Onnellisen tytön elämää. Se oon minä. Hypätkää yli jos ärsyttää, koska nyt tullee paksua settiä.
Opetin runon kuvallisuuden esiintymistaidon kurssilla ja se meni jo aika kivasti. Kamppailussa esiintymisjännityksen kanssa olen vahvasti niskan päällä. Se näkyy videollakin. Opettaja kehui näkyvää edistymistäni lyhyessä ajassa. Itsekin huomaan muutoksen. Tuomiopäiväfiilis on muuttunut nautinnoksi. Kuunnelkaa minua, minulla on sanottavaa. Olen tärkeä.
En pystynyt pidättelemään iloa kirjallisia arviointeja lukiessani. Joku kehui minun herättäneen hukkuneen kiinnostuksen runoja kohtaan. Suurimmassa osassa palautteista toistui sama pirteä ja iloinen esiintyjä, monipuolinen tuntisuunnitelma, sinusta tulee tosi hyvä opettaja. Varsinkin jälkimmäinen lämmitti. Ekaluokalla saamani amanuenssin palautteen, josta muistan ainoastaan päähäni hakkaamaan jääneen lauseen Sää et oo kaikkein kingein esiintyjä, mutta... jälkeen näin kingi palaute tuntuu ihan käsittämättömän hyvältä. Varsinkin kun lohdutonna soitin vuosi sitten poikaystävälle, joka rohkaisi sanoin Ehkä sun pitäis sitten vielä miettiä, että mitä muita vaihtoehtoja sulla on, että ootko sää ihan varma, että sää haluat opettajaksi?
???!!!!##!1jhfödlkvsöfkoqjeh"fewlc#oieu3ie??!!?!11
Onneksi oon sellainen, joka saa buustia epätoivon hetkistä hetkellisten lannistumisien jälkeen. Muillakin oli menneisyydessään samantyyppisiä jäätymisiä, jotka olivat ajaneet kurssille.
Pistin hyvän kiertämään ja annoin opettajalle tunnustusta hienosta työstä ja kurssista ja rentoutumisharjoituksista. Yhdessä harjoituksessa ylävartaloa roikutetaan velttona ilmassa ja huojutaan pää alaspäin niin kuin räsynukke tuulessa ja huudetaan, että millään ei ole mitään väliä. Enää ei tarvi kuin käyttää räsynukke mielessä ja millään ei todellakaan ole mitään väliä, vähiten toisten katseilla ja ajatuksilla.
Esiintymistaito loppuu ensiviikolla. Haikeaa. Meillä on niin tiivis ryhmä, että siitä on tullut enemmän oma luokka kuin meidän kirjallisuuden ryhmä on ikinä ollut!! Oliskohan sittenkin pitänyt lähtä lukemaan puheviestintää?
En halua enkä tarkoita käydä koppavaksi. Mikon mielestä kuuseen kurkottaja saakin aina kapsahtaa katajaan, mutta jos ei ikinä uskalla iloita mistään tai olla ylpeä saavutuksistaan, niin kuinka alavireistä elämästä tuleekaan? Kyllä minä tiedän että pitkää iloa seuraa itku, mutta sitä suuremmalla syyllä ilosta on nautittava eikä pelkästään täysin rinnoin vaan päin, nilkoin, vatsoin, pohkein, rantein, pepuin, lonkin ja kyynärpäin, koko 156:n ja puolen senttimetrin voimalla!
Tämä kysymys on meille yksi suurimmista erimielisyyden aiheista. Toisen mielestä ylpeily (lesoilu, se on aina lesoilua!) ei koskaan missään tilanteessa ole oikein. Minun mielestäni ylpeä saa ja pitää olla silloin kun siihen on aihetta. Ei minua ärsyttänyt yhtään kun hiihtäjä-Anssi totesi blogissaan, että olipas noloa käydä voittamassa ammatikseen mäkeä hyppäävät kilpakumppanit suomenmestaruuskisoissa. Olihan se. Miten tekopyhää olisi ollut jättää sanomatta sitä ääneen!
Käytiin luokkakaverini Anskun kanssa kaupungilla ja mielihyväshoppailin pitkästä aikaa. Ostin ihanan räikeän sinisen paidan ja annoin viimein periksi himoamilleni nahkakengille, kun ne olivat vielä kahdenkymmenen prosentin alennuksessakin ja ainoa pari kokoaan. Istuskeltiin Roberts Coffeessa haudutetulla talviteellä ja laskiaispullalla ja mielikuvamatkailtiin Pietariin. Me lähdetään sinne toukokuussa. Upeaa. Historianopiskelijat ja taideaineiden opiskelijat yhdessä. Tehdään sellainen kulttuurimatka. Oltiin ensin Anskun kanssa varasijoilla, mutta sitten yksi perui ja lopulta toinenkin, joten mahduttiin mukaan. Kuulitteko kengät, te lähdette Pietariin!
