Murheille stop!

Korjaan aineistoaineita ja luen musikaaliarvosteluja, ja kukkakärpäset tekevät itsemurhaiskuja teeheni. Kohta tämä on ohi. Kelailen läpi kokemuksia, joiden ansiosta olen nyt tässä, kaikkea mitä olen saanut. Minkä takia tuntuu pelottavan hyvältä? Ihan niin kuin kaikki pitäisi ansaita ja minulle olisi vahingossa tullut vähän liikaa. Ehkä siitä verotetaan myöhemmin. Ehkä se on se pelottava juttu, vaikka pitäisihän mun jo tietää, että tilit eivät vaan mene elämässä tasan.

Tämä on tätä 5-vuotiaan veljenpojan logiikkaa: Ei voittaminen oo tärkeintä, vaan häviäminen. Koska silloin kukaan ei voi varastaa sun kultamitalia. Olkku tulee kerran vielä suistamaan isänsä filosofian valtaistuimelta.

On se vähän raskasta puristaa kultamitaliaan rystyset valkoisina, mutta teen sitä silti. Ehkä sen vois yrittää piilottaa paidan alle myös, mutta en oo koskaan ollut piilottajatyyppiä. Joissain asioissa kallistun tavoittelemaan voittoa, toisissa valitsen suosiolla häviämisen. Stop, en rakastua saa, se tietää vain surua ja murheeksi käy. Murheille Stop.

Saako suojakuplaan jäädä vähäksi aikaa makaamaan, jos se on sisustettu monilla mukavuuksilla ja jos siellä viihtyy? Ainakin jonkin aikaa vielä. Kuplassani ei ole yhtään terävää kulmaa, sillä ne jotka olivat, hioin sileiksi. Enkö silloin olekin pehmeydessä, seesteisyydessä ja rauhassa lillumiseni ansainnut?

Pidin kaksoistutkintoryhmälle hienon eettisiä kysymyksiä pohtivan tunnin. Tai ne pitivät sen mulle, ihan kuinka vain. Luokassa piti siirtyä kohti etuseinää sen mukaan kuinka paljon samaa mieltä oli aina kulloisenkin väitteen kanssa ja vastaavasti kohti takaseinää, jos oma näkemys oli vastakkainen. Otin aika provosoivia ja rankkojakin aiheita, kun huomasin, että ne synnyttivät myrskyisimmät ja upeimmat keskustelut. Silti kiihkeä argumentointi ja halu osallistua yllätti minut. Unohtivat katsoa kelloakin ja kitistä myöhästyvänsä kohta bussista.

Vain muutaman mielestä elämässä parasta mitä voi olla, on omien lasten saaminen. Eräs heistä tuuletti ja sai koko luokan nauramaan: Ai mitä? Viittasko opettajakin? Haluisko opettajakin lapsia? JESSSS.

Mun oppilaideni mielestä esimerkiksi: suomessa tulee olla pakollinen asepalvelus, kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa voisi ainakin harkita, facebook ei edistä sosiaalisten suhteiden syntymistä ja ylläpitämistä, Etelä- ja Pohjois-Suomessa on ihan yhtä hyvä asua, alle 15-vuotias voi ihan hyvin olla valmis harrastamaan seksiä eikä äidinkieli todellakaan ole se tärkein lukiossa opiskeltava aine, no koska sehän opitaan jo lapsena, ja koska matikka on tärkeempää ja vieraat kielet!

En ollut kaikesta ihana samaa mieltä, eivätkä ne itsekään olleet. Keskustelut aiheiden tiimoilta olivat pääasiassa aika korkeatasoisia. Oli mahtavaa huomata, kuinka suvaitsevainen porukka sieltä onkaan kasvamassa.

Erään mielestä homojen ei pitäisi saada adoptoida, koska mieti sitä lasta, sitähän potkittaisi päähän koko peruskoulu! Niinkö todella? Pyysin takaseinään kolmen muun kanssa nojailevaa huomauttajaa harkitsemaan tilannetta uudelleen ja katsomaan vähän ympärilleen. Kaikki 25 muuta tönöttivät etuseinällä rinta rottingilla ja minut valtasi ylpeys. Eivät näiden lapset ainakaan ketään potki!

Kun luokassa suurta arvostusta nauttiva poika ilmoitti, että mun isä on homo, eikä muakaan oo silti koskaan kiusattu, tuli hiljaista. Sitten vaikeaksi menneeltä takaseinältä kaikui luokan koviksen vastaus: No ku emmää oo tienny!

