Päivän lempihetkeni on juuri nämä aamut, joina istun ennen töihin lähtöä esimerkiksi Jenny Wilson seuranani teellä aurinkoisella parvekkeella kertaamassa tapahtumasarjaa, jota kutsutaan mun elämäksi, ja josta en tajua enää yhtään mitään. Näistä hetkistä imen ja talletan kaiken tarvittavan urheuden. Näinä hetkinä onni maistuu aavikkokermalle ja tuntuu lämpimänä valona kasvoilla.
Näinä päivinä olen vaellellut asunnossani säkkimäisessä villatakissa tukka sekaisin tutkien rikosuutisia ja niihin liittyvää lähdekirjallisuutta, pyöritellyt kieltä poskessa ja välillä kynää antamatta ympäröivän sotkun, joka eittämättä kuuluu täydentävänä kuvaan, häiritä.
Media-analyysista, jota olen luvannut tehdä koko kesän ja jota tosiaankin teen oikeasti vasta nyt, tulee ehkä aika hyvä!
Välillä olen heittänyt boheemihäröilylle hyvästit, peseytynyt ja siivonnut hurjana, käynyt kaupassa, valmistanut armeijallisen määrän tulista kasviskeittoa - syön sitä ainakin kaksi viikkoa, ripustanut uusia pyyhekoukkuja ja jatkanut kirjoittamista raikkaassa ympäristössä. Käy se niinkin.
Horoskooppi käski hyökätä mukaan kesän rientoihin ja lopettaa kotona haamuilemisen. Helppo sen on tulla huuteleen kun se ei tiedä mitään kymmentuntisista työpäivistä ja opiskelutöiden lähestyvistä eräpäivistä siihen päälle. Sanoin sille että JOO JOO, ja tein senkin.
Raskaat työt vaativat raskaat huvit. Eli kepeät.
Elämäni koostuu nyt niiden vuorottelusta. Keskiteihin päin ei ole aikaa eikä varaa vilkaistakaan.
Oma filosofiaa opiskeleva työkaverini katsoi olevansa työnteon ja toimeentulon suhteen uhri. Hän kertoi murtuvansa järjettömän työnteon kanssa, esittää nyt jotain asiakaspalvelijatyttöä, jotta saisi syödyksi ja syödä, jotta jaksaisi esittää lisää asiakaspalvelijatyttöä. Onhan elämä itsessään täysin absurdi kuvio kyllä, siinähän on kyse vain elämän ylläpitämisestä. Mutta siinä kohtaa kun tyyppi vaahtosi ihmisten vaativan lisää työtä työtä työtä, vaikka olisi vaadittava toimeentuloa, keskeytin, että hetkinen, eivätkös ne ole juurikin sama asia!
Mitä muita vaihtoehtoja toimeentulolle on kuin työnteko? Vai esitettiinkö tämä vaatimus siis toiveena, että jotkut muut tekisivät sen työn toisten puolesta? Järjestelmää ja pahaa nyky-yhteiskuntaa soimannut golleegani oli ihan väärässä ja sanoin sen sille.
Toimeentulo on riippuvainen työnteosta, eikä se ole minkään järjestelmän keksintö, jota vastaan kapinoida niin kuin tulentekokieltoa tai perintöveroa tai sitä, että liikennemerkkejä ei saa varastaa. Toimeentulo oli riippuvainen työnteosta jo kaikkein alkukantaisimmissakin elinyhteisöissä. Työnteko vain on ollut toisen tyyppistä. Tämä aika ja yhteiskuntahan on nimenomaan tarjonnut mahdollisuuden siihen, että voimme hyvin pitkälle vaikuttaa siihen millaista työtä teemme. On yksinomaan sivistysjärjestelmän ansiota, että kaikkien ei tarvitse teurastaa tai hakata maata ja kaivaa kuoppaa jossain pellolla elämää ylläpitääkseen.
