Sunnuntaimussutusta

Kahden viikon täydeltä uusia asioita. Hymy tähän.
Olen pelannut epäeettisesti X-boxia, uusinut jäukkäkouristusrokotteeni ja suojautunut A-hepatiitilta seuraavien kahdenkymmenenviiden vuoden ajaksi. Olen leiponut korvapuusteja, rehkinyt salilla, varannut kampaamoajan (ensimmäisen kahteen vuoteen), sopinut kesätöistä ja käynyt luistelemassa ja leikittämässä kultaisennoutajan pentua. Olen porhaltanut esiintymistaidon kurssillani eteenpäin ja tuntenut itseni vuoroin hyväksi vuoroin huonoksi.

Aijoo, ja sitten sain tietää, että musta tulee opettaja.

Nyt kuuntelen SMGn hölmö rakkaus, ylpeä sydän -levyä ja muistan eläneeni ja hengittäneeni sitä joskus. Puisto humisi, katu päättyi aurinkoon ja kuisti tuntui kylmältä paljaiden jalkojeni alla. Korvalehteni läpi kuulsi valo. Aamut olivat kauniita, sinä niitä vasten. Nyt en löydä tästä musiikista itseäni, olen vain kömpelö ja arkinen sen vierellä.

Vieläkin kömpelömmäksi minut tekee se, että alaruumiini on täysin invalidisoitunut toissapäiväisen salilla punttaamisen seurauksena. Jokaikinen lihas kramppaa, ja se ja kipu tekevät kävelemisestä uskomattoman vaikeaa. Pystynpähän ainakin sanomaan ei talviauringon ikkunasta esittämälle ulkoilukutsulle, sillä mun onkin tehtävä valmiiksi esitelmä sanataidekasvatuksesta. Rajauksen kanssa on ongelmia. Ei kymmenessä minuutissa kerkeä yhtään mitään. Turhauttaa.

Esiintymistaidon kurssilla eräs taloustieteilijä-nuorukainen huomautti pitämäni alustuksen talvi- ja jatkosodan vaietusta historiasta päätteeksi, että jos olin innostunut aiheesta, olisinhan voinut tietysti näyttääkin sen. Aha.

Sama taloustieteilijä piti oman esitelmänsä aiheesta "Haluatko miljonääriksi" jossa hän esitteli omaa rikastumismentaliteettiaan ja kertoi ihailevansa amerikkalaista viestintäkulttuuria. "Ku se on niin siistiä, ku vaikka markkinoinnissa, ei sun periaatteessa tarvi tietää ees siitä tuotteesta mitään, jos sää vaan osaat esiintyä ja myydä sen tuotteen oikeen".

Jotain toista häiritsi se, että en osannut käyttää sitä semmosta diatykkiä ja kysyin mistä napista pitää painaa että saan powerpointin näkymään. Tekniikka pitäis kuulemma ottaa haltuun uskottavuuden luomiseksi. Näin on, kaikkea ei voi saada.

Eilen Kaisa tarjoili superduperihania amerikkalaisia pannukakkuja. Jotain hyvää ovat jenkitkin keksineet. Ne olivat paksuja kuin muumilaaksossa ja maistuivat taivaallisilta vaniliajäätelön ja siirapin kera. Mussuti. Ilta päättyi baariin, vai aamuko se jo oli? Siihen nähden olen varsin pirteänä. Tai pakotan itseni olemaan, sillä baari ei kuulunut suunnitelmiin, esitelmän teko kuului. Häpeä. Nyt päivän työt ovat armotonta pyykkäystä vaille pulkassa ja ansaittu mähötys kirjan, ruuan ja leffan merkeissä voi alkaa.

Miten kaikki voi olla valmista, kun ei oo edes tehty mitään?

