Ps. Olen pahoillani siitä että flippasin, mutta unohdinko kertoa, että en pidä tyhmistä ihmisistä?

Siksi en viihtynyt omassa ihossanikaan eilen.

Olen oppinut tässä elämässä sen, että en ole oppinut tässä elämässä yhtään mitään. Virheistäni varsinkaan. Kuka niistä muka oppii? Ei meikä ainakaan. Sanotaan se nyt yhdessä ääneen, että tuo ikivanha lohdutusclishee on vain säälittävä yritys repimällä repiä paskoista jutuista esiin edes joitain positiivisia aspekteja. Ei niitä ole, ei ole tarkoituskaan olla, siksihän ne juuri ovat paskoja juttuja!

Puhtaasti läpikotaisin hyviä juttuja taas ovat saunat, mausteiset fetamakkarasalaatit ja itsekkyys, niistä, joihin luotan, muutaman mainitakseni.

Sitten on sellaisia juttuja, joita ei suorilta käsin voikaan tuupata hyvien tai huonojen puolelle. Ne ovat erityisen pulmallisia juttuja. Niin kuin toisen enkelikiharat tyynyllä. Okei, ne saattavat hämäävästi muistuttaa hyvää juttua, mutta varsin pian alkavat paljastaa huonon jutun piirteitä. Pienen pään pyörälle saattamista edesauttaa se, että usein ne alkavat tuntua oikein oikein hyvältä jutulta vasta jälkeen päin, vasta juuri silloin kun ne itseasiassa lakkaavat olemasta hyvä juttu. Pahimmillaan ne paljastuvat paskaksi jutuksi. Ne saattavat esimerkiksi esittää mielipiteensä heitukkuudestasi ja kiperästi kaipaamastasi ryhtiliikkeestä. Ihan oikeasti, saattavat ne, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. On niillä otsaa. Silloin kyseessä on röyhkeä juttu. Silloin mitään ei ole tehtävissä.

Silloin ystävät soittelevat ja kysyvät haluatko heidän tulevan yökylään. Entä haluatko heidän murisevan enkelikiharapäisille pojille näitä kohdatessaan ihan vain ollakseen hengessä mukana. Et halua. Et myöskään halua, että he menevät tatuoimaan mieshuora enkelikiharapäisen otsaan tämän nukkuessa. Niin ikään et halua kuulla sitäkään, että ei kannata huolehtia ja murehtia, et, että paistaa se aurinko risukasaankin etkä että everything's gonna be allright.

Ja kuka se pullanaama on, joka laulaa, että onhan päivä vielä huomennakin. Sitä sais kans laittaa pataan.

Allright ei tunnu miltään verrattuna siihen mitä ihan äsken oli. Huomisen houkuttelevuus kalpenee eilisen rinnalla. Saiskos sen takaisin? Takaisin sen hetken, jona enkelikiharat tyynyllä olivat vain muutama hassu vaalea karva, niin viaton ja kyvytön minkäänlaisen harmin aiheuttamiseen. Aivan kuin sydän on lihasta koostuva möykky, joka pumppaa verta.

Siinä tulee se virhe. Kun annamme liikaa merkitystä kellekään muulle kuin itsellemme, unohdamme, että oikeastihan huominen on hyvä. Jos mietin yläasteikäistä minua, joka valvoi koko yön paniikissa rukoillen ikkunasta näkyvältä tähdeltä, että oravahampainen kääpiö haluaisi minut hulluna ja halusihan se, ja sitten sitä kuinka viiltelin käsiini ja roikuin Relletin katon reunalta, koska ei enää halunnutkaan, voin todeta, että sattuuhan näitä.
Ei kannata päästää irti. Reunasta. Aika turhaa olisi ollut uhrata hyvä huominen sen pojan takia. Siinä roikkuessa ei tarkkaavaisuus ole parhaassa terässä. Vasta myöhemmin alkaa kiinnittää huomiota siihen, että ha! oravathan ovat oikeastaan rottia, joilla on pörröinen häntä. Ja että tämä rotta on lisäksi tosi lyhyt ja ehkä vähän häiriintynyt.

Etteenpäin sano mummo lumessa ja Anna raukeana saunan jälkeen kynttilän valossa tukka turvalliselle pyyheturbaanille kiedottuna vapaudesta unelmoiden.

Pittää olla tarkempana näiden merkitysten luomisessa. Yöt ovat liian kylmiä kaikkialla.

Ihan kipeetä

Tähän tultiin. Olen sanaton.

Minulla oli erinomainen suunnitelma. Olin perillä itsestäni, viihdyin minuna. Kaikki oli selkeää. Kunnes maan päällään kantamista pojista se epäalvarimaisin päätti tehdä käsikirjoitukseen muutamia lisäyksiä, melkoisella päättäväisyydellä vieläpä. Olen tuntenut itseni lurjukseksi, hanannut vastaan, torjunut ja väistellyt, ollut epävarma ja tehnyt tyhmyyksiä, joiden kuvittelin ajavani muutoksen pois. Pääseväni takaisin siihen kuplaan, jossa kaikki oli varmaa ja jossa eivät vaarat vaani.

Nuuskamuikkunen tietää, että kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.

Mutta jo mietin, kuinka saatoin nimittää elämäksi sitä, josta puuttui tuo mahanpohjasta sinkoutuvan hymyn laukaiseva katse. Ja kun ne matkalaukut oikeasti tammikuussa pakataan, saatan hyvinkin olla ihan pihalla taas. Vaikka se surettaa vähän jo valmiiksikin, (oikeastaan sitä ei uskalla tai tahdo ollenkaan edes miettiä,) olkoon se kaikkien niiden ihastuttavien talvipäivien arvoinen, joina herää hämmästyneenä ihmettelemään voiko se olla todellinen? Onko se vieläkin siinä? Ja siinä se on, vaikka vain lainassa.

Hyvvää elämää?

Vieläkin on ihan uskomaton tunne kuulla, että joku lukee. Vaikka kirjoittaakin vain itselleen - ja ehkä juuri siitä syystä. Ei sellaista osaa oikein odottaa, eikä sitä ymmärrä; joku lukee!

Silloin kun on äiti, joka hakee pienessä merenrantakaupungissa juna-asemalta lapsuuden kotiin juhlajuomakaupan kautta, pikkuveli, joka kiihkeästi meuhkaten tiedustelee uudesta hellusta (tässä perheessä sana kulkee, paisuu ja värittyy) ja joka korjaa rikkinäisen tietokoneen, johon on arkistoituna allekirjoittaneen koko elämä sekä pikkujoulut, joissa kaikki ihanat old-school-tytöt kerääntyvät yhteisten muistojen ja saman uima-altaan äärelle voi vain todeta, että hyvvää elämää! Minä elän, aa-haa.

Kävin aamulla draamakasvatuskoulutuksessa, jonka teemana oli yksinäisyys. Olin rikki, eksynyt ja myöhässä, kun saavuin paikalle, mutta kun sain (AA-kerhon omaisesti) tunnustaa muille nukkuneeni viimeyönä kolme tuntia ja ahmivani kotimaisia omenoita ja Arno Kotroa, alkoi helpottaa. Toisten mielestä Arno saisi ylpistyä tästä rinnastuksesta.
Päivän oivallus liittyi erilaisuuden samanlaisuuteen. Toisten kohtaamiseen. Hakeutuvatko ihmiset samanlaisten ihmisten seuraan? Muutaman puheenvuoron kuunneltuani rohkenin esittämään mielipiteeni siitä, että kyllä hakeutuvat. Samanlaisuus on nimittäin erittäin suhteellista. Asun kerrostalossa, joka on täynnä opiskelijoita. Silti tunnen voimakkainta samanlaisuutta 50-vuotiaan bussinkuljettajamiehen kanssa.

Henkilökohtaisella tasolla tärkeintä oli tietysti itsensä voittaminen. Monta kertaa. Tein jännittäviä, pelottavia, vapauttavia, ihania draamaharjoituksia, jollaisiin kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus. Kauheeta miten sitä herää siitä todellisuudesta, jossa ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Minä otan.

Sen sijaan en osaa ottaa vakavasti toista. En osaa tai en uskalla. En ketään muuta kuin Alvarin, joka ei satuta, joka ei tee inhimillisiä virheitä. Koska ei ole todellinen. Pelkään ihastua. Pelkään haavoittua. Haluan pysyä siinä, missä langat ovat käsissäni, vaikka niiden päässä ei sitten tanssisi ketään. Jotain olen siis viime keväästä ottanut mukaan, vaikka en tiedä onko oppi minulle hyväksi. Eikä kukaan tiedä. Mihin luottaa silloin kun ei mihinkään?

Onneksi on tällaisia iltoja, joina kaiken saa nollata ja kaiken saa unohtaa. Olla tai olla olevinaan oma sama itsensä kuin joskus, se jota odotetaan juhliin ja se jota halataan pitkin iltaa ja se jonka kanssa rupatellaan ja nauretaan. Se, joka näyttää siltä kuin tietäisi mitä tekee. Se joka voi kertoa opiskelevansa, hyvin menee juu juu, joo ja Oulussa kans oikein tosi hyvin, ja kertoa töistä, joita niitäkin on saanut.

Oikeasti, älkää antako mulle enää yhtään tota terästettyä glögiä.

Prinssitön joulu tekee tuloaan ja silti.

Olen joutunut myöntämään, että tarvin miestä. Tarvin miestä kirjahyllyni kuljettamiseen. Tarvin miestä kirjahyllyni kokoamiseen. En halua pyytää apua, sillä ennen kuin huomaankaan mies asettelee jo omia kirjojansa hyllyyni.

