Thriller night

Ai kun on sähköä ilmassa.

Ykkösketju viettää tänään, halloweenina, lempeää kauhujen yötä.Tunnen itseni ihan pieneksi tytöksi, joka tekee kauhean numeron yökylään lähtemisestä ja pakkaa mukaan kaikki unikaveritkin. Tai itseasiassa ne jotka tunsivat minut silloin, tietävät, etten tietenkään pakannut mukaan kaikkia unikavereita vaan järjestin muutaman tunnin kestoiset unikaverivaalit, joiden päätteeksi vain onnekkaat tiukan seulan läpäisseet tarkoin harkitut ja lopulta valitut pääsivät mukaan. Unikavereille sen täytyi olla kamalan uuvuttavaa, sillä vahva ennakkosuosikki, Bonzo - iso vaalenpunainen porsas, kiri kerta toisensa jälkeen itsensä voittoon puolueettomasta tuomaroinnista huolimatta.

Pitkää pilkkopimeässä pakkasillassa suoritettavaa kävelylenkkiä seuraa saunominen, herkuttelu ja yritys katsoa ihan kokonainen kauhuleffa kynttilän valossa herkutellen. Tehtävää ei helpota se, että koko joukkue, joka on luonnostaan todennut hyvin järkkymättömin perustein parhaaksi jättäytyä kauhuelokuvien parista koko tähän astisen elämänsä ajaksi, tärisee jo pelkästä ajatuksesta. Ulos mukavuusalueelta ja susien syötäväksi ja moottorisahamurhaajien. Patjalle lattialle hakemaan lämpöä universumin ihanimmista pelkureista. Nyt mennään eikä meinata ja ollaan pienistä urheista itsestämme aikamoisen ylpeitä, jos ollaan aamun valjetessa vielä kaikki tallella.

Tumma juttu. Ja kumma.

Kummallista miten Jyväskylällä on ollut aina hoitava vaikutus minuun. Siellä aika on pysähtynyt ja elvyttänyt kerta toisensa jälkeen.

Karkasin sinne kotoa 16-vuotiaana, kun kuviot kävivät liian ahtaiksi ja maailma kaatui päälle. Isoveljeni kertoi juuri löytäneensä valokuvia ajasta, jolloin pikkupojista ei ollut tietoakaan; istuin boheemin nyt jo puretun kaksion sohvalla lukemassa Sweet walley highta. Olin niin alussa. Söimme tulista keittoa, pelasimme aliasta ja pääsin mukaan keskusteluihin, joita muualla ei käyty. Mikä tärkeintä, kauaksi keskusteluista, joita muualla käytiin. Isoveljen kaverit olivat kylässä Venäjän tuliais-aperatiiveineen. Minuakin kestittiin ja kohdeltiin kuin prinsessaa - ja mikä huomionarvoista ja epätavanomaista - kuin prinsessaa, jolla oli jotain sanottavaa. Eikös meillä ollut silloin aika mukavaa?

Karkasin sinne, kun odotin sotatantereiden kauhua takaisin kotiin ja murruin ikävään ja pettymykseen, kun tätä ei ennakkotiedoista poiketen päästettykään lomalle, vaan mielivaltaisesti työllistettiin ihmisten tappamisharjoituksilla vielä kolmannenkin viikon ajaksi. Silloinkin Jyväskylän kehto keinutti parhaisiin uniin ja siihen oloon, joka niitä seuraa.

Samojen metsäkauriin silmien heijastus linja-auton ikkunasta, kun on niin pimeää, ettei ulos enää voi nähdä. Vuosia on tuota väliä ravattu - isoveljen mielestä turhan harvoin - mutta silti. Särjytty, eheydytty, iloittu, pelätty, vihattu, rakastettu, kai sekin on sanottava. Kastettu lapsiakin. Kouluja on käyty, niistä on joitain todistuksiakin olemassa. Läksyjä on luettu, jätetty lukematta ja nyttemmin myös annettu. Samoja asioita pakenevat oppilaat ja opettajat.
Samoja asioita pelkäävät. Viimeisellä tunnilla opetin tänään aivan ihanalle ekaluokalle uskontoa. Laitoin luokan nurkkiin kiinni tunnekortit, joissa oli iloiset, surulliset, vihaiset ja pelokkaat kasvot. Sanoin aina jonkin asian kuten isoäiti, pimeä, maksalaatikko, lumisade, matematiikka, sumopaini ja oppilaat hakivat paikkansa luokasta sen mukaan millaisia tunteita asia heissä herätti. Tehtävää jatkettiin niin, että he kiersivät ryhmissä eri nurkissa ja keskustelivat siitä mikä heidät tekee oikein surullisiksi tai vihaisiksi.