Istun tässä Pienen ja hennon otteen äärellä, kuten usein, ja haaveilen toisesta kaupungista. Vaikka tarkemmin ajatellen tämä kaupunki on aika hyvä, en keksi tästä ainakaan paljon vikaa. On helpompi syyttää ympäristöä kuin itseään kun mitään ei tapahdu. Mollattiin eilen aika urakalla toistemme urautuneita elämiä - aina tietää mitä toinen on tehnyt, vaikka ei kysyisikään. Mää luulin voivani yllättää vetämällä kävin mää kirjastossa -kortin esiin, mutta kävi ilmi, että juuri se kortti selättikin mut. Taidan olla aika ennalta arvattava.

Niin yksi asia johti toiseen ja otin vastaan haasteen, jossa pitää joka päivä tehdä yksi asia, jota ei tavallisesti tee. Hetkinen, olinkohan minä sittenkin se haastaja. No nyt koetan keksiä sitä uutta juttua ja astua ulos mukavuusalueeltani, sillä minähän en suostu tätä häviämään! Ahahaa määhän vielä pyyhin sen ylimielisen virneen siltä naamalta, joka tänään huikkasi perääni Tsemppiä!

Opiskelumotivaatiosta...

Silloin kun pitäis tehdä tosi monta asiaa, ei kykene niistä ensimmäiseenkään. Silloin otan aina avuksi listan.

- esiintymistaidon oppimispäiväkirjan teko
- oman sanataidekasvatusta käsittelevän powerpoint-esitelmän teko
- romaaniteknisesti (onkohan tuo sana) vaikean romaanin valinta ja esitelmän teko
- oman oppitunnin suunnittelu ja teko
- murre-tenttiin lukeminen
- kirjastossa käyminen
- matkojen varaaminen
- kaupassa käynti
- ruman sodan lukeminen loppuun

Näistä ajattelin käydä kirjastossa, kaupassa ja kaupungilla katsomassa niitä ihania kenkiä, jotka ovat vain kahdeksankymmenenviiden euron päässä siitä että ne olisivat minun, lukea Rumaa sotaa ja varata matkat. Sitten aion katsoa leffan ja tarjoilla Elina Peelle joulutorttuja. Miksi kaikkien nimi on Elina? Eikö erisnimi menetä siinä funktionsa? keksikää uusia käyttökelpoisia nimiä!

Ding dong

Olin juuri laittautumassa kouluun lähdölle kun ovikello rimpsahti.
Hui.
1. Mun ovikello ei rimpsahtele.
2. Mun ovikellon taakse ei pitäis edes kenenkään päästä kun se on ton summerioven takana.
3. En oo maksanu tv-lupamaksua. Ehkä. Riippuu ihan siitä oletko tv-lupatarkastaja.

Kun rimpsahti uudelleen supisin uniselle Mikolle että ei avata. Kun postiluukusta tungettiin kolme postin "Paketti ei mahtunut luukustasi, joten voit noutaa sen postista" -korttia, vetaisin kengät jalkaan ja avaimet mukaan ja juoksin postimiehen perään. Päässä risteilivät olin suihkussa niin en kerennyt avaamaan selitykset. Postimies hymyili kuitenkin aika ymmärtäväisesti kun sain sen kolmannessa kerroksessa kiinni ja sanoin etten uskaltanut avata, koska luulin sitä yheksi toiseksi. Sain paketit. Reilut 500 digikuvista tehtyä paperivalokuvaa!

Koulussa alkoi esiintymistaidon kurssi. Voi vapinatutina, mää en nauti improvisaatiopuheista sitten yhtään. Luennolla oli kuitenkin ihan hyvä henki, ja olo sen jälkeen oli reipastunut. Ensikerraksi pitää laatia oma esiintymisura-aikajana. Tein sen jo. Hirveän monessa paikassa sitä onkin kerennyt esiintyä kissana tai variksena tai itsenään. Itsenään on kaikkein vaikeinta. Ja puhuminen vaikeampaa kuin laulaminen. Puhuessa täytyy ajatella ja jännittää yhtä aikaa. Yleensä on vaikea pitää molemmat kasassa. Jos jännityksen pitää kurissa niin ajatus karkaa. Siksi yleensä annan jännityksen rönsyillä miten tahtoo ja tarraudun ajatukseen.