Tällaisista unista ja tunnelmista herään kauhuissani ja rutistan Teroa onnellisena siitä, että se ei ole aikeissa vallata mitään.

Okei, myönnettäköön että miehenkaipuu on viime aikoina saanut myös muita naurettavia ulottuvuuksia.

Koulun ruokalassa katselimme häikäistyneinä nuoria pariskuntia, joiden pikkuruiset vauvat ehkä tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Äitiensä ja isiensä sylissä nuo suloiset pallerot riehaantuivat nauramaan ja kurottelivat toisiaan kohti. Näky oli todella koskettava ja seurasimme tilanteen kehittymistä pitkään.
Essi: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista vauvaa.
Minä: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista miestä.

Ja tytöt ymmärtävät. Meillä on samat kosketukselle herkistyneet aistit, sama käyttämätön iho. Yksi liikuttuu pallopelin katsomossa painautuessaan takana istuvaa vasten ja nauttii ruuhkabussien lämmöstä ja läheisyydestä, toinen toivoo puudutettua poskea sivelevän hammaslääkärin jatkavan vielä, kolmas suostuu lopulta työkaverinsa hierottavaksi, vaikka on koko elämänsä ajan inhonnut sitä - hieromista ja työkaveriaan.

Ryhmäytymisharjoituksia tehdessämme koulussa tunnen fyysistä kipua, kun selkään piirtäminen loppuu. Kierrellässäni miesten vaateosastolla hymistelen mielessäni. Eiväthän nämä tiedä, että se tulee mun pikkuveljelle.

Joulu tulee, veljet lipuvat kotiin tyttöystävineen, onnellisine parisuhteineen. Kuka minun laivani keikautti näin? On ankkuroiduttava omin voimin. Minulle ei tipu raaputuskalentereita postiluukuista. Neuvokkaana tyttönä kävelen stockalle ja ostan kalenterin itse itselleni, olenhan oman onneni seppä. Ja yhtä joulupukkia lähempänä pääpotista.

Puheviestinnässä kävimme mielenkiintoisia keskusteluja nonverbaalisesta viestinnästä. Nonverbaaliset viestit ovat paljon voimakkaampia kuin verbaaliset viestit ja niissä on herttaista myös se, että ne ovat yleensä tahattomia, vilpittömiä. Kehonkielellä toista on vaikeampi huijata, vaikka pokerinpelaajat ja muut pelaajat yrittävät kyllä sitäkin.

Emme voi olla olemassa lähettämättä nonverbaalisia signaaleja. Niitä on kaikkialla vuorovaikutuksessa. Oli hassua kiinnittää huomiota siihen miten suhtaudumme eri murteita puhuviin ihmisiin, tai pizzanpyörittäjään, joka ystävällisyyttään laskee kätensä olalle kysyessään maistuiko ruoka. Ja sitä kuinka monin eri tavoin voimme tulkita niinkin pienen eleen kuin sen, että toinen vilkaisee kelloon silloin kun puhumme hänelle. Omaan nonverbaliikkaan on melko häiritsevää ruveta kiinnittämään huomiota, tällainen elehtijä tuntee nimittäin itsensä äkkiä hyvin paljaaksi.

Lukevatkohan vastaantulijat kehoni huulilta, että pidä minua hyvänä tai kuolen!? Eivät ne tunnu ainakaan piittaavan syyllistymisestään törkeään heitteillejättöön!

Nonverbaliikasta esitelmöivä poika pohti sen kulttuurisidonnaisuutta sanomalla, että olishan se aika hassua, jos mää alkaisin tässä suutelemaan sinua poskille kun me nähdään tuolla koulun käytävällä. Paitsi humalassa, lisäsin, koska kehitin mielestäni hienon teorian siitä, että kulttuurisidonnaisuus ei vallitse ainoastaan eri maiden tai alueiden välillä vaan esimerkiksi baarikulttuurissa pätee ihan omat nonverbaaliset sääntönsä. Joo mutta humalassahan muutenkin kaikki onkin mahdollista, poika suihkautti takaisin, määki kuulin kerran yhdestä tytöstä, joka tuli kotiin kenkä vain toisessa jalassaan! Ihailtavan nopea reaktiokyky. Pakko sanoa.

Kysyin nonverbaliikasta esitelmöivältä pojalta lukiko siinä sen kirjassa mitään tukan sukimisesta, koska huomasin tekeväni sitä taukoamatta. Ei siellä kuulemma lukenut. Opettajan arvio oli, että sillä haetaan hermostuttavissa tilanteissa jotain turvaa. Pojan arvio oli, että olen vain lukenut niin paljon satuja, että olen oppinut, että prinsessat sukivat.

Pienestä asti meitä aivopestään visiolla puolesta valtakunnasta, jonka prinsessa ja prinssi yhdessä jakavat onnellisina elämänsä loppuun saakka. Se on se onni, jota kohti opimme pyristelemään. Onko se siis ihme, että olen turvaton prinsessa?

Onneksi perheitä on monenlaisia. Yksi on se, joka viettää koko viikonlopun mittaisen pikkujoulun ensin pärtsäämällä Oulun yössä ja sitten herkutellen ja völläten sunnuntain itsenäisyyspäivän kunniaksi. Meillä onkin aika monta itsenäisyyttä siinä juhlittavana. Ykköstukikohtaan linnoittautuneina voimme antaa toisillemme sitä lämpöä, jota kaipaamme ihmissuhteista, joita muutoin emme kaipaa.

Kun verbaalinen ja nonverbaalinen viesti ovat keskenään ristiriidassa, uskomme nonverbaalista viestiä. Elän melkoisessa ristiriidassa itsekin kokoajan enkä aina tiedä mitä elämässäni tehdä. Se, että Jose Gonzales laulaa What's the point with our lives if we've aint time care for love ei varsinaisesti auta asiaa. Puhun miehistä. Puhun miehestä. Varsinkin siitä, jota ei ole.

Mutta näkisittepä kun nukahdan, kun istun parvekkeellani aamuteellä, kun tulen kotiin pitkän päivän jälkeen keskelle hiljaisuutta, haukkaan omppua, askartelen joululaulujen soidessa tai kun siivoan omia jälkiäni. Muikeasti hymyillen.

Murheille stop!

Korjaan aineistoaineita ja luen musikaaliarvosteluja, ja kukkakärpäset tekevät itsemurhaiskuja teeheni. Kohta tämä on ohi. Kelailen läpi kokemuksia, joiden ansiosta olen nyt tässä, kaikkea mitä olen saanut. Minkä takia tuntuu pelottavan hyvältä? Ihan niin kuin kaikki pitäisi ansaita ja minulle olisi vahingossa tullut vähän liikaa. Ehkä siitä verotetaan myöhemmin. Ehkä se on se pelottava juttu, vaikka pitäisihän mun jo tietää, että tilit eivät vaan mene elämässä tasan.

Tämä on tätä 5-vuotiaan veljenpojan logiikkaa: Ei voittaminen oo tärkeintä, vaan häviäminen. Koska silloin kukaan ei voi varastaa sun kultamitalia. Olkku tulee kerran vielä suistamaan isänsä filosofian valtaistuimelta.

On se vähän raskasta puristaa kultamitaliaan rystyset valkoisina, mutta teen sitä silti. Ehkä sen vois yrittää piilottaa paidan alle myös, mutta en oo koskaan ollut piilottajatyyppiä. Joissain asioissa kallistun tavoittelemaan voittoa, toisissa valitsen suosiolla häviämisen. Stop, en rakastua saa, se tietää vain surua ja murheeksi käy. Murheille Stop.

Saako suojakuplaan jäädä vähäksi aikaa makaamaan, jos se on sisustettu monilla mukavuuksilla ja jos siellä viihtyy? Ainakin jonkin aikaa vielä. Kuplassani ei ole yhtään terävää kulmaa, sillä ne jotka olivat, hioin sileiksi. Enkö silloin olekin pehmeydessä, seesteisyydessä ja rauhassa lillumiseni ansainnut?

Pidin kaksoistutkintoryhmälle hienon eettisiä kysymyksiä pohtivan tunnin. Tai ne pitivät sen mulle, ihan kuinka vain. Luokassa piti siirtyä kohti etuseinää sen mukaan kuinka paljon samaa mieltä oli aina kulloisenkin väitteen kanssa ja vastaavasti kohti takaseinää, jos oma näkemys oli vastakkainen. Otin aika provosoivia ja rankkojakin aiheita, kun huomasin, että ne synnyttivät myrskyisimmät ja upeimmat keskustelut. Silti kiihkeä argumentointi ja halu osallistua yllätti minut. Unohtivat katsoa kelloakin ja kitistä myöhästyvänsä kohta bussista.

Vain muutaman mielestä elämässä parasta mitä voi olla, on omien lasten saaminen. Eräs heistä tuuletti ja sai koko luokan nauramaan: Ai mitä? Viittasko opettajakin? Haluisko opettajakin lapsia? JESSSS.

Mun oppilaideni mielestä esimerkiksi: suomessa tulee olla pakollinen asepalvelus, kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa voisi ainakin harkita, facebook ei edistä sosiaalisten suhteiden syntymistä ja ylläpitämistä, Etelä- ja Pohjois-Suomessa on ihan yhtä hyvä asua, alle 15-vuotias voi ihan hyvin olla valmis harrastamaan seksiä eikä äidinkieli todellakaan ole se tärkein lukiossa opiskeltava aine, no koska sehän opitaan jo lapsena, ja koska matikka on tärkeempää ja vieraat kielet!