Pitää muistaa elää, elää, elää, ee, ee, ee, under my umbrellaa, elää elää ee ee ee ee e ee!

Riidassa risteileviä ajatuksia pienessä päässä. Elämästä. Tänään ei niinkään muiden - omasta.

Se on yksinäisintä ikinä. Se elämä, joka ennen oli, kasvaa villiä nurmea ja rehottaa ja lojuu. Varmaan siinä viidakossa asuukin jo joku muu. Ahdistus omista väliin jääneistä tenteistä (ryhdisty! niitä on yhteensä yksi!) ja omista laiminlyödyistä, odottavista opinnoista pilkahtaa välillä mielessä. Nämä, pölyn rinnalla, ovat lähinnä niitä lojuvia asioita.
Kasvaviin kuuluvat maksamattomat laskupinot sekä paniikki verkkokurssille tehtävästä runokurssisuunnitelmasta ja ensi lauantain laulukeikasta, jota varten reenaaminen ansaitsisi enemmän aikaa. Kysyivät oliko meidän nimi Unohdettu juhannus vain Unohtumaton juhannus, julisteet piti saada painoon. Tässä tilanteessa unohtumaton olisi ollutkin aika paljon liikaa luvattu!

Ehkä tekemiseni olivat ennen sen laatuisia, että ne oli helpompi pitää järjestyksessä; olla tilanteen tasalla ja organisoitu. Mutta silti! Kuka on tämä Anna, joka saa ylinopeussakot taas, unohtaa peruuttaa hammaslääkäriaikansa ja nukkuu toista viikkoa ilman lakanaa, koska ei ole ehtinyt vaihtaa uutta?

Toisinaan perfektionistiksikin tituleeratulle asioiden järjestymistä rakastavalle ihmiselle on sietämättömän hirveää tulla riivatuksi tiedolla valkotakkisesta miehestä hermostuneesti ravaamassa työhuoneensa ovella toistelemassa nimeäni, joka ottaa kaiun pitkän käytävän tyhjistä seinistä. Ja niin turhaan oman huolimattomuuteni vuoksi hukkaan kuluvasta arvokkaasta ajasta, jonka mies käyttää laskua peruuttamattomasta ajasta kirjoittaen ja inhosta tällaista itsekkyyttä kohtaan väristen.

Joulufiksaatiolleni vuosikausia selän takana naureskelleet läheiseni voisivat järkyttyä, jos kuulisivat, että en ole askarrellut vielä joulukortteja, olen ostanut yhden ainoan joululahjan ja leiponut torttuja vasta kahdesti, vaikka on jo marraskuun loppu! Onko tosiaan? Minne se marraskuun alku meni? Olen unohtanut olla olemassa.

Toisaalta elämä juuri nyt on parempaa kuin koskaan. Olen pidemmällä, olen enemmän. Luokassa olen välillä aivan täysillä. Kotona saatan huomata, että mikään muu ei tuokaan samanlaista iloa kuin työ, mikään muu ei välttämättä huvita.
Olen huono ystävä. Pikkuisen täytyy pinnistellä keksiäkseen muita puheenaiheita, jotta en kävisi muiden hermoille, ja siksikin, että kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää miten mukavaa tämä on, miten paljon olen oppinut, miten paljon olen saanut. Tämä on vain mun ihan oma juttu. Ja juuri se tekee vähän yksinäiseksi.

Taidan olla naimisissa tän työn kanssa, tai ainakin, jos se kysyisi, vastaisin hetkeäkään empimättä tahdon.

Junamatka sujahti ihan liian nopeasti kirjallisuusportfolioita lukien ja kommentoiden. Tunsin halua istua pokkana kyydissä ainakin Raaheen, jotta olisin voinut vielä jatkaa viisaiden lukiolaisten tunnelmien parissa. Hulluutta - I know, RAAHEEN!? Joku raja.

Olisi helpottanut, jos saunatonttu ei laiminlöisi kodin siivous- ja ylläpitämisaskareitaan. Olisi se edes voinut käydä kaupassa! Joka tapauksessa tuntui suurenmoiselta päästä omaan kotiin Ouluun, vaikka sateiseenkin. Nukkua omassa lakanattomassakin sängyssä, saada kiinni omista unista, polttaa kynttilää, joka tuoksuu täällä viettämilleni vuosille. Oli ihanaa nähdä parasta ystävää ja vapauttavaa itkeä elokuvissa (500 Days Of Summer!!!), kun joku oli lukenut mun ajatukset ja tehnyt niistä leffan. Tärkeää oli muistutus siitä miltä rakastuminen tuntui. Pohtia sitä vielä hetki glögin ääressä.