Ennen sitä olen kuitenkin matkustamassa Espanjaan ja vielä Tukholmaankin. Levottomat jalat levottomat jalat levottomat jalat levottomat jalat leevottoomat. Ja levoton sydän. Ilmeisesti se on niin pakahtumaisillaan onnesta, että se ei mahdu oikein lyömään sille varatussa onkalossa, koska muutaman päivän ajan se on vähän väliä vihlaissut ikävästi.
Okei huh huh nyt - mikä mua oikein vaivaa? - Jenni Vartiainenkin on alkamassa kuulostaa hyvältä !
Saturday, February 21, 2009
Thursday, February 12, 2009
En ole enää koskaan 19.
Säpsähdin ajankuluun, kun koulubussini pysähtyi tänään kymmeneksi minuutiksi paikalleen, väistettiin penkkari-rekkoja! Penkkarit, jollain! Ai niitä järjestetään vieläkin, joillekin toisille.
Siitä tietää, että on iso, kun ei ole enää ketään kelle vilkuttaa tien laidassa. Voi sitä penkkaririemua. Ihania iloisia banaaneja, pikkupossu, barbi ja inkkareita...ja mitähän niitä oli muita. En tiedä, keskityin iloisiin ilmeisiin, koetin saada osani siitä tunteesta ja yhtäaikaa pitää omani peruslukemilla, ihan koolina vaan niin kuin nyt hiljaisessa bussissa kuuluu olla. Tiedättehän, nyt matkustetaan bussilla, se ei ole naurun asia.
Mutta oli ne kyllä pieniä. Itse sitä vaan oli silloinkin niin iso. Ja tässä sitä nyt istuttiin vaan matkalla luennolle päässä vielä äsken valmistelemani psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus-metodin pohdinta ja sisäisesti itketti. Tunteiden näyttämättä jättäminen tekee toisinaan tiukkaa. Herkistyn helposti, samaistun helposti. On haikeaa kun niin moni asia on takana. Huomenna olen menossa Kemiin katsomaan pala kurkussa wanhojen tansseja.
Mikko sanoi eilen, että olen kyllä herkin ihminen, jonka se tietää. Kiertelevästä mutinasta en saanut ihan täyttä varmistusta siitä, pitikö se sitä hyvänä asiana. Luulen että 10 miljoonaa muutakin liikuttui Greyn anatomiaa katsellessaan ihanan vanhan papan sinnikkäästi pumpatessa rakkaan vaimonsa sydäntä liikkeelle, kun tämä teki pitkän elämänsä päätteeksi kuolemaa.
Hitsi kun saattaa olla niinkin, että näitä elämiä on vain yksi ja sillä pitäisi sitten tehdä jotakin erinomaista. Kello käy kello käy. Minusta ei voi esimerkiksi enää koskaan tulla maailman parasta 19-vuotiasta mitään. Eikä edes puitteita voi ainakaan syyttää nyt, kun on tarjottu aika superit lähtökohdat ja silti itse on vain ihan tavallinen tyttö.
Jonka tanssit on kaiken lisäksi jo tanssittu.
Siitä tietää, että on iso, kun ei ole enää ketään kelle vilkuttaa tien laidassa. Voi sitä penkkaririemua. Ihania iloisia banaaneja, pikkupossu, barbi ja inkkareita...ja mitähän niitä oli muita. En tiedä, keskityin iloisiin ilmeisiin, koetin saada osani siitä tunteesta ja yhtäaikaa pitää omani peruslukemilla, ihan koolina vaan niin kuin nyt hiljaisessa bussissa kuuluu olla. Tiedättehän, nyt matkustetaan bussilla, se ei ole naurun asia.
Mutta oli ne kyllä pieniä. Itse sitä vaan oli silloinkin niin iso. Ja tässä sitä nyt istuttiin vaan matkalla luennolle päässä vielä äsken valmistelemani psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus-metodin pohdinta ja sisäisesti itketti. Tunteiden näyttämättä jättäminen tekee toisinaan tiukkaa. Herkistyn helposti, samaistun helposti. On haikeaa kun niin moni asia on takana. Huomenna olen menossa Kemiin katsomaan pala kurkussa wanhojen tansseja.
Mikko sanoi eilen, että olen kyllä herkin ihminen, jonka se tietää. Kiertelevästä mutinasta en saanut ihan täyttä varmistusta siitä, pitikö se sitä hyvänä asiana. Luulen että 10 miljoonaa muutakin liikuttui Greyn anatomiaa katsellessaan ihanan vanhan papan sinnikkäästi pumpatessa rakkaan vaimonsa sydäntä liikkeelle, kun tämä teki pitkän elämänsä päätteeksi kuolemaa.