En ollut kaikesta ihana samaa mieltä, eivätkä ne itsekään olleet. Keskustelut aiheiden tiimoilta olivat pääasiassa aika korkeatasoisia. Oli mahtavaa huomata, kuinka suvaitsevainen porukka sieltä onkaan kasvamassa.

Erään mielestä homojen ei pitäisi saada adoptoida, koska mieti sitä lasta, sitähän potkittaisi päähän koko peruskoulu! Niinkö todella? Pyysin takaseinään kolmen muun kanssa nojailevaa huomauttajaa harkitsemaan tilannetta uudelleen ja katsomaan vähän ympärilleen. Kaikki 25 muuta tönöttivät etuseinällä rinta rottingilla ja minut valtasi ylpeys. Eivät näiden lapset ainakaan ketään potki!

Kun luokassa suurta arvostusta nauttiva poika ilmoitti, että mun isä on homo, eikä muakaan oo silti koskaan kiusattu, tuli hiljaista. Sitten vaikeaksi menneeltä takaseinältä kaikui luokan koviksen vastaus: No ku emmää oo tienny!

Pitää muistaa elää, elää, elää, ee, ee, ee, under my umbrellaa, elää elää ee ee ee ee e ee!

Riidassa risteileviä ajatuksia pienessä päässä. Elämästä. Tänään ei niinkään muiden - omasta.

Se on yksinäisintä ikinä. Se elämä, joka ennen oli, kasvaa villiä nurmea ja rehottaa ja lojuu. Varmaan siinä viidakossa asuukin jo joku muu. Ahdistus omista väliin jääneistä tenteistä (ryhdisty! niitä on yhteensä yksi!) ja omista laiminlyödyistä, odottavista opinnoista pilkahtaa välillä mielessä. Nämä, pölyn rinnalla, ovat lähinnä niitä lojuvia asioita.
Kasvaviin kuuluvat maksamattomat laskupinot sekä paniikki verkkokurssille tehtävästä runokurssisuunnitelmasta ja ensi lauantain laulukeikasta, jota varten reenaaminen ansaitsisi enemmän aikaa. Kysyivät oliko meidän nimi Unohdettu juhannus vain Unohtumaton juhannus, julisteet piti saada painoon. Tässä tilanteessa unohtumaton olisi ollutkin aika paljon liikaa luvattu!

Ehkä tekemiseni olivat ennen sen laatuisia, että ne oli helpompi pitää järjestyksessä; olla tilanteen tasalla ja organisoitu. Mutta silti! Kuka on tämä Anna, joka saa ylinopeussakot taas, unohtaa peruuttaa hammaslääkäriaikansa ja nukkuu toista viikkoa ilman lakanaa, koska ei ole ehtinyt vaihtaa uutta?

Toisinaan perfektionistiksikin tituleeratulle asioiden järjestymistä rakastavalle ihmiselle on sietämättömän hirveää tulla riivatuksi tiedolla valkotakkisesta miehestä hermostuneesti ravaamassa työhuoneensa ovella toistelemassa nimeäni, joka ottaa kaiun pitkän käytävän tyhjistä seinistä. Ja niin turhaan oman huolimattomuuteni vuoksi hukkaan kuluvasta arvokkaasta ajasta, jonka mies käyttää laskua peruuttamattomasta ajasta kirjoittaen ja inhosta tällaista itsekkyyttä kohtaan väristen.

Joulufiksaatiolleni vuosikausia selän takana naureskelleet läheiseni voisivat järkyttyä, jos kuulisivat, että en ole askarrellut vielä joulukortteja, olen ostanut yhden ainoan joululahjan ja leiponut torttuja vasta kahdesti, vaikka on jo marraskuun loppu! Onko tosiaan? Minne se marraskuun alku meni? Olen unohtanut olla olemassa.

Toisaalta elämä juuri nyt on parempaa kuin koskaan. Olen pidemmällä, olen enemmän. Luokassa olen välillä aivan täysillä. Kotona saatan huomata, että mikään muu ei tuokaan samanlaista iloa kuin työ, mikään muu ei välttämättä huvita.
Olen huono ystävä. Pikkuisen täytyy pinnistellä keksiäkseen muita puheenaiheita, jotta en kävisi muiden hermoille, ja siksikin, että kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää miten mukavaa tämä on, miten paljon olen oppinut, miten paljon olen saanut. Tämä on vain mun ihan oma juttu. Ja juuri se tekee vähän yksinäiseksi.

Taidan olla naimisissa tän työn kanssa, tai ainakin, jos se kysyisi, vastaisin hetkeäkään empimättä tahdon.

Junamatka sujahti ihan liian nopeasti kirjallisuusportfolioita lukien ja kommentoiden. Tunsin halua istua pokkana kyydissä ainakin Raaheen, jotta olisin voinut vielä jatkaa viisaiden lukiolaisten tunnelmien parissa. Hulluutta - I know, RAAHEEN!? Joku raja.

Olisi helpottanut, jos saunatonttu ei laiminlöisi kodin siivous- ja ylläpitämisaskareitaan. Olisi se edes voinut käydä kaupassa! Joka tapauksessa tuntui suurenmoiselta päästä omaan kotiin Ouluun, vaikka sateiseenkin. Nukkua omassa lakanattomassakin sängyssä, saada kiinni omista unista, polttaa kynttilää, joka tuoksuu täällä viettämilleni vuosille. Oli ihanaa nähdä parasta ystävää ja vapauttavaa itkeä elokuvissa (500 Days Of Summer!!!), kun joku oli lukenut mun ajatukset ja tehnyt niistä leffan. Tärkeää oli muistutus siitä miltä rakastuminen tuntui. Pohtia sitä vielä hetki glögin ääressä.

Työ ja vapaa-aika. Kun minusta isona tulee opettaja, täytyy minun löytää aikaa ja oikeanlainen tapa yhdistää nämä kaksi, erottaa nämä kaksi. Havahduin työpäivän päätteeksi saapuneeseen viestiin Somebody call 911, that little shorty is coming to Oulu today! En halua työn, oli se kuinka hyvää tahansa, jyräävän kaikkea sitä muuta, mitä rakastan. Jyräävän minua. Aionkin viettää mahdollisimman epäopettavaisen lauantain ykkösketjun + Kuopion vahvistuksen kanssa parhaille jutuille naurusta ulvoen ja tanssilattialla valomerkkiin jortsaten. Siis heti kun saan nämä loput portfoliot luettua, ensiviikon kokeet ja valmistavat tunnit suunniteltua, runokurssisuunnitelman tehtyä ja käytyä musareeneissä.

Tai sitten AHAA, suunnitelman muutos, join juuri 20 päivää vanhaa maitoa ja nyt vain odotan kuolemaa.

Rakkaat vastaanottajat!

Tulipa tässä vain mieleeni että tämä uuden sosiaalisen median käyttö, josta niin kollektiivisesti on otettu oikein asiaksi olla huolissaan, edellyttää entistä parempaa arviointikykyä. Minä opetan sitä, vaikka en osaa itsekään. Tarkastelen kriittisesti toisten tekstejä kyllä, mutta omat soljuvat sormien lävitse. Kannattaisi tosiaan miettiä mitä kirjoittaa. Ja kenestä. Voi käydä niinkin, että veli ottaa turpiin saamisen kirjaimellisesti ja soittaa herttaisesti kysyäkseen kuka pitää ottaa hengiltä.

Mutta silloin, kun miettii, halvaantuu.

Minulle on kaikkein tärkeintä että ylipäänsä kirjoitetaan. Siitä mistä aidosti halutaan puhua. Ei ole mitään järkeä kirjoittaa, ei mitään järkeä olla olemassa, jos oleminen on niin kapeaa kuin millaiseksi se monelta taholta halutaan tehdä. Loppujen lopuksi yleisesti hyväksyttävää on vain mutista säästä, teilata Jutta Urpilaista tai kertoa mitä minulla oli tänään päällä, mistä olin ostanut, paljon maksoi ja mitä kokoja oli jäljellä. Ainiin paitsi eihän se ole, kyllä kai muotiblogeista, kuten aikansa tuotteista aina, sentään kitistään.

Olisi toivottavaa, että kenenkään elämä ei nojaisi siihen mitä joku kirjoittaa netissä. Tai siis siihen, että ei kirjoita. Mitään. Kukaan. Minusta ainakaan!
Ja jos nojaa, jää kotiin! Silloin kukaan ei ole sinusta mitään mieltä.

Ihmisten välinen kanssakäyminenhän on ja on aina ollut jo 2000 efb. (ennen facebookkia) luonteeltaan sillä lailla riskaabelia hommaa, että jollakin voi röyhkeästi olla jotain sellaista sanottavaa, jonka sanomiseen ei ole pyytänyt sinulta ensin lupaa. Esimerkiksi oma mielipide. Esimerkiksi siitä - täysin hypoteettinen esimerkki - että olet ihan huora.
Ehdottaisin, että tässäkin sinänsä harmillisessa tapauksessa viestin vastaanottajalta edellytettäisiin vastuuta siitä uskooko hän sinun todella myyvän itseäsi ennen kuin näppäilee numerosi tehdäkseen tarjouksen vai onko esimerkiksi inhimillisellä katkeruudella osaa asiaan. Ainakin minä koen, että tällainen julkinen lausunto kääntyy lausujaansa vastaan niin täysivoimaisesti, ettei se millään tavalla onnistu vahingoittamaan huorittelun kohdetta.