Työmatkalla mietin tätä niin paljon, että ajatukset tekivät pahaa jälkeä sotkeutuessaan toisiinsa. Melkein yhtä pahaa jälkeä kuin Qstock sunnuntaiaamuun herääville Oulun kaduille. Onneksi taistelussa mieluisista toimeentulopaikoista, esimerkiksi odotellessa itsensä kirjoittamisella elättämistä, joudutaan väliaikaisesti tekemään kaikenlaista. Joku myy jäätelöä ja joku siivoaa kaupunkia. Näin sekin sitten tulee siivotuksi, eivätkä kissat ja lapset satuta jalkojaan lasinsirpaleisiin.
Eikö filosofian opiskelijoiden ja kaikkien, jotka omasta mielestään lasketaan siihen ryhmään, jotka mistään mitään tajuavat, koska lukevat Nietzcheä ja ovat käyneet Intiassa vähintään mielikuvamatkalla, kuulukin tuntea aina jotain maailmanlaajuista ahdistusta ja tuskaa, koska vähintäänkin Zen-jumalan pojat jossain päin maailmaa kärsivät nälkää? Tai koska käyvät töissä tai koska eivät käy töissä. Tai koska muut käyvät tai eivät käy. No kai nyt joku käy?
Muutenhan heitä voitaisi erehtyä luulemaan onnellisiksi hölmöiksi. Massaksi. Jos et kärsi, et vain ole tajunnut vielä miten huonosti asiat ovat. Sen vuoksi kannattaa varmuuden vuoksi kärsiä jostain. Ja onhan kärsiminen ainakin parempaa ajanvietettä kuin työnteko.
Onnellinen sokrates kiittää aikanne hukkaamisesta ja lähtee hukkaamaan omansa neljänneksi viimeiseen työpäiväänsä.
Wednesday, July 22, 2009
Saturday, July 18, 2009
Taas matkustin
Minulla on kompleksinen suhde junaan. Rakastan sitä. Vihaan sitä. Se tuo minut. Se vie minut.
Miettiessäni kummasta nyt oli kyse, kuuntelin pientä vaarinsa kanssa matkustavaa poikaa, joka jännitti alkavaa viidettä luokkaa kyselemällä onko ruotsi helpompaa kuin englanti, eikö olekin, niin ainakin kaikki sanovat, onko?
Vaarit ja kanssamatkustajat ovat onnekkaassa asemassa pienten poikien elämässä. Heille kerrotaan saavutuksista, joita ei kerrota muille, esimerkiksi Eemelin äidille, joka oli poissa kotoa, kun Eemelin kanssa hypittiin parvekkeelta trampoliinille.
Kun mittailin askeleitani Oulun aurinkoista mukulakivikatua vasten Teemu Brunila henkäisi Here I can almost live and forget you.
Miettiessäni kummasta nyt oli kyse, kuuntelin pientä vaarinsa kanssa matkustavaa poikaa, joka jännitti alkavaa viidettä luokkaa kyselemällä onko ruotsi helpompaa kuin englanti, eikö olekin, niin ainakin kaikki sanovat, onko?
Vaarit ja kanssamatkustajat ovat onnekkaassa asemassa pienten poikien elämässä. Heille kerrotaan saavutuksista, joita ei kerrota muille, esimerkiksi Eemelin äidille, joka oli poissa kotoa, kun Eemelin kanssa hypittiin parvekkeelta trampoliinille.
Kun mittailin askeleitani Oulun aurinkoista mukulakivikatua vasten Teemu Brunila henkäisi Here I can almost live and forget you.
Sunday, July 12, 2009
Sanovat sitä rakkaudeksi
Se on jo heinäkuu, ihan liian pitkällä. En soisi millään kesän loppuvan. Lasi on puolityhjä, vai onko se puolitäysi? Mitä tähän kesään tulee, lasi on ollut ehdottomasti jatkuvasti tyhjillään tai sitten se on ainakin täytetty uudelleen. Mutta tätä kesää ei voi elää enää koskaan. Se on tässä. Se loppuu kohta.
Se juuri onkin hassua elämässä, että kun jonkin luulee loppuneen, olevan ihan kokonaan ohi, se saattaa yllättää vielä jostain joskus, kun sitä vähiten osaa odottaa. Esimerkiksi juurikin seitsemän vuoden päästä. Minulle paljosta täysin absurdista ja mahdottomalta tuntuvasta on yhtäkkiä tullut totta. Hyvässä ja huonossa.