Pelkonurkassa veti sanattomaksi, kun viisas ja kaunis pieni tyttö vakavoitui ja kertoi ääni väristen pelkäävänsä vanhempiensa eroa. Siihen toinen jatkoi, että pelkää vanhempiensa kuolemaa. Muut nyökyttelivät ja katsoivat anovasti kuin odottaen minun vakuuttavan, ettei ole syytä huoleen. En pystynyt siihen. Kamalaa olla kyvytön tuollaisen haavoittuvaisuuden ja lohduttomuuden edessä. Pelosta voi vain keskustella, sen aiheuttamista tuntemuksista, ehkä se lieventää niitä. Totesin avuttomana, että ymmärrän hyvin, että se pelottaa. Iho meni melkein kananlihalle. Että tiedänkin kuinka voi pelottaa. Että näitä pelkoja ei voi tehdä tyhjiksi. Että niitä tulee lisää ja että niiden aiheellisuus tuodaan hyvinkin näkyviin sitä mukaan kun kasvaa vanhemmaksi.

Poikiin, jotka vihasivat tyttöjä, koska nämä saattavat suudella suulle (sanasta sanaan näin - aika hellyyttävää tohkean seitsenvuotiaan suusta!), vihasivat koulua, koska siellä on tyttöjä, jotka saattavat suudella suulle ja pelkäsivät auttamista, koska jos auttaa tyttöä, se saattaa suudella kiitokseksi suulle, oli paljon helpompi suhtautua. Okei ja sitten siihen, joka perusteli auttamispelkonsa sikainfluenssalla, mikä oli minusta aika terävää, kun todellinen syy siirtyä pelkonurkkaan oli tietysti ryhmäpaine.

En loppujen lopuksi tiedä missä Jyväskylän taika tällä kertaa piili. Ehkä pienissä veljenpojissa, joista pienemmänkin luottamuksen vihdoin voittaa itselleen. Yöllisissä itkupotkuraivareissa, joita välttääkseen lakkaa itse vaikka hengittämästä. On vapauttavaa huomata murehtivansa vain sitä, miten pienen ihmisen voi tehdä onnelliseksi, kuinka hänet saa kokemaan maailman turvallisempana paikkana, kuinka riippuvainen pieni ihminen voi olla, kuinka joku voi olla kokonaan minun varassani. En tiedä mitään suurempaa, kuin olla häntä varten.

Oma oleminen ja kaikki mikä siihen liittyy on silloin aivan toisarvoista.

Tai ehkä taika oli vanhemman enkelin äänessä aamulla, kun se herättää silittämällä päätä pikkuruisilla kätösillään, haluaa tulla viereen sohvalle nukkumaan ja ottaa pikkuautotkin mukaan, jotta voidaan heti herättyämme leikkiä. Tietämättään se puhuu niin viisaita. Tykkää kaikista hyvistä jutuista niin kuin mustista torvisienistä, hipsuttamisesta ja minusta.

Tai amerikkalaisen Alvarin kohtaamisessa tanssilattialla ja ihan vain sen huomaamisessa, että tällaisetkin kohtaamiset ovat mahdollisia. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan alvaruus ei ole kuollut sukupuuttoon. Jotkut voivat vielä oikeasti koskettaa ja ainakin joillain heistä on prinssin nimi.