Tai nojoo, tottakai huoriteltavalle tulee hetkeksi paha mieli, mutta niin tulee bussista myöhästymisestäkin. Tai pilaantuneesta maksalaatikosta roskiksessa. No koska se haisee pahalle. Ja paljon pahempi mieli tulee monista muista asioista, joilla on oikeasti väliä, mutta joita kukaan ei kontrolloi. Kestäminen on se elämisen hinta. Jos esimerkiksi puukottaa toista selkään (metaforisella tasolla velikulta) voi varautua kestämään sen, että puukotettu voi avautua siitä jollekin. Vaikka netissä.

ps. En kannata huorittelua.
pps. En ole saanut puukostakaan.
ppps. Enkä antanut. Ainakaan lähiaikoina.

Jälki

Ihminen on varmasti onnellisimmillaan silloin kun saa käyttää koko kapasiteettiaan. Kun saa haastaa itsensä, kun selviytyy, kun saa jotain aikaan. Jonkin jäljen.

Toisin sanottuna juurikin silloin kun voi käydä ostamassa oman runonsa kaupasta painettuna runoantologian ensimmäiselle lehdelle. Saadessaan laulaa valitsemiaan tekstejä, melodioita, tunnelmia niin että joku säestää ja joku toinen kuuntelee. Suunnitellessaan oppitunteja kaiken luovuutensa voimasta. Nähdessään myöhemmin oppilaansa silmiin syttyvän kiillon, kun opetus synnyttää oivalluksen pienessä ihmisessä. Ei ole parempaa. Niin, ei kai.

Minä olen onnellinen. Olen kuitenkin myös kohtuuton, ja pölyjä kirjahyllystä pyyhkiessäni kolahtaa tää aika lujaa:

Sitä unta
jossa riipun, riipun ja putoan
en ole enää nähnyt.
Nyt harhailen tuntemattomilla asemilla
matkalaukkuja raahaten
vain muutama minuutti aikaa junan lähtöön.

Pidä kiirettä, minä vanhenen.

Eeva Kilven se on. Niin kuin suurin osa maailman hienoimmista runoista. Tunnen toisinaan itseni vähän hölmöksi odottaessani iltateen aikaan, että joku kiipeäisi parvekkeelleni katsomaan kuinka ihana tyttö oikeasti olen, että en menisi aivan hukkaan.

Onneksi iltateehetki on vain kerran päivässä, tulee ja menee. Junat ja rautatieasemat ovat halpa konsti koskettaa minua. Jokin niiden kaihoisuudessa on aina vain vailla vertaansa. Ja minä aina pakkaan.

Sunnuntaina on isänpäivä. Askartelin oppilaitteni kanssa kortin ja ajattelin leipoa. Isät ovat tärkeitä ihmisiä. Heiltä opitaan madon asettaminen koukkuun, pyöränkumien pumppaaminen, sähköyhtiöiden kilpailuttaminen, haaparouskun ja leppärouskun erottaminen toisistaan, ja oikean ja väärän, se, mitä puoluetta kannatetaan ja se, että on muistettava olla varovainen liikenteessä!
Heidän kanssaan nostetaan oman pihan perunat, käydään raveissa, nauretaan Uutisvuodolle ja käännetään lettuja ilmassa silloin kun äiti ei ole kotona. Lohduttomuus (esimerkiksi paperiseinien läpi kuultu koko yön kestänyt sellainen) vetää isän sanattomaksi ja saa hänet tuomaan aamulla vuoteeseen kupillisen itsekerättyjä ja sokeroituja hilloja. Olemassaolomme perustuu isiemme olemassaololle.

Hymyilyttää kun sullon viikonloppukassiini myös tanssikengät ja -laukun. Muutkin tytöt, minun tyttöni, kerääntyvät pieneen sympaattiseen paperitehtaiden, huumeiden, kampaamoiden ja vasemmistopuolueen luvattuun merenrantakaupunkiin osoittaakseen kiitoksensa kömpelöiden lohdutusten ja vaivaantuneiden hellyydenosoitusten vuosista ja niistä, joina pääsi vielä istumaan hartioille nähdäkseen pidemmälle.

Kemiläisen klubin tanssilattia ja karaokestage kutsuvat muistoja verestäviä veteraanibailaajia. Niissä on monia jälkiä, joihin on kivaa aina pitkästä aikaa koettaa sovittaa itseään. Ottaa mittaa, tehdä uusia. Mutta ei pää edellä enää. Kemin yöt eivät aina ole olleet niitä kaikkein armollisimpia. Tällä kertaa turvatyynykavalkaadini saa kuitenkin jäädä toimettomaksi juhlamielin, koska ajattelin ihan oikeasti muistaa.
Olla varovainen liikenteessä.

Thriller night

Ai kun on sähköä ilmassa.

Ykkösketju viettää tänään, halloweenina, lempeää kauhujen yötä.Tunnen itseni ihan pieneksi tytöksi, joka tekee kauhean numeron yökylään lähtemisestä ja pakkaa mukaan kaikki unikaveritkin. Tai itseasiassa ne jotka tunsivat minut silloin, tietävät, etten tietenkään pakannut mukaan kaikkia unikavereita vaan järjestin muutaman tunnin kestoiset unikaverivaalit, joiden päätteeksi vain onnekkaat tiukan seulan läpäisseet tarkoin harkitut ja lopulta valitut pääsivät mukaan. Unikavereille sen täytyi olla kamalan uuvuttavaa, sillä vahva ennakkosuosikki, Bonzo - iso vaalenpunainen porsas, kiri kerta toisensa jälkeen itsensä voittoon puolueettomasta tuomaroinnista huolimatta.

Pitkää pilkkopimeässä pakkasillassa suoritettavaa kävelylenkkiä seuraa saunominen, herkuttelu ja yritys katsoa ihan kokonainen kauhuleffa kynttilän valossa herkutellen. Tehtävää ei helpota se, että koko joukkue, joka on luonnostaan todennut hyvin järkkymättömin perustein parhaaksi jättäytyä kauhuelokuvien parista koko tähän astisen elämänsä ajaksi, tärisee jo pelkästä ajatuksesta. Ulos mukavuusalueelta ja susien syötäväksi ja moottorisahamurhaajien. Patjalle lattialle hakemaan lämpöä universumin ihanimmista pelkureista. Nyt mennään eikä meinata ja ollaan pienistä urheista itsestämme aikamoisen ylpeitä, jos ollaan aamun valjetessa vielä kaikki tallella.

Tumma juttu. Ja kumma.

Kummallista miten Jyväskylällä on ollut aina hoitava vaikutus minuun. Siellä aika on pysähtynyt ja elvyttänyt kerta toisensa jälkeen.

Karkasin sinne kotoa 16-vuotiaana, kun kuviot kävivät liian ahtaiksi ja maailma kaatui päälle. Isoveljeni kertoi juuri löytäneensä valokuvia ajasta, jolloin pikkupojista ei ollut tietoakaan; istuin boheemin nyt jo puretun kaksion sohvalla lukemassa Sweet walley highta. Olin niin alussa. Söimme tulista keittoa, pelasimme aliasta ja pääsin mukaan keskusteluihin, joita muualla ei käyty. Mikä tärkeintä, kauaksi keskusteluista, joita muualla käytiin. Isoveljen kaverit olivat kylässä Venäjän tuliais-aperatiiveineen. Minuakin kestittiin ja kohdeltiin kuin prinsessaa - ja mikä huomionarvoista ja epätavanomaista - kuin prinsessaa, jolla oli jotain sanottavaa. Eikös meillä ollut silloin aika mukavaa?

Karkasin sinne, kun odotin sotatantereiden kauhua takaisin kotiin ja murruin ikävään ja pettymykseen, kun tätä ei ennakkotiedoista poiketen päästettykään lomalle, vaan mielivaltaisesti työllistettiin ihmisten tappamisharjoituksilla vielä kolmannenkin viikon ajaksi. Silloinkin Jyväskylän kehto keinutti parhaisiin uniin ja siihen oloon, joka niitä seuraa.

Samojen metsäkauriin silmien heijastus linja-auton ikkunasta, kun on niin pimeää, ettei ulos enää voi nähdä. Vuosia on tuota väliä ravattu - isoveljen mielestä turhan harvoin - mutta silti. Särjytty, eheydytty, iloittu, pelätty, vihattu, rakastettu, kai sekin on sanottava. Kastettu lapsiakin. Kouluja on käyty, niistä on joitain todistuksiakin olemassa. Läksyjä on luettu, jätetty lukematta ja nyttemmin myös annettu. Samoja asioita pakenevat oppilaat ja opettajat.
Samoja asioita pelkäävät. Viimeisellä tunnilla opetin tänään aivan ihanalle ekaluokalle uskontoa. Laitoin luokan nurkkiin kiinni tunnekortit, joissa oli iloiset, surulliset, vihaiset ja pelokkaat kasvot. Sanoin aina jonkin asian kuten isoäiti, pimeä, maksalaatikko, lumisade, matematiikka, sumopaini ja oppilaat hakivat paikkansa luokasta sen mukaan millaisia tunteita asia heissä herätti. Tehtävää jatkettiin niin, että he kiersivät ryhmissä eri nurkissa ja keskustelivat siitä mikä heidät tekee oikein surullisiksi tai vihaisiksi.

