SITTEN SIINÄ HAA!

Tämä painajainen sai alkunsa siitä, kun palautuspäivä aikaistui kuukaudella sinä hetkenä, kun huomasin hakevani Turun yliopistoon maisteriopintoihin. Hakuajan loppuun mennessä muiden papereiden mukaan pitää nimittäin liittää opintotodistus kandintutkielman arviointeineen. Siksi päätös hakemisesta syntyi minuutissa.

Tällaisten puristusten jälkeen menee joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä sen että saa tiskata, viikata vaatteita kaappiin, selata huonekalulehtien mainoksia, valita kauan mihin pukeutua, kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, lukea syntymäpäiväkortit uudelleen, liikuttua äidin runosta ja sitten istuksia tässä auringon taas kerran lämmittäessä selkää ja heittäessä valoja ympäri huonetta. Kirjoittaa ja kuunnella Aladdin-elokuvan musiikkeja hymistellen ajalle, jona oli kovin juttu osata dialogit alusta loppuun ulkoa. Ja miettiä sitä matkaa, jonka sieltä on kulkenut tänne ja sitten niitä askelia, jotka on aikeissa seuraavaksi ottaa. Kun niistä ei voi koskaan yhtään tietää minne ne vie, ei niin yhtään. Aika hienoa.

Tällaisten puristusten jälkeen menee kuitenkin vain joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä
sen että saa tiskata. Ja vastentahtoinen kirjoitustauko muuten (julkaisutauko oikeellisuuden nimissä, kirjoitan kyllä) johtuu internet-yhteyden puuttumisesta Oulun kodissa. Vaan kestän sen kuin nainen, joka elää kuin varastossa muutenkin toinen jalka oven välissä jo. Kääntelen avainta lukossa ja huonekaluja vuoraavaan pölyyn kirjoitan hei hei.

Happiness is real only when shared

Otsikko on siis In to the wild- elokuvasta, joka katsottiin.

Tämä ajatus ei sinänsä ole minulle uusi, olen tiennyt tämän aina. Mutta syntymäpäivänäni matkalla takaisin Ouluun, kun edessä siinsi seitsemän tuntia junaa väärään suuntaan, oli minulla aikaa miettiä kenen kanssa onni on jaettava? Perheen? Parhaiden ystävien? Pojan, joka vie jalat alta, ja roskatkin, kun pyytää?

Minulla on monta kotia. Kaikki merenrantakaupungeissa. Olen aika merellinen kaveri.

Tämän jakamiskysymyksen olen ratkaisemassa niin, että olen olemassa ensimmäistä kertaa elämässäni näin rohkea ja...melkein sanoin että antautumassa virran vietäväksi, mutta pikemminkin päin vastoin. Vaihdan suntaa vastavirtaan kesken kaiken. Ehkä hyppään kolmesta metristä (edelleen korkein hyppysaavutukseni - säälittävää, tiedän) ja sukellan niin kuin kuudennella luokalla.

Otti mahan pohjasta hulluna, mutta siinä hyppylaudalla seistessä tiesin, että haluan tehdä sen enemmän kuin mitään. Oikeastaan kun visioi itsensä jo hyppäämässä, ei sen jälkeen muita vaihtoehtoja ole enää edes. Tutut naamat kannustivat ponnekkaasti alhaalla silloinkin, vaikka varmasti osa luokkatovereista toivoi silmät kiiluen näkevänsä minun mätkähtävän mahalleni. Huimasi ja puristin silmät kiinni ilmassa, mutta voi sitä hymyä kun nousin altaassa pintaan. Ja hymyilen vieläkin. Uskalsinpa!

Näen kyllä vedessä väijyvät vaarat. Tai ehkä en sitten näe. Aivan sama, on niistä minulle kerrottu. Turvalliset ratkaisut tympivät. Sitä paitsi nyt en hyppää yksin, tai vähintäänkin minua ollaan vastassa, ottamassa kiinni.

Tämä vesiallegoria on suoraan lainattua Pmmp:n Veden varaan albumilta, josta teen touhuissani kandin tutkielmaa. Vesi on elämä. Sinänsä ei erityisen tuoretta tai yllättävää symboliikkaa, mutta se kuinka yhtenäinen ideologia vallitsee läpi koko teoksen, hämmentää. Pmmp nimittäin esittää, että vaikka yhteiskunnassa on puutteita, jotka on nähtävä ja joihin on puututtava kyllä, (esimerkiksi juuri puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla niistä,) ja vaikka puitteet ja edellytykset uida ovat kaikilla erilaiset, on silti jokainen itse vastuussa oman suhteensa ja suhtautumisensa rakentamisesta veteen. Toinen tuntee uppoavansa, toinen kutsuu sitä sukeltamiseksi. Se, että joku on tai ei ole syntyessään kuin kala vedessä, ei siis määritä uimataitoa loppuiäksi.