Muistan keväällä pyristelleeni parisuhteen kuolemaa vastaan mielessäni kaikki kauheudet, jotka eroa väistämättä seuraavat, tahattomat ja tahalliset satuttamiset, epäkunnioitus ja kaiken likaaminen. Irrottautumiseen pakollisena osana kuuluva toisen arvon kieltäminen ja toisilleen vieraiksi muuttuminen. Muistan rohjenneeni kertomaan muutamista peloistani siinä eron eteisessä. Sen jälkeen kauhuskenaarioiden toteen panemisesta on huolehdittu aika tarkalleen jokaista mainitsemaani yksityiskohtaa myöten. Jos sen olisi silloin tiennyt, tiennyt kaiken oikeasti toteutuvan, olisiko edes uskaltanut painaa kaasua? Nyt on ollut vaan pakko. Jarruun en ole yltänyt enää pitkään aikaan.
Sinisilmäisyydestä ja hyväuskoisuudesta voi siis olla myös hyötyä. Se on turvatyyny liian suuria kuoppia kohdatessa. Se suojaa estäen suurimpien möhkäleiden iskeytymiseltä kerralla päälle. Tajunta voi ottaa vastaan vain osan kerrallaan, niinpä se jaksaa aina muistuttaa, että tälle on varmasti jokin selitys on oltava! Se uskoo väärinkäsityksiin, siihen, että taatusti entisen poikakaverin kadonnut kaksoisveli on palannut menneisyyden hämärästä ja suudellut parasta ystävääsi elokuvateatterin edessä. Se nyökyttelee tyytyväisenä ja muistuttaa itseään siitä että eiväthän ne parhaan ystävän hiukset nyt edes niin ruskeat ole, pikemminkin punertavat vai mitä. Ja ai vaaleanpunainen paita? Ei, ei parhaalla ystävällä varmaankaan olisi perjantaina vaaleanpunaista paitaa päällä. Hupparia vielä, eihän hän ole ollenkaan huppari-ihmisiä.
En muistanut sellaista kirjoittamatonta sääntöä, että parisuhteen aikana puhutut sanat, asiat, arvot, kaikki, koko parisuhteessa ollut ihminen lakkaa olemasta samalla hetkellä kun parisuhde lakkaa olemasta. Jos jotakin on tapahtunut jonkin parisuhteen aikana, ei hei sitä lasketa!
On joka kerta yhtä karvasta huomata, että parisuhde miinus toinen ihminen ei olekaan yhtä kuin toinen vaan joku ihan muu. Tai ei ihan, joskus se on vielä karvaampaa.
Siksikään en hakeudu parisuhteeseen enää koskaan. En halua mitään keinotekoisia sanoja, joiden voimassaolo määräytyy jonkin keinotekoisen sopimuksen mukaan - sopimuksen siitä ollaanko nyt hitto vie tilivelvollisia toisille vai ei. Hassu käsite tämä viimeaikojen puhkikulutettu tilivelvollisuuskin. Aika etovaa hakea oikeutusta sille kuka saa tehdä kenellekin pahaa. En ole laittanut mihinkään nimeäni alle. Mikään sopimus ei velvoita elämään hyvin.
Kas, ajattelin yrittää silti.
Minulle itselleni kaikessa on kyse toisesta välittämisestä. Kunnioittamisesta. Ihmisyydestä. Jos toiset, joiden luulin rakastavan minua, tietävät loukkaavansa, eivätkä ole siitä lainkaan pahoillaan, voin vain todeta olleeni väärässä.
Mikä minä olen arvostelemaan
kenenkään tapaa elää?
Ihminen.
Junan eläinvaunussa katson
vastapäätä istuvaa kissaa.
Painokkaasti se esittää vaatimuksensa
katsoo minuun smaragdisilmillään ja mouruaa
Ja se on kissa.
Se juuri onkin hassua elämässä, että kun jonkin luulee loppuneen, olevan ihan kokonaan ohi, se saattaa yllättää vielä jostain joskus, kun sitä vähiten osaa odottaa. Esimerkiksi juurikin seitsemän vuoden päästä. Minulle paljosta täysin absurdista ja mahdottomalta tuntuvasta on yhtäkkiä tullut totta. Hyvässä ja huonossa.