Pelkonurkassa veti sanattomaksi, kun viisas ja kaunis pieni tyttö vakavoitui ja kertoi ääni väristen pelkäävänsä vanhempiensa eroa. Siihen toinen jatkoi, että pelkää vanhempiensa kuolemaa. Muut nyökyttelivät ja katsoivat anovasti kuin odottaen minun vakuuttavan, ettei ole syytä huoleen. En pystynyt siihen. Kamalaa olla kyvytön tuollaisen haavoittuvaisuuden ja lohduttomuuden edessä. Pelosta voi vain keskustella, sen aiheuttamista tuntemuksista, ehkä se lieventää niitä. Totesin avuttomana, että ymmärrän hyvin, että se pelottaa. Iho meni melkein kananlihalle. Että tiedänkin kuinka voi pelottaa. Että näitä pelkoja ei voi tehdä tyhjiksi. Että niitä tulee lisää ja että niiden aiheellisuus tuodaan hyvinkin näkyviin sitä mukaan kun kasvaa vanhemmaksi.

Poikiin, jotka vihasivat tyttöjä, koska nämä saattavat suudella suulle (sanasta sanaan näin - aika hellyyttävää tohkean seitsenvuotiaan suusta!), vihasivat koulua, koska siellä on tyttöjä, jotka saattavat suudella suulle ja pelkäsivät auttamista, koska jos auttaa tyttöä, se saattaa suudella kiitokseksi suulle, oli paljon helpompi suhtautua. Okei ja sitten siihen, joka perusteli auttamispelkonsa sikainfluenssalla, mikä oli minusta aika terävää, kun todellinen syy siirtyä pelkonurkkaan oli tietysti ryhmäpaine.

En loppujen lopuksi tiedä missä Jyväskylän taika tällä kertaa piili. Ehkä pienissä veljenpojissa, joista pienemmänkin luottamuksen vihdoin voittaa itselleen. Yöllisissä itkupotkuraivareissa, joita välttääkseen lakkaa itse vaikka hengittämästä. On vapauttavaa huomata murehtivansa vain sitä, miten pienen ihmisen voi tehdä onnelliseksi, kuinka hänet saa kokemaan maailman turvallisempana paikkana, kuinka riippuvainen pieni ihminen voi olla, kuinka joku voi olla kokonaan minun varassani. En tiedä mitään suurempaa, kuin olla häntä varten.

Oma oleminen ja kaikki mikä siihen liittyy on silloin aivan toisarvoista.

Tai ehkä taika oli vanhemman enkelin äänessä aamulla, kun se herättää silittämällä päätä pikkuruisilla kätösillään, haluaa tulla viereen sohvalle nukkumaan ja ottaa pikkuautotkin mukaan, jotta voidaan heti herättyämme leikkiä. Tietämättään se puhuu niin viisaita. Tykkää kaikista hyvistä jutuista niin kuin mustista torvisienistä, hipsuttamisesta ja minusta.

Tai amerikkalaisen Alvarin kohtaamisessa tanssilattialla ja ihan vain sen huomaamisessa, että tällaisetkin kohtaamiset ovat mahdollisia. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan alvaruus ei ole kuollut sukupuuttoon. Jotkut voivat vielä oikeasti koskettaa ja ainakin joillain heistä on prinssin nimi.

Tai sitten Dave Lindholmin keikan seuraamisessa kosketusetäisyydeltä. Tunteet ryöppysivät ja ravistelivat ja olin ymmärtävinäni mistä tässä elämässä on oikein kysymys.Viimeisen biisin soidessa kaikki loksahti kohdilleen, pidin sinusta siinä kaikki. Siinä kaikki.

Ja taas, sunnuntaina, istui linja-auton kyydissä sieluhoitoa vastaanottanut nuori neiti rauhoittuneena, saapumistaan paljon eheämpänä, tasapainoisempana, omanarvontuntoisempana. Asiat järjestäytyneenä mittasuhteisiinsa. Perui vannomiset itselleen siitä, ettei kuule enää loppuvuonna kertaakaan tiettyyn yhtäaikaa huvittuneeseen ja epäuskoiseen et-voi-tosissasi-elää-tuota-elämääsi-noin-vaikka-se-olisi-kuinka-sinun-äänensävyyn lausuttua Voooi Anna-a:ta, jota seuraa tiuha puhelimen voluumin näpytys myötähäpeän vallassa hiljemmalle, jotta ihana ja kunnollinen poikaystävä toisesta maailmasta siinä vieressä ei kauhistuisi aivan suunniltaan.

Ainoastaan enää hymyilytti; niinpä, voi minua, voi elämää. Se on aika ihmeellinen. Ja hyvä ironian ja huumorintaju sillä on myös. Ja draaman. Meillä on siinä juurikin aika monta yhdistävää tekijää.

Game on

Junassa ihmiset

koettavat arvailla miksi tyttö itkee.

Kirjoittaa pois pettymystä valvotuista öistä,

naurettavista odotuksista.

Katselee ulos, ei ole enää matkalla minnekään.

Hapuilee maisemasta sanoja, joihin sitoa

lamaannuksen ja epäuskon,

katseen, jonka tietää pyytävän lähtemään

mutta jalat eivät liiku.

Kuristava arvottomuus.

On yksi asia kulkea pässinä narussa

ja toinen jäädä seuraamaan, vaikka narukin

on katkaistu,

ja vaikka pässin on moneen kertaan jo

käsketty painua helvettiin.

Yritys maalailla mitään odotettavaa tuleviin vuosiin

- onko niihin pakko herätä voi luoja -

on todellakin yritys.

Kun on saanut kunnolla turpaan, jos edes sitäkään,

se, että itse on ollut kiltti ja hyvä(uskoinen)

että tietää tehneensä monta asiaa oikein

ja että hämärästi muistaa olleensa aikaisemmin elämässään hiton hyvä tyyppi

on anorektinen lohtu.

Mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti?

Olen useana aamuna herännyt paitsi taianomaiseen näkymään, jossa villit hiutaleet leikkivät keltaisten koivun oksien yllä, voimakkaaseen ystävyyden ylistyksen tunteeseen. Sellaiseen äkilliseen onnenpuuskaan, joka iskee kesken aamuteen juonnin pyjaman housut jalassa istuessa puulattialla, jota vasten voi tuntea omat hölmistyttävän tutut ääriviivansa. Tunne on varmuutta siitä, että nämä ääriviivat saavat arvostusta ja ymmärrystä ja rakkautta niiltä, joita itsekin arvostaa ja rakastaa.

On niitä, jotka löytävät aina puolestani perustelut ratkaisuilleni, olivatpa ne sitten millaisia hyvänsä.

Ystävät eivät koskaan tuomitse kun heille soittaa sunnuntaisin kertoakseen kadonneesta kengästä tai 15 yöllä lähetetystä känniviestistä. He kääntävät tilanteen voitoksi, muistuttavat miten tuhkimollekin kävi. Muistuttavat itse soittamastaan mää hyppään tosta sillalta jokeen, jos sää et nyt tykkää musta-puhelusta ja saavat vaivaiset pikkuviestit tuntumaan amatöörimäiseltä mokailulta, jolle on vaan kiva kikatella.

Joskushan he eivät sitäpaitsi vastaa ollenkaan puhelimeen, koska jos eivät heittäneet sitä itsensä sijasta sillalta jokeen, pudottivat sen kiivetessään kolmannen kerroksen parvekkeelleen.

He ymmärtävät myös kun heille nolona tunnustaa tanssineensa taas edellisiltana pikkujulmurin pillin tahdissa tämän kotiovelle saakka. Heillä on aatelinen kyky saada siirtämään suihkuverhotankoon hirttäytymisaikeet seuraavalle päivälle. He eivät koskaan muistuta, että mitä me sovittiin siitä miten pikkujulmurin kanssa toimitaan, vaikka voisivat ihan hyvin. Se olisi varsin kohtuullistakin ottaen huomioon toimintasuunnitelmaan laaditun tuntimäärän.

Ystävät löytävät vian AINA pikkujulmurista. Kun seuraavalla kerralla uhoaa antavansa samalla mitalla takaisin, ystävät korkeintaan vaihtavat katseita, ei heillä ole tarvetta iskeä vyön alle. Vasta sopivan ajan päästä he virnuillen lainaavat bile-piikkareitaan sillä ehdolla, että pystyn varmasti pitämään koko parin tallessa.

Ystävät ovat hyvin tietoisia puutteistani. He eivät menetä hermojaan vaatekriisin iskiessä vaan ymmärtävät pysyä hoputtamatta sivussa pahimman hermoromahduksen ajan ja kaatavat diplomaattisina viiniä valmiiksi minunkin lasiini.

Jokohan voin pitää ystävänäni häntäkin, joka kapaloi minut hellästi peittoonsa, kun sitä oli kaadettu hippanen liikaa?

On niitä, joiden kanssa tehdään hassuja sopimuksia ja mennään eikä meinata.

Ystävä saattaa esimerkiksi jättää superhienot skandinaaviset vaahtobileet väliin ja juosta pitkin öistä Bulgaariaa etsimässä varastettua kameraasi, poliisiasemalla pantata munuaisensakin kameran löytymisen puolesta ja tulla lähes pidätetyksi.

On niitä, joiden edessä ei tarvitse hetkeäkään esittää että ei satu.