Yllätyttiin. Rööperi oli poikkeuksellinen suomalainen elokuva. Siitä puuttui kokonaan se hetki keskiosasta, jolloin katsotaan kelloa. Peter Franzen on aivan ihku, se sais myytyä mulle laitonta alkoholia millon vaan. Sitä katsellessa sielu kuiskaa "Oh ku tuo vaan osaa tollee..!" Ohjaus ja lavasteet ja käsikirjoitus ja sen sellainen toimi hyvin, vaikka tarina ei ollutkaan ehkä niin puhutteleva ja koskettava kuin esimerkiksi Käskyssä. Tätä ei oltu osattu lopettaa ajoissa, mutta suomalaista ei toisaalta kannata päästää elokuvista kotiin synkillä mielin. Viihyttävä ja hyvä, hyvä hyvä.

Nyt laitan saunan ajastimen tunnin päähän lämmittymään ja lähden reippaan talviselle lenkille Papun ja Kaisan kanssa. Kerkeän juuri käydä saunassa ja leipasta sopiviksi sulaneet joulutorttuset, kun Greyn anatomian uudet jaksot pärähtävät käyntiin. Voi elämä, jos jotain rakastan niin suunnitelmallisten aikataulujen loksahtelua kohdalleen.

Pää edellä rutiineja päin

Äskeinen sateinen kotimatkani tarjosi erinomaiset puitteet kauhuelokuvalle. Liukasta kuin luistinrata ja niin pimeää ettei paljon eteensä nähnyt. Siinä kaiken sateen piiskauksen ja myrskyn keskellä pyöräilee ihan liian vaalea ja heikkohermoinen tyttö (ei siis päähenkilömateriaalia) pahamaineista Isokatua pitkin ylitettyään ensin aution aavemaisen torin, jolla kaikki uskoivat sadeviittamiehen iskevän. Lopussa tietysti paljastuu, että sadeviittamies olikin nainen, joku johon päähenkilö ja katsojat erehtyivät luottamaan loppuun saakka. Ehkä päähenkilön paras ystävä, Maria, joka on palannut kostamaan pikkuveljensä litistymisen roska-auton puristimien väliin, johon minulla, sivullisella raukkelilla, ei siis ollut minkäänlaista yhteyttä vaan minut tultaisiin teurastamaan elokuvan ensikohtauksessa ihan vain näön vuoksi. Sen sijaan päähenkilö, sinnikäs poikatukkainen pisamanaama, oli toiminut kesäharjoittelijana samaisessa dyykkarifirmassa, joka oli vienyt tietämättään lehtiroskiksen ja hänen veljensä mukanaan elokuussa -89.

Keskinkertaisella mielikuvituksellakin ylletään hyviin suorituksiin itsensä pelottelussa.

Pidin viikonloppuna tiukasti kiinni uudenvuoden lupauksestani vaikka olin sekä perjantaina että lauantaina yössä. Niin tyytis. Nyt nautiskelen viimeisen lomapäiväni illasta. Kävin kaupungilla, kirjastossa, kaupassa ja karkkikaupassa. Kaikki suosikkini palaavat tällä viikolla ruutuun. Tänään minua hemmotellaan Täydellisillä naisilla ja Californiacationilla, hyvällä musiikilla, Arto Salmisella, chilipähkinöillä, makeisilla ja tulisella herkkusieniriisipadalla, jonka juuri valmistin ja ahmin. Poikaystävälläkin/poikaystävääkin hemmotellaan, se aikoi tulla suoraan salilta tänne.