Muistan keväällä pyristelleeni parisuhteen kuolemaa vastaan mielessäni kaikki kauheudet, jotka eroa väistämättä seuraavat, tahattomat ja tahalliset satuttamiset, epäkunnioitus ja kaiken likaaminen. Irrottautumiseen pakollisena osana kuuluva toisen arvon kieltäminen ja toisilleen vieraiksi muuttuminen. Muistan rohjenneeni kertomaan muutamista peloistani siinä eron eteisessä. Sen jälkeen kauhuskenaarioiden toteen panemisesta on huolehdittu aika tarkalleen jokaista mainitsemaani yksityiskohtaa myöten. Jos sen olisi silloin tiennyt, tiennyt kaiken oikeasti toteutuvan, olisiko edes uskaltanut painaa kaasua? Nyt on ollut vaan pakko. Jarruun en ole yltänyt enää pitkään aikaan.
Sinisilmäisyydestä ja hyväuskoisuudesta voi siis olla myös hyötyä. Se on turvatyyny liian suuria kuoppia kohdatessa. Se suojaa estäen suurimpien möhkäleiden iskeytymiseltä kerralla päälle. Tajunta voi ottaa vastaan vain osan kerrallaan, niinpä se jaksaa aina muistuttaa, että tälle on varmasti jokin selitys on oltava! Se uskoo väärinkäsityksiin, siihen, että taatusti entisen poikakaverin kadonnut kaksoisveli on palannut menneisyyden hämärästä ja suudellut parasta ystävääsi elokuvateatterin edessä. Se nyökyttelee tyytyväisenä ja muistuttaa itseään siitä että eiväthän ne parhaan ystävän hiukset nyt edes niin ruskeat ole, pikemminkin punertavat vai mitä. Ja ai vaaleanpunainen paita? Ei, ei parhaalla ystävällä varmaankaan olisi perjantaina vaaleanpunaista paitaa päällä. Hupparia vielä, eihän hän ole ollenkaan huppari-ihmisiä.
En muistanut sellaista kirjoittamatonta sääntöä, että parisuhteen aikana puhutut sanat, asiat, arvot, kaikki, koko parisuhteessa ollut ihminen lakkaa olemasta samalla hetkellä kun parisuhde lakkaa olemasta. Jos jotakin on tapahtunut jonkin parisuhteen aikana, ei hei sitä lasketa!
On joka kerta yhtä karvasta huomata, että parisuhde miinus toinen ihminen ei olekaan yhtä kuin toinen vaan joku ihan muu. Tai ei ihan, joskus se on vielä karvaampaa.
Siksikään en hakeudu parisuhteeseen enää koskaan. En halua mitään keinotekoisia sanoja, joiden voimassaolo määräytyy jonkin keinotekoisen sopimuksen mukaan - sopimuksen siitä ollaanko nyt hitto vie tilivelvollisia toisille vai ei. Hassu käsite tämä viimeaikojen puhkikulutettu tilivelvollisuuskin. Aika etovaa hakea oikeutusta sille kuka saa tehdä kenellekin pahaa. En ole laittanut mihinkään nimeäni alle. Mikään sopimus ei velvoita elämään hyvin.
Kas, ajattelin yrittää silti.
Minulle itselleni kaikessa on kyse toisesta välittämisestä. Kunnioittamisesta. Ihmisyydestä. Jos toiset, joiden luulin rakastavan minua, tietävät loukkaavansa, eivätkä ole siitä lainkaan pahoillaan, voin vain todeta olleeni väärässä.
Mikä minä olen arvostelemaan
kenenkään tapaa elää?
Ihminen.
Junan eläinvaunussa katson
vastapäätä istuvaa kissaa.
Painokkaasti se esittää vaatimuksensa
katsoo minuun smaragdisilmillään ja mouruaa
Ja se on kissa.
Friday, July 10, 2009
Sori, taas tulee ärsyttävän (?) hyvää
Ruisrockissa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.