Tai sitten Dave Lindholmin keikan seuraamisessa kosketusetäisyydeltä. Tunteet ryöppysivät ja ravistelivat ja olin ymmärtävinäni mistä tässä elämässä on oikein kysymys.Viimeisen biisin soidessa kaikki loksahti kohdilleen, pidin sinusta siinä kaikki. Siinä kaikki.

Ja taas, sunnuntaina, istui linja-auton kyydissä sieluhoitoa vastaanottanut nuori neiti rauhoittuneena, saapumistaan paljon eheämpänä, tasapainoisempana, omanarvontuntoisempana. Asiat järjestäytyneenä mittasuhteisiinsa. Perui vannomiset itselleen siitä, ettei kuule enää loppuvuonna kertaakaan tiettyyn yhtäaikaa huvittuneeseen ja epäuskoiseen et-voi-tosissasi-elää-tuota-elämääsi-noin-vaikka-se-olisi-kuinka-sinun-äänensävyyn lausuttua Voooi Anna-a:ta, jota seuraa tiuha puhelimen voluumin näpytys myötähäpeän vallassa hiljemmalle, jotta ihana ja kunnollinen poikaystävä toisesta maailmasta siinä vieressä ei kauhistuisi aivan suunniltaan.

Ainoastaan enää hymyilytti; niinpä, voi minua, voi elämää. Se on aika ihmeellinen. Ja hyvä ironian ja huumorintaju sillä on myös. Ja draaman. Meillä on siinä juurikin aika monta yhdistävää tekijää.

Game on

Junassa ihmiset

koettavat arvailla miksi tyttö itkee.

Kirjoittaa pois pettymystä valvotuista öistä,

naurettavista odotuksista.

Katselee ulos, ei ole enää matkalla minnekään.

Hapuilee maisemasta sanoja, joihin sitoa

lamaannuksen ja epäuskon,

katseen, jonka tietää pyytävän lähtemään

mutta jalat eivät liiku.

Kuristava arvottomuus.

On yksi asia kulkea pässinä narussa

ja toinen jäädä seuraamaan, vaikka narukin

on katkaistu,

ja vaikka pässin on moneen kertaan jo

käsketty painua helvettiin.

Yritys maalailla mitään odotettavaa tuleviin vuosiin

- onko niihin pakko herätä voi luoja -

on todellakin yritys.

Kun on saanut kunnolla turpaan, jos edes sitäkään,

se, että itse on ollut kiltti ja hyvä(uskoinen)

että tietää tehneensä monta asiaa oikein

ja että hämärästi muistaa olleensa aikaisemmin elämässään hiton hyvä tyyppi

on anorektinen lohtu.

Mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti?

Olen useana aamuna herännyt paitsi taianomaiseen näkymään, jossa villit hiutaleet leikkivät keltaisten koivun oksien yllä, voimakkaaseen ystävyyden ylistyksen tunteeseen. Sellaiseen äkilliseen onnenpuuskaan, joka iskee kesken aamuteen juonnin pyjaman housut jalassa istuessa puulattialla, jota vasten voi tuntea omat hölmistyttävän tutut ääriviivansa. Tunne on varmuutta siitä, että nämä ääriviivat saavat arvostusta ja ymmärrystä ja rakkautta niiltä, joita itsekin arvostaa ja rakastaa.

On niitä, jotka löytävät aina puolestani perustelut ratkaisuilleni, olivatpa ne sitten millaisia hyvänsä.

Ystävät eivät koskaan tuomitse kun heille soittaa sunnuntaisin kertoakseen kadonneesta kengästä tai 15 yöllä lähetetystä känniviestistä. He kääntävät tilanteen voitoksi, muistuttavat miten tuhkimollekin kävi. Muistuttavat itse soittamastaan mää hyppään tosta sillalta jokeen, jos sää et nyt tykkää musta-puhelusta ja saavat vaivaiset pikkuviestit tuntumaan amatöörimäiseltä mokailulta, jolle on vaan kiva kikatella.

Joskushan he eivät sitäpaitsi vastaa ollenkaan puhelimeen, koska jos eivät heittäneet sitä itsensä sijasta sillalta jokeen, pudottivat sen kiivetessään kolmannen kerroksen parvekkeelleen.