Työ ja vapaa-aika. Kun minusta isona tulee opettaja, täytyy minun löytää aikaa ja oikeanlainen tapa yhdistää nämä kaksi, erottaa nämä kaksi. Havahduin työpäivän päätteeksi saapuneeseen viestiin Somebody call 911, that little shorty is coming to Oulu today! En halua työn, oli se kuinka hyvää tahansa, jyräävän kaikkea sitä muuta, mitä rakastan. Jyräävän minua. Aionkin viettää mahdollisimman epäopettavaisen lauantain ykkösketjun + Kuopion vahvistuksen kanssa parhaille jutuille naurusta ulvoen ja tanssilattialla valomerkkiin jortsaten. Siis heti kun saan nämä loput portfoliot luettua, ensiviikon kokeet ja valmistavat tunnit suunniteltua, runokurssisuunnitelman tehtyä ja käytyä musareeneissä.

Tai sitten AHAA, suunnitelman muutos, join juuri 20 päivää vanhaa maitoa ja nyt vain odotan kuolemaa.

Rakkaat vastaanottajat!

Tulipa tässä vain mieleeni että tämä uuden sosiaalisen median käyttö, josta niin kollektiivisesti on otettu oikein asiaksi olla huolissaan, edellyttää entistä parempaa arviointikykyä. Minä opetan sitä, vaikka en osaa itsekään. Tarkastelen kriittisesti toisten tekstejä kyllä, mutta omat soljuvat sormien lävitse. Kannattaisi tosiaan miettiä mitä kirjoittaa. Ja kenestä. Voi käydä niinkin, että veli ottaa turpiin saamisen kirjaimellisesti ja soittaa herttaisesti kysyäkseen kuka pitää ottaa hengiltä.

Mutta silloin, kun miettii, halvaantuu.

Minulle on kaikkein tärkeintä että ylipäänsä kirjoitetaan. Siitä mistä aidosti halutaan puhua. Ei ole mitään järkeä kirjoittaa, ei mitään järkeä olla olemassa, jos oleminen on niin kapeaa kuin millaiseksi se monelta taholta halutaan tehdä. Loppujen lopuksi yleisesti hyväksyttävää on vain mutista säästä, teilata Jutta Urpilaista tai kertoa mitä minulla oli tänään päällä, mistä olin ostanut, paljon maksoi ja mitä kokoja oli jäljellä. Ainiin paitsi eihän se ole, kyllä kai muotiblogeista, kuten aikansa tuotteista aina, sentään kitistään.

Olisi toivottavaa, että kenenkään elämä ei nojaisi siihen mitä joku kirjoittaa netissä. Tai siis siihen, että ei kirjoita. Mitään. Kukaan. Minusta ainakaan!
Ja jos nojaa, jää kotiin! Silloin kukaan ei ole sinusta mitään mieltä.

Ihmisten välinen kanssakäyminenhän on ja on aina ollut jo 2000 efb. (ennen facebookkia) luonteeltaan sillä lailla riskaabelia hommaa, että jollakin voi röyhkeästi olla jotain sellaista sanottavaa, jonka sanomiseen ei ole pyytänyt sinulta ensin lupaa. Esimerkiksi oma mielipide. Esimerkiksi siitä - täysin hypoteettinen esimerkki - että olet ihan huora.
Ehdottaisin, että tässäkin sinänsä harmillisessa tapauksessa viestin vastaanottajalta edellytettäisiin vastuuta siitä uskooko hän sinun todella myyvän itseäsi ennen kuin näppäilee numerosi tehdäkseen tarjouksen vai onko esimerkiksi inhimillisellä katkeruudella osaa asiaan. Ainakin minä koen, että tällainen julkinen lausunto kääntyy lausujaansa vastaan niin täysivoimaisesti, ettei se millään tavalla onnistu vahingoittamaan huorittelun kohdetta.