Hitsi kun saattaa olla niinkin, että näitä elämiä on vain yksi ja sillä pitäisi sitten tehdä jotakin erinomaista. Kello käy kello käy. Minusta ei voi esimerkiksi enää koskaan tulla maailman parasta 19-vuotiasta mitään. Eikä edes puitteita voi ainakaan syyttää nyt, kun on tarjottu aika superit lähtökohdat ja silti itse on vain ihan tavallinen tyttö.
Jonka tanssit on kaiken lisäksi jo tanssittu.
Wednesday, February 11, 2009
Ei niin helmi kuu
Tällä kuukaudella on ihan väärä nimi. Tylsyyskuu tai Kylmäinhotuskuu sopisivat paljon paremmin. Tai ehkäpä tekemättömien-asioiden-vielä-pitemmäksi-aikaa-tekemättä-jättämisen-ja-siitä-ahdistumisen-kuu.
Anna ei nyt hoida. Ei sitten mitään. Herääminen aamulla on jo suoritus sinänsä. Klementtiinien päätön douppaaminenkin alkaa kääntyä käyttäjäänsä vastaan. Väsyttää ja masentaa ja kyllästyttää. Nää tämmöset siirtymät on jostain syystä minulle jotenkin vaikeita. Syksy ja kevät. Voi levottomuus. Laskujakin työnnetään postiluukusta sisään varmasti enemmän kuin kuin muina kuukausina.
Kun on liikaa tekemistä, ei tiedä enää yhtään mistä aloittaa ja sitten sitä menee vaan feisbuukkiin.
Esiintymistaidon kurssilla sentään esitelmöin sanataidekasvatuksesta. Kun myöhemmin katsoin itseäni videolta saatoin todeta, että en ollutkaan niin nolo ja kömpelö kuin kuvittelin, en itse asiassa ollenkaan hassumpi. Äiti ja isi sanoivat videon katsottuaan, että kyllä minusta tulee sitten hyvä opettaja. Mikko sanoi, ettei anna mun enää koskaan valittaa mistään jännittämisestä. Hö. Miksi tuota esiintymisen videointia ei voitu tehdä yläasteella tai lukiossa? Olisin säästynyt monen vuoden paniikilta ja häpeältä ja itseinhossa märehtimiseltä.
Mun elämä on nyt, ainakin tässä kuussa, pysäkillä. Onko siis ihme ettei ole mitään kirjoitettavaa? Vaikka jos olisikin, kädet kokevat kirjoittamisaktin liian haastavaksi tehtäväksi. Aivoista lähtevä signaali hyytyy liian pitkälle kiitoradalleen ylettääkseen käden keskukseen saakka. Onneksi tätä flegmatiikkaa tahdittaa Zen Cafeen minun kaupunkini, koska esimerkiksi tuo Children of bodom ei toimis nyt yhtään.
Anna ei nyt hoida. Ei sitten mitään. Herääminen aamulla on jo suoritus sinänsä. Klementtiinien päätön douppaaminenkin alkaa kääntyä käyttäjäänsä vastaan. Väsyttää ja masentaa ja kyllästyttää. Nää tämmöset siirtymät on jostain syystä minulle jotenkin vaikeita. Syksy ja kevät. Voi levottomuus. Laskujakin työnnetään postiluukusta sisään varmasti enemmän kuin kuin muina kuukausina.
Kun on liikaa tekemistä, ei tiedä enää yhtään mistä aloittaa ja sitten sitä menee vaan feisbuukkiin.
Esiintymistaidon kurssilla sentään esitelmöin sanataidekasvatuksesta. Kun myöhemmin katsoin itseäni videolta saatoin todeta, että en ollutkaan niin nolo ja kömpelö kuin kuvittelin, en itse asiassa ollenkaan hassumpi. Äiti ja isi sanoivat videon katsottuaan, että kyllä minusta tulee sitten hyvä opettaja. Mikko sanoi, ettei anna mun enää koskaan valittaa mistään jännittämisestä. Hö. Miksi tuota esiintymisen videointia ei voitu tehdä yläasteella tai lukiossa? Olisin säästynyt monen vuoden paniikilta ja häpeältä ja itseinhossa märehtimiseltä.
Mun elämä on nyt, ainakin tässä kuussa, pysäkillä. Onko siis ihme ettei ole mitään kirjoitettavaa? Vaikka jos olisikin, kädet kokevat kirjoittamisaktin liian haastavaksi tehtäväksi. Aivoista lähtevä signaali hyytyy liian pitkälle kiitoradalleen ylettääkseen käden keskukseen saakka. Onneksi tätä flegmatiikkaa tahdittaa Zen Cafeen minun kaupunkini, koska esimerkiksi tuo Children of bodom ei toimis nyt yhtään.
Subscribe to:
Posts (Atom)