Nämä myötäeläjät puhdistavat haavani juhannustaikojen jäljiltä, ottavat syliin ja puhaltavat ilmaa, kun olen saanut puukosta selkään ja keuhkoihin. He kyynelehtivät kanssani Jipun soidessa, pitävät kädestä kiinni, eivät myöskään osaa elää. Lopulta juurikin he letittävät hiukseni, määräävät nousemaan ylös ja viettämään elämämme ihanimman kesän. Syksyn. Talven. Heidän kanssaan päätetään olla yhdessä upeita kaikkina vuodenaikoina, sytytellään kynttilöitä pimeyteen ja saunotaan.

Jotkut ystävät ovat aina sopivasti huolissaan. He saattavat koputtaa selkään kesken puheviestinnän luennon kysyäkseen hämmästyttävällä vakavuudella mitä muuten sille sinun kissallesi kuuluu? Voiko se jo ihan hyvin? Heidän mielestään olen jotenkin vaisu, yskäni kuulostaa pahalta, minun pitäisi ehkä syödä muutakin kuin omenoita ja olen ottanut taas ihan liikaa kursseja syksylle. He kurtistavat kulmiaan ja patistavat herkuttelemaan, lepäämään ja nauramaan. Välittävät tavalla, jota joskus kaipaa.

Ystävä saa minut heikkona hetkenäni hymyilemään lohkaisemalla: Kielivirheitä, vähäsanaisuutta, vastahakoisuutta itsestään puhumiseen, mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti? Ystävät tietävät kaikki virheeni, huonot ominaisuuteni ja puutteeni ja tykkäävät minusta silti. Ehkä jopa juurikin siksi.

Ystäväni tietävät mitä tarvitsen.

Eräs, jossa ystävyyden piirteet kulminoituvat kuljettaa minut syyslomalla Helsinkiin ja tanssittaa niin, että ei todellakaan muisteta mikä kotona odottaa. Koulussa.

Minun ystäväni ovat ihania, aivan ihania. Ja nyt lähden viettämään heidän kanssaan iltaa. Eikä todellakaan muisteta mitä on huomenna - tai vittu ikinä!

Tajuamisia lumen ja meren kaupungissa

Kännipuheluiden tuska hälvenee, kun sellaisen vastaanottaa.

Sen mukana saadun perspektiivin turvin kännipuhelut voi pudottaa omaan niille varattuun surkeaan lokeroonsa. Ne vain kuuluvat elämän kiertokulkuun. Pikkujulmuruus on evoluution tulosta. Ilkeät ja itsekkäät - ihmiset - selviävät. Sitä ymmärtää pikkujulmurillakin olevan oma pikkujulmurinsa ja olevansa itsekin pikkujulmuri jollekin. Silti on kurjaa, etteivät pikkujulmurit voi vain kääntää kelkkaansa, ruveta pikkuihanuksiksi ja lakata kärsimästä. Ennenkaikkea aiheuttamasta kärsimystä.

Opettajaharjoittelu loppui. Yksi oikein rikastuttava, rankista rankin, mutta ihanin periodi elämästä on ohi. Yhtä aikaa sekava, onnellinen ja haikea olo. Ihan mahtavaa on ollut tajuta että minusta tulee opettaja. Ja ihan tosi tykki sellanen. Enää ei epäilytä yhtään. Hämmennystä aiheuttaa vain paitsi kasiluokkalaisiin kiintyminen, neljä vapaata päivää viiden viikon hengästyttävän kiireen jälkeen. Silloin ei voi muuta kuin matkustaa kotiin pysähtymään, toiseen merenrantakaupunkiin, siihen pohjoisempaan ja pienempään.

Oli jälleen uusi aamu aurinkoisella preerialla - niin äiti ja isä sanoivat herättäessään aamuisin kun olin lapsi - kun kävelin merenrantaan. En oikeastaan edes tiedä miksi he sanoivat niin. Se on niin iskostautunut osa muistojeni päiväkotiaamuja, ettei mieleeni ole tullut kyseenalaistaa sitä aiemmin.

Keräsin ajopuuta, ajattelin askarrella siitä jotain, ja etsin pitkään merenrannasta kiveä, jonka kylkeen kerran tunnustin ensirakkauteni.

Se kesti pitkään.

Ainakin kolmena keväänä Aa sydän Äs 4-ever ilmestyi aina hiukan haalistuneempana mutta sitkeänä lumen alta. Ainakin kolmena keväänä tuijotimme merkitsevästi toisiamme. Matikan tunneilla, nuorisotalon invavessassa, moottoritien äänivallilla katulamppujen neonvalossa. Maleksimme öisillä kaduilla, teimme typeryyksiä ja niillä vaikutusta toisiimme. Aina oli satanut. Juoksimme kilpaa ja sodimme pihlajanmarjoilla. Unelmoimme, riuduimme, pakahduimme. Lakastuneiden lehtien keskellä puistossa lopulta suutelimme. Ja sen jälkeen kaikkialla.

Teimme hölmöjä lupauksia ja uskoimme niihin. Kaikki oli selvää. Kaikki oli täydellistä.

Pettymystäni nieleskellen jouduin lopettamaan etsinnät ja myöntämään ettei ikuinen tarkoita ikuista. Mikään ei kestä niin kauan. Eivät edes sormivärit.

Kun katselin auringon nousussa kylpevää toista rantaa, tuulimyllyrivistöä (ennen niitä oli vain kolme) ja purjeveneiden mastoista heijastuvaa valoa, teki hetken kipeää, ettei kukaan koskaan olisi jakamassa kaikkea tätä. Näkemässä. Tuntemassa. Aamua aurinkoisella preerialla.

Hyvä hetki

Häikäilemättömästi nyin maisematupakin bussipysäkillä, kun en jaksa siirtyä.

Korpit ovat tulleet tielle, löytäneet jotain kiintoisaa kesken höyryävän aamun.

En tiedä mitä mutta

mietin että tänään

minä,

pieni lintu,

voisin viedä joltain

jalat alta.

Lattialla makaan, alemmas ei pääsekään...

Siellä yllän hyvin oman ajatuksenjuoksuni tasolle. Hengitän pölyä ja tunnen oman massiivisen pienuuteni.

Toisinaan sitä herää hyvillä mielin ja kuvittelee, että eilen oli varmaankin oikein mukava ilta, kunnes tajuntaan julmasti karahtaa: EI, TTU MÄÄ SOITIN SILLE!

No, tänäaamuna ei käynyt niin, koska kun herää kahden tunnin yöunien jälkeen opiskelijahaalarissa päiväpeiton päältä ja toinen kenkä on hukassa, siitä on jo heti herätessään armottoman tietoinen, ettei ilta todellakaan ole voinut päättyä millään muulla tavalla. Ja pahimmassa tapauksessa, joka on muuten kolmas nimeni, (Anna Elina Pahin tapaus Saarela), ei ainoastaan viattomaan kännipuheluun, vaan sarjaan vähemmän viattomia kännipuheluita ihan käsittämättömin perustein valituille ihmisille menneisyydestä.

Myöhemmät karahdukset on varattu sitten kivuliaille muistikuville dj:n pöydällä yksin tanssimisesta senkin jälkeen, kun järjestysmiehet ovat jo kerran kantaneet sieltä pois.

Huh, että on väsyttävää vihata itseään. Jos voisin, siirtäisimpä tän olon niihin poikiin, jotka eivät koulussa suostuneet viemään patjaansa takaisin liikuntasalin välinevarastoon, vaan heittäytyivät sen päälle makaamaan eivätkä hievahtaneetkaan komenteluistani huolimatta. Kun siinä sitten käytin kaikki pedagogiset metodini kuten kiristyksen ja uhkailun, yksi niistä vaivautui katsomaan mua laiskasti silmiin ja kysyi maailman halveksuvimmalla äänellä: Eksä tosiaan tiiä ketä me ollaan? Me ollaan ysi ceen gangstat.

Olispa minullakin joku, jolle kiukutella pienestä omille teilleen kipsutelleesta mustasta korkkarista. Ja maanantain mielipidetekstin rakenneosien opettamisesta, huvittaa suunnitella sitä niin paljon että ei yhtään. Voi kun saisi vain mennä piiloon; nukkumaan tai elokuvateatteriin tai pienelle Indoneesiaan kuuluvalle Munalle, saarelle, jossa puhutaan munaa.

Alanko enää koskaan seurustelemaan?

En.

Ei siksi etten haluaisi, mutta...
No sanotaan ehkä. Ehkä tosiaan jos Alvar Ainutlaatuinen tulee vastaan. Tai siinä tapauksessa, että kompastun häneen, muutoin jäisi varmaan huomaamatta.

Ensikohtaamisemme on jostain elokuvasta. Se sisältää höyryävää kaakaota ja hengitystä hyisessä pakkassäässä, paksusilmukkaisen kaulaliinan, ne peräänkuuluttamani hitaat lumihiutaleet, suurten ikkunoiden takaa hohkaavan valon ja lämmön, ja ehkä jonkun väärinkäsityksen. Naurua, nopeasti vaihdettavia katseita, sukkelia repliikkejä. Ensihetkestä kuulen hääkellojen soivan, näen koristellun joulukuusen ja kolme lastamme, kissan ja koiran kirmaamassa sen juurella. Tiedän, että TÄMÄ, tämä se on. Kotiin menen ensin yksin. Tanssahdellen. Joku hyvä biisi soi päässäni enkä kaipaa enää mitään.

Alvarissa on Kotromaista sielukkuutta. Alvar ei ole urheilija. Siinä tyypillisimmässä mielessä siis. Alvar ei koskaan aloita aamujaan katselemalla NHL-tuloksia tekstiteeveestä. Hänen treenatun näköinen vartalonsa selittyy paitsi hyvillä geeneillä, myös raskaalla ruumiillisella työllä, jota hän teki nuoruutensa kesinä. Ennen valmistumistaan maisteriksi erinomaisin arvosanoin historian tai oikeustieteen laitokselta siis.