Mew! Scandinavian music group! The Crash! 45 000 ihmistä! Viimeisen päälle asiakaspalveluhenkinen konduktööri, joka ei ainakaan nosta näin raskasta laukkua yhtään mihinkään. Ismo Alanko, jolle myin pari viikkoa sitten tietämättäni kahvin. Yöllinen kansanvaellus moottoriteitä oikoen keskustaan. Jumalaiset pojat Uffin kirppiksellä, joiden kahvikutsun edessä jäädyttiin täysin - woot puhuuko ne meille, oikeesti? miksi? - kun ei vielä ymmärretty, että Turussa erehdyttiin luulemaan meidän olevan kuumaa kammaa. Muut jumalaiset pojat. Upeasti laukkuun askarrellun piilopohjan ja vuoren väliin sullotun viinitönikän sisuspussin paljastuminen. Toisaalta taas melkoisen irvokkaasti tiettyihin ruumiinosiin piilotettujen viinapullojen paljastumattomuus. Biisitoiveideni välitön toteutuminen. Tilivelvottomat. Onnelliset sattumat, kuten hätäisen kävelymatkan alkutaipale liian myöhään nukutun aamun jäljiltä, joka keskeytyi jo lähi-Otolla näyttelijöiden tilataksin pysäyttäessä viereen: "Jos täällä on Ruissaloon menijöitä, hypätkää kyytiin" - Montako mahtuu? "Kolme" !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! . Moshbiitit, joissa keppi oli menettää ainoan terveän jalkansa. Toni Veijolaisen vajariveli. E. Ikäläisen taidonnäyte suunnistuksessa kymmentuhantisen päämeren seassa antamieni koordinaattien (n. 25 m. rantalavasta, vasemmalla lehmähattuisen pojan vieressä, n. 5 m. neonvihreelippiksisten poikien takana) avulla. Amazing. Race.
Myös The sounds, Ismo, Maija, Tehis, Apis, Eput ja Stella veti tosi hyvät keikat. Vai veettiinkö me vaan niin hyvin? Joukkuehenki ja turnauskestävyys täytti kyllä stadionin. Mitä nyt vasen laitahyökkääjä meni muutaman kerran yksin läpi, mutta sellaisista tilanteista, ettei niitä olisi voinut jättää käyttämättä. Pienen Faith no moren tahdittaman aikalisän jälkeen (jossa vaadittiin lisää syöttelyä) yhteiymmärrys vallitsi jälleen kentällä ja voitto tuli odotetusti kotiin.
Harmi, että seuraavaa Ruissia pitää odottaa vuosi. Suunniteltiin jo puolitosissaan Flowhun lähtemistä. Se vaan että...kuka tuhlasi mun rahat?
Turusta matkustin mökille Mäntyharjulle ajattomuuden kehtoon ja annoin unen tulla. Onkse paradoksi, jos nautiskelee ympärillä häärivästä perheestä ja lukee riippumatossa tunti tolkulla Olemisen sietämätöntä keveyttä? Joku kantaa välillä herkkuja eteen tai lisätyynyn tai -viltin. Toisena päivänä jaksoin jo hyppiä jättitramboliinilla, pelata mölkkyä, sulkapalloa, nurmilentistä, käydä seitsemän veljeksen maisemissa auringonlaskussa veneilemässä ja kalastamassa kahden veljeksen kanssa ja rantasaunassa ja kuutamouinnilla. Ah. Ja syödä yli kylkieni tietysti. Mitä lomailua. Mitä parhautta.
Viikon informaatiopimeydestä saa maksaa ainakin kirjaston karhujen, pankin velkakorkojen ja elisan laskun muodossa. Todellisuus toivotti tervetulleeksi heti kotiovella. Silti Oulu tuntui ihan oikeasti kodilta ja olin ihan sietämättömän onnellinen siitä miten asiat ovat tänne järjestyneet. Olinpa kerran kaukaa viisas ja tein oikean valinnan. Ja sen jälkeen sarjan muita oikeita. Ja ympäristössäni satuttiin tekemään myös. Ja sitten kävi vielä hyvä tuurikin. Jes!
Luppaan, etten oo ennää huomenna näin ilonen.