Tein ensimmäisen hankinnan yhteiseen kotiin. Siihen, jonka parvekkeella katsellaan kaupungin valoja viltin alla iltaisin ja juodaan teetä, jonka paketin kyljessä lukee: Hovimme on lämmin ja onnellinen, vaikka seinät puttuisivat. Eilen katsoin ensimmäistä kertaa kokonaisen X-factor-jakson ja se poika, joka lauloi itsekin tulkinnastaan liikuttuneena Vesireittejä sai mut itkemään myös.

Jos kaupunki tulvisi, me oltaisi aika heikoilla. Minä uin alkeisselkää ja T siitä hiukan kehittelemäänsä muotoa; meduusaa. Onneksi hovi sijaitsee seitsemännessä kerroksessa ja seinätkin siinä on. Ja sauna. Ja parketti. Ja iso keittiö astianpesukoneineen, joka toimii taas. Ehkä siis vain katseltaisiin uimataitoisia alakerran naapureita ja heiteltäisiin niille eväitä. Vaikka tätä Italianpataa, jota otin itselleni vähän mukaan. Tää on hyvää, mukavan mausteista. Kehtais tarjota.

Viikko sitten...(netti lakkasi toimimasta kesken yrityksen oikeuttaa tätä sokerista hömppää)

Ei se muuten ollutkaan uni, se tapahtui.

Sen tietää näistä raidallisista boksereista ja valkoisesta hiattomasta paidasta, jotka se sulloi lähdön hetkellä mun kassiin ja joissa hiimailen epämääräisessä haikeuden ja hellien ajatusten tilassa kotosalla. Todistusaineistona mulla on myös vessassa vihreää saippuaa, joka haisee ihan miehelle ja kuihtunut iso punainen ruusu maljakossa pöydällä. Sain sen tutulta kantakahvilan sedältä teetilauksen yhteydessä terveisinä Espanjasta. Silloin olinkin keisarin morsian idioottimaisen pitkää tajuamiseen kuluvaa aikaa ja sitä seurannutta vielä idioottimaisempaa hölmistynyttä hymyä myöten.

Välillä iskee nolous tästä ylipateettisesta tunteista tiedottamisesta. Teen sitä silti, kun en tiedä muutakaan tapaa elää, ainakaan kivempaa. Kirjoittaudun ehjäksi. Sitäpaitsi voin selittää...

Viimekevään kolarointien jälkeen ystäviensä kanssa seurustelemattomuussopimuksen solminut itsenäisistä itsenäisin minä ilmoitin, että JOS joskus vielä löydän jonkun, JOS joskus vielä rakastun, kirjoitan sen isolla mun fb-statukseen ja kerron sen kaikille. Menen heti kihloihin, naimisiin, otan koiran ja chinchillan ja tatuoinnin ja muutan yhteen ja elän koko elämäni onnellisena loppuun asti. Suutelen junan oviaukossa, vaikka muut odottavat ja yliopiston käytävällä enkä välitä vaikka jottain oksettais. Annan tanssittaa itseäni aurinkoisella parvekkeella niin että viimesyksyn vastapäisen talon asukit jäävät kakkosiksi. Ainiin ja nautin röyhkeästi joka hetkestä myös, enkä enää epäröi tai pyytele etuoikeutettua onneani anteeksi peläten, että se viedään minulta.

Ne viedään aina, ja siksihän siitä hetkestä kun on rakastunut ja sitä ei muista, kun kaikki on vaan niin sietämättömän ihanaa, vaikka toinen ei veisi ikinä astioita tiskipöydälle, kannattaa ottaa kaikki irti.

Koska niin ei oikeasti pitänyt missään nimessä käydä, koska sen ei pitänyt missään nimessä olla edes mitenkään mahdollista ja koska mustavalkoisuus ja yksinkertaisuus ovat enimmäkseen jääneet lapsuuteen (paitsi Jussilta) ja koska rehvastelusta huolimatta vedän usein tosipaikan tullen hännän koipien väliin, tyydyn toteutuksessani kohtaan kaksi: Minä taisin rakastua.

Rehvakas näyttäminen muutenkin lakkaa oikeastaan olemasta se juttu silloin kun toisesta ihmisestä tulee se.

Välillä järkeistän asioita ja halveksin itseäni siitä lohduttomuudesta ja avuttomuudesta, joka saa alkunsa 600 kilometrin etäisyydestä johonkin, joka on vain samanlainen luuranko kuin muutkin - niinhän? - jonka päälle on viritetty nahka. Se nahka, jota vasten vain satuin nukkumaan kaikki ne yöt, joina sai valita ja jolle puhalsin viilentävää ilmaa, kun se kuumeni 39,5-asteiseksi ja hikoili kohtuuttomasti ja johon kirjoitin viimeisenä yönä labradorinnoutaja. Ainakin melkein.

Iso on ikävä. Tää Alicia Keys ei muuten auta asiaa sitte yhtään.

Huominen Turkuun lähtö saattaa auttaa. Wait till you see my smile.