Alvar on suorittanut asevelvollisuutensa lennostossa tai kirjaston musiikkiosastolla - yhdentekevää - kunhan velka valtiolle on sovitettu. Ei rikosrekisteriä. Ei kuumottelua kutsuntoihin. Alvar on minua viitisen vuotta vanhempi. Siksikin hän osaa kertoa minulle kirjoista, joita hänellä on ollut viitisen vuotta enemmän aikaa lukea. Alvar on ehdottomasti viisaampi kuin minä. Voisin kuunnella loputtomiin yllätyksellisiä tarinoita maista, joissa hän on käynyt. Loppuihin hän vie minut. Alvar on myös niin kunnianhimoinen ja määrätietoinen, että toisinaan ammennan näistä ominaisuuksista hiukan itsellenikin.

Alvar pitää lapsista ja eläimistä ja lapset ja eläimet pitävät hänestä. Alvar ei voi sietää x-boxia. Pelikonsolit ovat ehkä typerintä mihin ihminen voi aikansa kuluttaa, hän sanoo ja pyytää minut pianon ääreen kuuntelemaan uusinta sävellystään. Alvar on soittanut pianoa 8-vuotiaasta lähtien. Tai kitaraa. Oikeastaan hän soittaa mitä hyvänsä instrumenttia, jonka saa käsiinsä, muttei ole koskaan halunnut tehdä sitä työkseen. Vuosittain hän esiintyy jo perinteeksi muodostuneessa vasemmistoliiton vappujuhlassa ja puhuu toivottaessa vaihtoehtoisten energianvalmistustapojen puolesta. Hän tekee sen vieläpä herttaisella etelän murteellaan, jolla hän riisuu minut usein aseistani.

Voi hän tietysti olla kotoisin pohjoisestakin, mutta vain siinä tapauksessa, että on kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttämään minkäänlaiset suhteet minulle ennestään tuttujen henkilöiden kanssa. Ilman että olisi kuitenkaan viettänyt nuoruuttaan laatikossa, ehei, minun Alvarini on kyllä elänyt. Villin ja vapaan nuoruutensa kahjoutta hän muistelee vienosti hymyillen, muttei kaipaa siitä enää mitään. Ehkä hän on seurustellutkin joitain kertoja ei niin erityisten tyttöjen kanssa. Näissä suhteissaan, joiden päättämiselle hänellä on myöskin ollut aina hyvä syy, hän on langennut kaikkiin seurustelun sudenkuoppiin ja tehnyt kaikki mahdolliset virheet, niin että niitä ei tarvitse tehdä enää.

Jouluisin Alvarin isoäiti kutoo meille molemmille lahjaksi villasukat, istuvimmat maailmassa. Ainutlaatuisten perhe on suuri ja ihastuttava. Se on Alvarille tärkeä, vaikka hän ei totisesti olekaan mikään äidin poika. Kun tapaamme, soitamme ja laulamme Alvarin sisarusten kanssa ja käymme yhdessä ulkona. Sunnuntaina pelaamme korttia pyjamissa Alvarin äidin herkkuja maistellen.

Kotoaan Alvar on perinyt virtuoosimaiset otteensa keittiössä. Lempipuuhaamme on ruokakaupassa käynti ja kokkaaminen. Hän maistattaa minulla eksoottisia ruokalajeja, joihin suihkimme maailmanympärimatkoilta raahattuja tulisia mausteita. Minä puolestani näytän kuinka valmistetaan herkullinen makkarafetasalaatti ja kermajuustolasagne. Luojan kiitos Alvar ei ole kasvissyöjä.

Alvar ilahtuu aina yhtä vilpittömästi keittiöstä kantautuvista tuoksuista tullessaan kotiin, vaikka uunissa paistuisivat vain pakasteesta nostetut joulutortut. Syyskuussa. Alvar on haltioissaan tavastani elää, eikä hän koskaan väheksy elämänkokemustani. Alvar on sopivasti mustasukkainen, mutta luottaa itseensä ja minuun. Alvar näyttää varsin keskittyneeltä ihanissa yöhousuissaan (jollaisia melkein kukaan muu koskaan tietämäni miespuolinen henkilö ei oikeasti käytä, miksi ei?!) lukiessaan lävitse koevedosta esikoisteoksestani. Muutoin tunnelmallisesti valaistussa kodissamme on harvoin hiljaista. Kun yksi levy loppuu, laitetaan toinen soimaan.

Hän juo olutta niin kuin miehet juovat ja heittää kavereidensa saunailtojen kovimmat löylyt. Alvarilla on paljon kavereita. Hän poisti epävarmuuteni tarttumalla hellästi käteeni, kun tapasin heitä ensimmäistä kertaa. Toisinaan he pyytävät minut mukaansa kalaan tai potkimaan palloa. Joskus teemme yhteisiä mökkireissuja. Myös minun ystäväni ja veljeni pitävät Alvarista. Isillä kesti hetki heltyä Alvarin rentuhtavan rokkarimaiselle habitukselle, mutta lopulta älykäs keskustelu tulevaisuuden näkymistä ja neuvot parhaille sienestyspaikoille sulattivat jään.

Alvar Ainutlaatuisen nimi ei välttämättä ole edes Alvar ainutlaatuinen. Se voi olla aivan hyvin esimerkiksi Alexander Rybak tai mikä tahansa muukin nimi. Paitsi tietysti Jiri. Tai Nico ceellä. Hän voi olla tumma tai vaalea. Hänen silmänsä voivat olla minkä väriset lystäävät.
Huomaan hymyileväni pelottavan syvään Alvaria ajatellessani ennen kuin muistan, että olen juuri kirjoittanut hänet. Oikeastaan koko Alvar saa olla sellainen kuin lystää. Sillä jos Alvar jossain maailmankaikkeuden pienessä sopessa sattuisikin olemaan olemassa ja jos hän kohtalon ivasta joskus kävelisikin ohitseni, hän olisi jotain niin hyvää, ettei missään tapauksessa koskaan katsoisi minuun päinkään, ei vaikka kompastuisin häneen kuinka.

Niin että alanko enää koskaan seurustelemaan? En.

(Yksinäi)syys

Syksy saa. Minä en. Kaikkiallahan sitä on ilmassa, kaikkialla ympärilläni. Jostain syystä se törmäilee minuun, vaikka pidän katseen tiukasti horisontissa ja vedän kaulaliinaa korviin. Yhtään en tarvitse, enkä välitä.

Ruokakaupassa toisiaan jahtaava kaunis nuori pari vyöryy päälleni limukkahyllyn takaa pojan kaapatessa tytön syliin suukkojensa lomassa huudahtaen no siinähän sää olit! Tokaisijassa on jotakin niin ihastuttavan vilpitöntä, että sen sijaan että ajattelisin odottakaa puoli vuotta ja haluatte kuristaa toisenne, puristan heltyneenä ymmärtäväisen ei se mitään, ei sattunut - hymyn, mutta ne rontit eivät edes huomaa!

Ystävä-pariskuntien idyllisissä pienissä kodeissa syttyvät kynttilät ja lukuvalot, uunissa paistuvat itse pyöritellyt lihapullat. Ystävä-pariskunnat käyvät iltaisilla kävelyillä merenrannassa yhteisen koiransa kanssa tai ainakin he puhuvat sellaisen hankkimisesta. Saunan levollistamina makoillaan peessillä kulmasohvalla mätsäävien huopien alla, iho on puhdas ja pehmeä. Kuunnellaan alkuajoista muistuttavaa Coldplayn levyä, katsellaan silmiin, kerrotaan omista ja toisten mokailuista ja nauretaan, odotetaan joulua, suunnitellaan jo uutta ulkomaanmatkaa. Mikropopparit käryävät nenään elokuvaillan merkiksi

Seurustelusta kaipaan eniten arkisten aivottomien hetkien jakamista ja niistä kumpuavaa hölmöä onnea. Sitä, jolle irvaillaan, jota pidetään keskinkertaisuutena ja samanlaisiin tuulipukuihin pahimmillaan konkretisoituvana urpoutena. Sitä, joka on minulle utuinen, mutta lämpimien värien kyllästämä muisto, vaikkakaan omaa epävarmuuttani, sitoutumattomuuttani ja epätasapainoisuuttani minulla ei ole koskaan ollut asiaa kulmasohville asti. Aika heikko esitys kahdeksalta päätoimisesti seurustelulle omistetulta vuodelta. Temperamentti on joskus harmoniseen urpouteen sukeltamisen esteenä. Eli kellukkeena.

Hassua kuinka hetkiksi saattaa unohtaa, että ulkomaanmatka ei koskaan toteutunut, koska samalla rahalla sai elektroniikkaa. Siitä mitä musiikkia kuunneltiin ja milloin ja millä voluumilla ei IKIKUUNAPÄIVÄNÄ oltu yhtä mieltä, koska Hector ja Stam1na eivät vain sovi samoihin stereoihin yhtäaikaa, eivät edes vuorotellen. Lihapullat eivät päätyneet uuniin saakka, koska kaupasta oli tuotu väärää jauhelihaa, sika-nautaa, sitä ripulia!