He ymmärtävät myös kun heille nolona tunnustaa tanssineensa taas edellisiltana pikkujulmurin pillin tahdissa tämän kotiovelle saakka. Heillä on aatelinen kyky saada siirtämään suihkuverhotankoon hirttäytymisaikeet seuraavalle päivälle. He eivät koskaan muistuta, että mitä me sovittiin siitä miten pikkujulmurin kanssa toimitaan, vaikka voisivat ihan hyvin. Se olisi varsin kohtuullistakin ottaen huomioon toimintasuunnitelmaan laaditun tuntimäärän.

Ystävät löytävät vian AINA pikkujulmurista. Kun seuraavalla kerralla uhoaa antavansa samalla mitalla takaisin, ystävät korkeintaan vaihtavat katseita, ei heillä ole tarvetta iskeä vyön alle. Vasta sopivan ajan päästä he virnuillen lainaavat bile-piikkareitaan sillä ehdolla, että pystyn varmasti pitämään koko parin tallessa.

Ystävät ovat hyvin tietoisia puutteistani. He eivät menetä hermojaan vaatekriisin iskiessä vaan ymmärtävät pysyä hoputtamatta sivussa pahimman hermoromahduksen ajan ja kaatavat diplomaattisina viiniä valmiiksi minunkin lasiini.

Jokohan voin pitää ystävänäni häntäkin, joka kapaloi minut hellästi peittoonsa, kun sitä oli kaadettu hippanen liikaa?

On niitä, joiden kanssa tehdään hassuja sopimuksia ja mennään eikä meinata.

Ystävä saattaa esimerkiksi jättää superhienot skandinaaviset vaahtobileet väliin ja juosta pitkin öistä Bulgaariaa etsimässä varastettua kameraasi, poliisiasemalla pantata munuaisensakin kameran löytymisen puolesta ja tulla lähes pidätetyksi.

On niitä, joiden edessä ei tarvitse hetkeäkään esittää että ei satu.

Nämä myötäeläjät puhdistavat haavani juhannustaikojen jäljiltä, ottavat syliin ja puhaltavat ilmaa, kun olen saanut puukosta selkään ja keuhkoihin. He kyynelehtivät kanssani Jipun soidessa, pitävät kädestä kiinni, eivät myöskään osaa elää. Lopulta juurikin he letittävät hiukseni, määräävät nousemaan ylös ja viettämään elämämme ihanimman kesän. Syksyn. Talven. Heidän kanssaan päätetään olla yhdessä upeita kaikkina vuodenaikoina, sytytellään kynttilöitä pimeyteen ja saunotaan.

Jotkut ystävät ovat aina sopivasti huolissaan. He saattavat koputtaa selkään kesken puheviestinnän luennon kysyäkseen hämmästyttävällä vakavuudella mitä muuten sille sinun kissallesi kuuluu? Voiko se jo ihan hyvin? Heidän mielestään olen jotenkin vaisu, yskäni kuulostaa pahalta, minun pitäisi ehkä syödä muutakin kuin omenoita ja olen ottanut taas ihan liikaa kursseja syksylle. He kurtistavat kulmiaan ja patistavat herkuttelemaan, lepäämään ja nauramaan. Välittävät tavalla, jota joskus kaipaa.

Ystävä saa minut heikkona hetkenäni hymyilemään lohkaisemalla: Kielivirheitä, vähäsanaisuutta, vastahakoisuutta itsestään puhumiseen, mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti? Ystävät tietävät kaikki virheeni, huonot ominaisuuteni ja puutteeni ja tykkäävät minusta silti. Ehkä jopa juurikin siksi.

Ystäväni tietävät mitä tarvitsen.

Eräs, jossa ystävyyden piirteet kulminoituvat kuljettaa minut syyslomalla Helsinkiin ja tanssittaa niin, että ei todellakaan muisteta mikä kotona odottaa. Koulussa.

Minun ystäväni ovat ihania, aivan ihania. Ja nyt lähden viettämään heidän kanssaan iltaa. Eikä todellakaan muisteta mitä on huomenna - tai vittu ikinä!