Mew! Scandinavian music group! The Crash! 45 000 ihmistä! Viimeisen päälle asiakaspalveluhenkinen konduktööri, joka ei ainakaan nosta näin raskasta laukkua yhtään mihinkään. Ismo Alanko, jolle myin pari viikkoa sitten tietämättäni kahvin. Yöllinen kansanvaellus moottoriteitä oikoen keskustaan. Jumalaiset pojat Uffin kirppiksellä, joiden kahvikutsun edessä jäädyttiin täysin - woot puhuuko ne meille, oikeesti? miksi? - kun ei vielä ymmärretty, että Turussa erehdyttiin luulemaan meidän olevan kuumaa kammaa. Muut jumalaiset pojat. Upeasti laukkuun askarrellun piilopohjan ja vuoren väliin sullotun viinitönikän sisuspussin paljastuminen. Toisaalta taas melkoisen irvokkaasti tiettyihin ruumiinosiin piilotettujen viinapullojen paljastumattomuus. Biisitoiveideni välitön toteutuminen. Tilivelvottomat. Onnelliset sattumat, kuten hätäisen kävelymatkan alkutaipale liian myöhään nukutun aamun jäljiltä, joka keskeytyi jo lähi-Otolla näyttelijöiden tilataksin pysäyttäessä viereen: "Jos täällä on Ruissaloon menijöitä, hypätkää kyytiin" - Montako mahtuu? "Kolme" !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! . Moshbiitit, joissa keppi oli menettää ainoan terveän jalkansa. Toni Veijolaisen vajariveli. E. Ikäläisen taidonnäyte suunnistuksessa kymmentuhantisen päämeren seassa antamieni koordinaattien (n. 25 m. rantalavasta, vasemmalla lehmähattuisen pojan vieressä, n. 5 m. neonvihreelippiksisten poikien takana) avulla. Amazing. Race.
Myös The sounds, Ismo, Maija, Tehis, Apis, Eput ja Stella veti tosi hyvät keikat. Vai veettiinkö me vaan niin hyvin? Joukkuehenki ja turnauskestävyys täytti kyllä stadionin. Mitä nyt vasen laitahyökkääjä meni muutaman kerran yksin läpi, mutta sellaisista tilanteista, ettei niitä olisi voinut jättää käyttämättä. Pienen Faith no moren tahdittaman aikalisän jälkeen (jossa vaadittiin lisää syöttelyä) yhteiymmärrys vallitsi jälleen kentällä ja voitto tuli odotetusti kotiin.
Harmi, että seuraavaa Ruissia pitää odottaa vuosi. Suunniteltiin jo puolitosissaan Flowhun lähtemistä. Se vaan että...kuka tuhlasi mun rahat?
Turusta matkustin mökille Mäntyharjulle ajattomuuden kehtoon ja annoin unen tulla. Onkse paradoksi, jos nautiskelee ympärillä häärivästä perheestä ja lukee riippumatossa tunti tolkulla Olemisen sietämätöntä keveyttä? Joku kantaa välillä herkkuja eteen tai lisätyynyn tai -viltin. Toisena päivänä jaksoin jo hyppiä jättitramboliinilla, pelata mölkkyä, sulkapalloa, nurmilentistä, käydä seitsemän veljeksen maisemissa auringonlaskussa veneilemässä ja kalastamassa kahden veljeksen kanssa ja rantasaunassa ja kuutamouinnilla. Ah. Ja syödä yli kylkieni tietysti. Mitä lomailua. Mitä parhautta.
Viikon informaatiopimeydestä saa maksaa ainakin kirjaston karhujen, pankin velkakorkojen ja elisan laskun muodossa. Todellisuus toivotti tervetulleeksi heti kotiovella. Silti Oulu tuntui ihan oikeasti kodilta ja olin ihan sietämättömän onnellinen siitä miten asiat ovat tänne järjestyneet. Olinpa kerran kaukaa viisas ja tein oikean valinnan. Ja sen jälkeen sarjan muita oikeita. Ja ympäristössäni satuttiin tekemään myös. Ja sitten kävi vielä hyvä tuurikin. Jes!
Luppaan, etten oo ennää huomenna näin ilonen.
Subscribe to:
Posts (Atom)