On ihan mukavaa lähteä huomenna kouluunkin. Aikaisemmin ahdisti, mutta ollaan Monan kanssa samalla kurssilla ja se tartutti vähän intoa minuunkin. Aloitan kirjallisuuden pakollisilla teorioilla ja metodeilla (kymmenen op!!!!) ja jatkan romaanin kehityksellä. Niiden lisäksi kevääni kuluu ainakin esiintymistaidon, suullisen enkun ja luovan kirjoitamisen parissa. Ihan iisiä.

Ainiin, oonko muistanu mainita, että musta on tullu unihirviö. Unihirviöys ei pue mua yhtään, koska oon tehokkaimmillani ja onnellisimmillani - vastoin luonnon lakeja - aamuisin. Nyt unta on vaan riittänyt ja riittänyt ja 12 tunnin nukkumisen jälkeenkin herääminen on tehnyt tosi tiukkaa. Kyltymätön nukkumiseni on varastanut minulta monta hienoa aamua ja valvottanut iltaisin. Päivät ovat olleet yhtä väsynyttä mössöä. Vähän jännittää herääminen ja jaksaminen huomenna. Arkirytmi on lämpimästi tervetullut.

Ajatukset sodassa, jonka rinnalla kaikki muu, varsinkin itse, on pientä ja avutonta ja typerää.

Olen lukenut Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamaa Rumaa sotaa. Ollaan yhtä mieltä - mää ja tutkijat - siitä, että sota on rumaa ja kauhistuttavaa ja että on aika kuulla suomen asioista ja tapahtumista, jotka ovat kuin vahingossa unohtuneet juhlapuheista ja historian lukio-opetuksesta. Kirjan teemoja ovat esimerkiksi lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina, sotaa huumeissa ja humalassa, rintamaväkivalta sekä sota-ajan sukupuolikulttuuri ja seksuaalinen väkivalta.

Olen ihan koukussa talvi- ja jatkosodan vaiettuun historiaan ja tunnelmaan. Omat ponnistelut tuntuvat mitättömältä räpellykseltä. Melkein niin kuin olisi pitänyt elää seitsemänkymmentä vuotta sitten ansaitakseen edes elää, voidakseen kutsua itseään ihmiseksi ja ollakseen oikeutettu minkäänlaisiin tunteisiin. Ihan hirvittää päästä itse kaikessa niin helpolla.

Perheen saama sota-avustus oli suoraan suhteessa miehen ansiokkuuteen rintamalla. Niinpä erään perheen pään, aviomiehen ja lasten isän saadessa luodin päähänsä heti astuttuaan vartiotehtäväänsä ei perheelle myönnetty minkäänlaista avustusta. Heidän isänsä oli Suomelle täysin hyödytön, hän ei kerennyt ampua yhtään ryssää. Tähän uppoutuneena tuntuu lähes rikolliselta suostua kun Mikko pyytää heselle syömään.

Kun katsellaan karmivia sotakuvia venäläisen naissotilaan häväistystä ruumiista, rintamakarkurin teloituksesta ja kuoleman komppaniasta, Mikko menee mietteliääksi. "Tuossa voitaisi olla mää ja Jaakko". Kröhöm, siinä voisitte olla sää ja Jaakko kuusi vuotta sitten!

Toissakesänä, kun rekka jäi tupeksimaan keskelle Kouvolan risteystä, mummo yritti tihrustaa rekisteriotetta ja kysyi minulta "Oliks se venäläinen?!" Kun katseltiin mummolassa valokuvia ja yhtäkkiä ymmärsin että vanha valokuva kädessäni esitti lumisia ruumiita säikähdin ja kysyin "onko nämä ihmisiä?!" mummo vastasi äänessään täysi tyytyväisyys ja varmuus "Eei, ne on ryssiä". Silloin se tuntui täysin mahdottomalta, että tämän herttaisen ja huolehtivan mummon sisällä on tämä pahasuinen barbaari. Sotapropagandaa, sensuuria ja lasten militarisoimista käsittelevät tutkimukset auttavat minua nyt ymmärtämään aivopestyn mummonikin käytöstä. Varmaan sen kanssa olisikin mahdotonta elää, että ne olivat ihmisiä, nekin.