Tai nojoo, tottakai huoriteltavalle tulee hetkeksi paha mieli, mutta niin tulee bussista myöhästymisestäkin. Tai pilaantuneesta maksalaatikosta roskiksessa. No koska se haisee pahalle. Ja paljon pahempi mieli tulee monista muista asioista, joilla on oikeasti väliä, mutta joita kukaan ei kontrolloi. Kestäminen on se elämisen hinta. Jos esimerkiksi puukottaa toista selkään (metaforisella tasolla velikulta) voi varautua kestämään sen, että puukotettu voi avautua siitä jollekin. Vaikka netissä.

ps. En kannata huorittelua.
pps. En ole saanut puukostakaan.
ppps. Enkä antanut. Ainakaan lähiaikoina.

Jälki

Ihminen on varmasti onnellisimmillaan silloin kun saa käyttää koko kapasiteettiaan. Kun saa haastaa itsensä, kun selviytyy, kun saa jotain aikaan. Jonkin jäljen.

Toisin sanottuna juurikin silloin kun voi käydä ostamassa oman runonsa kaupasta painettuna runoantologian ensimmäiselle lehdelle. Saadessaan laulaa valitsemiaan tekstejä, melodioita, tunnelmia niin että joku säestää ja joku toinen kuuntelee. Suunnitellessaan oppitunteja kaiken luovuutensa voimasta. Nähdessään myöhemmin oppilaansa silmiin syttyvän kiillon, kun opetus synnyttää oivalluksen pienessä ihmisessä. Ei ole parempaa. Niin, ei kai.

Minä olen onnellinen. Olen kuitenkin myös kohtuuton, ja pölyjä kirjahyllystä pyyhkiessäni kolahtaa tää aika lujaa:

Sitä unta
jossa riipun, riipun ja putoan
en ole enää nähnyt.
Nyt harhailen tuntemattomilla asemilla
matkalaukkuja raahaten
vain muutama minuutti aikaa junan lähtöön.

Pidä kiirettä, minä vanhenen.

Eeva Kilven se on. Niin kuin suurin osa maailman hienoimmista runoista. Tunnen toisinaan itseni vähän hölmöksi odottaessani iltateen aikaan, että joku kiipeäisi parvekkeelleni katsomaan kuinka ihana tyttö oikeasti olen, että en menisi aivan hukkaan.

Onneksi iltateehetki on vain kerran päivässä, tulee ja menee. Junat ja rautatieasemat ovat halpa konsti koskettaa minua. Jokin niiden kaihoisuudessa on aina vain vailla vertaansa. Ja minä aina pakkaan.

Sunnuntaina on isänpäivä. Askartelin oppilaitteni kanssa kortin ja ajattelin leipoa. Isät ovat tärkeitä ihmisiä. Heiltä opitaan madon asettaminen koukkuun, pyöränkumien pumppaaminen, sähköyhtiöiden kilpailuttaminen, haaparouskun ja leppärouskun erottaminen toisistaan, ja oikean ja väärän, se, mitä puoluetta kannatetaan ja se, että on muistettava olla varovainen liikenteessä!
Heidän kanssaan nostetaan oman pihan perunat, käydään raveissa, nauretaan Uutisvuodolle ja käännetään lettuja ilmassa silloin kun äiti ei ole kotona. Lohduttomuus (esimerkiksi paperiseinien läpi kuultu koko yön kestänyt sellainen) vetää isän sanattomaksi ja saa hänet tuomaan aamulla vuoteeseen kupillisen itsekerättyjä ja sokeroituja hilloja. Olemassaolomme perustuu isiemme olemassaololle.

Hymyilyttää kun sullon viikonloppukassiini myös tanssikengät ja -laukun. Muutkin tytöt, minun tyttöni, kerääntyvät pieneen sympaattiseen paperitehtaiden, huumeiden, kampaamoiden ja vasemmistopuolueen luvattuun merenrantakaupunkiin osoittaakseen kiitoksensa kömpelöiden lohdutusten ja vaivaantuneiden hellyydenosoitusten vuosista ja niistä, joina pääsi vielä istumaan hartioille nähdäkseen pidemmälle.

Kemiläisen klubin tanssilattia ja karaokestage kutsuvat muistoja verestäviä veteraanibailaajia. Niissä on monia jälkiä, joihin on kivaa aina pitkästä aikaa koettaa sovittaa itseään. Ottaa mittaa, tehdä uusia. Mutta ei pää edellä enää. Kemin yöt eivät aina ole olleet niitä kaikkein armollisimpia. Tällä kertaa turvatyynykavalkaadini saa kuitenkin jäädä toimettomaksi juhlamielin, koska ajattelin ihan oikeasti muistaa.
Olla varovainen liikenteessä.