Oltiin meidän Villen kanssa toiveikkaita siitä, että tämä julkaisu muuttaisi ehkä maailmaa ja sodasta käytävää keskustelua. Jatkossa on vähintäänkin vaikeaa jättää huomiotta Ruman sodan esiin nostamat näkökulmat.

Halusin kirjoittaa tähän vähän häpeillen vielä mandariineista, että niitä kannattaa syödä kun ne on tosi hyviä nyt. Ja että oon lähdössä Sirpan kanssa illalla ulos. Ja että sain 13,5 pistettä viidestätoista opettajahaastattelussa ja siihen pitäisi osata olla tyytyväinen. En tiedä johtuuko se nyt sodasta vai sairaasta halustani olla paras että en osaa.

Tähän vielä loppukevennykseksi tällainen tuherrus. Tämä on varmasti jonkun mielestä tosi naurettava, ehkä omastakin mielestä, mutta jos se jonkun päivän pelastaa niin pleasure is all mine. Itsetunto hoi, tule takaisin. Nyt on vaan niin, että tunnen itseni invaliidiksi kirjoittamisen saralla. Ja liikaa selittäjäksi. Mutta se menee ohi.

Haluaisin olla todellinen
taiteilija.
Synnyttää äänen
Ottaa kiinni väreilystä, tehdä siitä laulun
Maalata kukan
Tietää kuinka punotaan runo ja kuinka
inspiroidutaan pohjoisen luonnosta.

Syyhypunkkari

Joskus asiat ovat sattuneet kohdalleen ja joskus niistä on sitten taas maksettu takaisin.
Ystäväni soitti iloisena löydettyään syyn pitkään jatkuneelle polttelevalle ihottumalleen, jes, syyhypunkki! Vaatteiden ja petivaatteiden pesu- ja pakastus-rumba olivat työläitä ja asunnon desinfiointi oli juuri saatu päätökseen. Iloon tarttumatta huolestuin epäitsekkäänä kaverina heti itsestäni: ja mites tämä syyhypunkki tarttuikaan?

Enkä syyttä.

Käydessämme läpi tartuntatavat: pitempiaikaisen ihokosketuksen, petivaatteiden ja harvoin vaatteiden välityksellä, muistin viettäneeni joulukuussa yön pikkujoulujen päätteeksi ystäväni luona hänen vieressään. Eihän sulla vielä sillon ollu sitä...?

MMM Olihan se!

Epäonnekkaana kaverina löysin ensimmäiset ihottumarakkulat ranteestani tänään. Syyhyshokki tartutetaan nopeasti kuusihenkiseen perheeseen ja muihin läheisiin tahoihin. Punkkiveijari on kerennyt pesiä sisuksissani kolmisen viikkoa ja lisääntyä tuhansittain. Se leviää tavallisesti koko kroppaan päätä lukuunottamatta. Se on kerennyt myös asettua käyttämiini vaatteisiin, pyyhkeisiin ja petivaatteisiin. Sen tarttumiseen toiseen ihmiseen riittää halaus.

Onneksi syyhypunkki on niin pieni, että sitä ei voi nähdä ja mitä ei voi itse nähdä ei ole olemassa. Minussa ei siis vilise miljoonaa kuvottavaa syöpäläistä. Ei ainakaan enää, sillä hankimme apteekista koko porukalle punkkimyrkkyä, jolla rasvasin itseni juuresta latvaan niin että punkkirassukat kärventyvät jälkiä jättämättä omiin onkaloihinsa.

Isi, joka ei siedä valittamista opettaa ajattelemaan tilanteessa kuin tilanteessa positiivisesti. Joo onhan se totta että kahdesta samanalkuisesta syövästä ja syyhypunkista valitsis mielummin syyhypunkin ja joo onhan tämä tosiaan ikävämpi juttu sille syyhypunkille. En ole vaan koskaan ollut sitä tyyppiä joka repii riemun aiheita siitä, että sattuu olemaan itse ihminen eikä syyhypunkki, vaikka näkökulma sekin.

Mulla olikin tossa koko lomani kuudetta päivää kipeänä sängyssä maatessani välillä kuumeillen niiskuttaen köhien likaisena ja tukkoisena sellainen tunne, että nyt menee liian hyvin ja jotain tästä kuviosta vielä puuttuu. En vaan ihan heti keksiny, että mitä se oli. Vaikka nythän se tuntuu ihan kristallinkirkkaalta: syyhypunkkihan se.

Vaatteeni lojuvat takapihalla tämän yön joksi olen tilannut kirpeää pakkasta. Aamulla kun herään, pesen ensitöikseni myrkyn ja punkinraadot iholtani ja vietän tiedostaen elämäni ensimmäistä syyhypunkitonta päivää. Kalevassa oli viimeviikolla juttu Oulussa riehuvasta syyhypunkkiepidemiasta, jonka huipennukseksi lääkkeet olivat loppuneet apteekeista. Niin että vapise Kemi, sinä olet seuraavana vuorossa. Ja vapiskaa kyseenalaisesta tyytyväisyydestä apteekkarit, kun yhden ihmisen hoitoon uppoaa neljäkymmentä euroa!

Makaan nyt karanteenissa vierashuoneessa enkä oo seuralaiseksi sitä suurinta huutoa. Tuleepa nopeasti ikävä ihmisen kosketusta silloin kun sitä ei voi saada. Tällaista on syyhypunkin elämä, epätoivottua. Mikkokin hymyili vaan matkan päästä. Sen mielestä oli varmuuden vuoksi kuitenkin viisainta mennä täksi yöksi kotiin nukkumaan, jos olis olemassa mahdollisuus, että se ei olis saanut vielä tartuntaa.

Niinpä se rontti vaan kaasutti pois ja jätti julkeasti tämän pikkusyyhyn kutiamaan yksin itsensä uneen.

Salaisuuksia veljelle ja muille kerrottavaksi

Neljäs päivä sängyssä enkä ole edes tulossa hulluksi. Kuume on laskenut, mutta nuha on painunut keuhkoihin.

Joulu oli ihana ja lahjat olivat aivan ihania. Paras mieli tulee edelleen antamisesta, vaikka tällä kertaa saamisessakin oli oma hohtonsa. Vuoden vaihteen sairastin. Onneksi olin saanut juuri jouluapulaisen työt tehtyä ja onneksi olin kerennyt juhlia jo etukäteen niin rankasti, etten osannut sitä kaivata. Joulupäivän juhlinta kirvoitti mieleeni lupauksen vuodelle 2009: Ei övereitä. Mistään mua ei seuraavan vuoden aikana kanneta ja mihinkään en oksenna.

Kun myrsky repi puita ja hakkasi ikkunaa olin jopa ihan tyytyväinen osaani sängynpohjalaisena. Ehkä jos toinen olisi ymmärtänyt teeman "uusivuosi rauhassa kotona" hohdon, niin sitten ainakin. Mutta se toinen on tehty menemään. Ja tulemaan onnelliseksi erilaisista asioista kuin minut. Niinpä join kuumaa, nukuin, katsoin elokuvan Kiukun parempi puoli, lueskelin Arto Salmisen Turvapaikan ja rauhoittelin kissaa, joka pelkäsi raketteja.

Onkohan jokin minussa kasvanut pahasti vinoon kun tykkään Arto Salmisesta. Hulluna. Meissä ei ole mitään samaa, ei kirjoittajina eikä ihmisinä. Kirjoittajina siksi, että mää en osaa ja ihmisinä siksi, että mulla on ollu hyvä elämä.

Mutta nyt mun täytyy alkaa ottaa vastaan hellua, tulista rullakebabbia ja frendejä ja simpsoneita. Mitä lomailua.