Merenrannassakin tulee kylmä. Eikä toinen huomaa kietoa käsiään ympärille pyytämättä. Pyydettäessä väärä ilme saattaa välähtää kasvoilla juuri tarpeeksi tullakseen huomatuksi ja aiheuttaakseen kamalan kotimatkan pituisen riidan. Ilmeen todellinen välähtäminen tai välähtämättömyys on sivuseikka, pyytäminen jokatapauksessa riittää pilaamaan tunnelman.

Kotini on linnani ja minä sen herra, prinsessa ja puutarhuri. Syystuuli humisuttakoon holveja, minä ja puoli valtakuntaa pidämme sen tahtiin tanssijaiset.

29 ja puolen neliön kokoinen ahdistus

Tulin kotiin. Keräsin lattialta postin ja kuolleet kärpäset. Ei kuolema korjaa vaan jättää ainoastaan lojumaan, ja saman syksy tekee minulle, vaikka hanaan vastaan ja sätkin ja räpiköin. Koulun-aloitus-reippaudessani oli totisesti toivomisen varaa. Keskellä villiä kesää tuntui vielä hyvältä ajatukselta ajaa yötä vasten Ouluun kouluun suoraan festareilta viikon rymyämisen jälkeen.

Tyhmää, että yksi viikko voi kääntää asiat ihan mullin mallin. Koti, joka lähtiessä oli aurinkoinen onnen, tasapainon (tai vastaavasti epätasapainon ja siitä nauttimisen) sekä naurun pesä muuttui viikossa pimeäksi tyrmäksi. Sadesuojaksi. Asukki, joka lähtiessä rakasti elämäänsä haluamatta mitään toisin, muuttui ilolinnun poikasesta kuolleeksi kärpäseksi. Henkeään haukkovaksi ja viimeisiä tärinöitään veteleväksi vähintään.

Tuntui kuin kävelisi ihan väärässä rappukäytävässä ja avaisi väärän oven, väärän kynnyksen yli astuisi aivan väärään elämään. Jonkun toisen. Ja sillä aikaa oma jäi etelään askeltamaan mäkeä punaisen kirkon ohi, jossa huuhkaja asuu. Pörröttämään takkuista tukkaa.

"Syksyllä otan itsestäni tukevan poliisiotteen ja laitan rajat paheellisuudelle." Tulikohan luvattua liikaa?

Hävyttömän pitkäksi venyneen ensimmäisen koulupäivän jälkeen olin ihan huono. Eteen on tuotu se mihin olen lukiosta saakka pyrkinyt, mutta se ei yhtäkkiä herätä minussa mitään tunnetta. On taisteltava pysyäkseni aloillani, pitääkseni katseen kohdistettuna. Tahdon tyhjentää pään ajatuksista, nostaa peukalon pystyyn ja vinkata kuskille, että unohdin taas osoitteen, mutta siihen Finlandiatalon kupeeseen, kiitos. Viimeksikin löysivät perille. Joskus löysin perille.

Kamalaa olla poissaoleva ja innoton. Sain todella ihanan ohjaavan opettajankin, joka alusti tulevaa opettajaharjoittelua niin hyvin, että se minä, joka oli viikko sitten vielä olemassa, olisi kirjoittanut pitkän ylpeilevän tekstin kaikesta hienoudesta, johon on etuoikeutettu. Kaivatuista rutiineista. Uudelle tuoksuvasta kalenterista, johon olisi jo ensimmäisen päivän jälkeen tehnyt monta värikästä merkintää kiireellisen elämänsä organisoimiseksi. Kasiluokan historian ja musiikintunnista, joita pääsisi huomenna muistiinpanovälineiden kanssa seuraamaan. Siitä, että unelma oli ottanut vauvanaskeleensa kohti konkretisoitumistaan.

Ja kyllähän minä tiedän asioiden pohjimmiltaan olevan hyvin. Olo on kuin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivällä. Epälooginen. Lisää masentaa syyllisyys siitä, että nyt ei saisi masentaa. Nyt pitäisi ottaa tästä tunteesta kaikki irti, heijata ja hehkua. Kiittämätön tyttö. Tämä vaan tuli ihan liian nopeasti, ihan väärässä kohdassa. Saispa olla huoleton ja hullutella vielä vain hetken.

Saispa. Pääsispä. Vaikka rippikoulubiisit voivat saada mut itkemään nyt, selitän, ettei hätä ole tämän näköinen. SUN SILMÄS AINA MÄ MUISTAN...Yleinen voimattomuus se vain luhistaa.

Kun Ruudolfin Kaipaan vaimooni saa aikaan saman reaktion osoitan kätevästi syyttävällä sormella (hehe, sisäpiirivitsi) pimeyttä. BEIBI MÄ HALUUN SUT TÄNNEEEH.

Se on vain tämä yö, nyt jo niin syvällä, että kannattaa jatkaa ryhtivaihteen hapuilua suosiolla vasta aamulla. Voimattomuus, pimeys, yö. Sitäpaitsi joku aina vaan vetää mua noita mahdottomia kuvioita kohti. Omaa heikkoutta ja kipeyttä sekin. Mahdottomuus, voimattomuus, pimeys, väsymys ja yö. Univelka. Syksy. Vai onko se sittenkin se idioottimainen stadin slangi. Ja kaksi idioottimaisen turkoosia silmää.

Sydämeltäni olen aivan hölmö. Minulla on oppimista.

Stockholm-syndrome

Ihana ensimmäinen ihan vain omassa kodissa vietetty huoleton lomapäivä.

Saapuessani ressasin vain siitä, että aurinkoinen keskipäivä tuhraantuu ajomatkaan. Sitten juoksin pää kolmantena jalkana kuumuudesta melkein savuavalle parvekkeelleni tulikuumaan paahteeseen ja ressasin siitä, että yhtään ei huvittais, mutta kun ensviikolla ehkä jo sataa. Samalla luin Anni Sinnemäen Aleksis Kiven katua, jotten ressaantuisi siitä, etten ole vieläkään löytänyt sille aikaa. Arvatkaa ressasiko kun kokoajan käsi väsyi, ja piti ressata siitä, ettei kirja heitä varjoa vartalolleni. Tuntui pahalta ja oksetti ja lopulta ryömin sisälle haavojani nuollen syvästi pettyneenä omaan kestävyyteeni auringonottajana ja kivun sietäjänä. Kellahdin auringonpistoksen saaneena sängylleni ja silmänräpäyksessä nukahtaessa ressasin miljoonasta tekemättä jäävästä asiasta yhtäaikaa, tosin ihan eniten siitä, kerkeäisinkö vessaan kun kohta oksentaisin.

Herätessä ressitaso oli niin korkea, että häpeissäni pesin koneellisen pyykkiä, purin matkalaukut, tiskasin ja siivosin hurjana, tein taivaallista fetasalaattia, hoidin puhelimessa juoksevia asioita ja luin ammatillisesti kiinnostavan syksyyn orientoivan artikkelin, jollaisia äiti ystävällisesti ottaa talteen ja joiden lukemiseen en oikeasti koskaan saa revittyä tarpeeksi aikaa tai mielenkiintoa.

Joojoo palataan alkuun ja viivataan yli se huoleton.

Jotkut muut osaavat olla huolettomia, jätettäköön se suosiolla heille. Minä en osaa.

Päivä kerrallaan ei vaan istu minuun. En omaa sellaista asennetta ja sen puuttumattomuus ulottuu kaikille elämänalueille. Meitsi ei relaa, skenetä eikä ota chillisti. Suhteet, joiden alussa sovitaan, että otetaan päivä kerrallaan tuntuvat hyviltä ajatuksilta juuri sen yhden päivän. Uskottelen itselleni ja muille että pystyn tähän, kunnes jo löydän itseni ahdistumasta MITÄ MIKSI SE OTTAA MUA KÄDESTÄ, MIKSI SE ESITTELI MUT TUOLLE NAAPURILLEEN, LUULEEKO SE NYT ETTÄ SE OMISTAA MUT, MITÄ TÄÄ TÄMMÖNEN PELI OIKEIN ON?! MITÄ TUO AJATTELEE NYT KUN SE KATTOO MUA NOIN, EN KAI MÄÄ VAAN JUST LUVANNU LIIKAA, VOINKO MÄÄ LÄHTÄ SEN KANSSA KAHVILLE KUN MÄÄ EN HALUA SEN KANSSA NAIMISIIN, EHKÄ...VAI HALUANKO? HALUAAKOHAN SE MUN KANSSA NAIMISIIN? AI HUH, SE SITOIKIN VAAN KENGÄNNAUHAT. LOUKKAANKOHAN SITÄ JOS SANON ETTÄ OLISIN TÄNÄÄN MIELUMMIN YKSIN. TAI VARSINKIN KUN OLISIN TÄNÄÄN OIKEASTI MIELUMMIN TON TOISEN KANSSA?!?! Ja koska olen ollut myös sillä MITÄ MIKSI SE EI OTAKAAN MUA YHTÄKKIÄ KÄDESTÄ ENÄÄ -puolella, tiedän miten kammottavaa se voi olla ja vältän tekemästä niin kellekään, vaikka - mitä huijausta - eihän sitä voi välttää. Välttämisen onnistumisesta eli epäonnistumisesta voi aina ressata kuitenkin.

Paineen alla olen hyvä ja tehokas ja kiireessä kovin tärkeä. Kaikille. Maapallon pyörimiselle. Mun navan ympärillä. Sitten kun kädet eivät ole enää sidotut suorittamiseen, ne halvaantuvat. Kun on liiaksi aikaa ajatella, saatan tulla kamalan surulliseksi. Olen taas pieni tyttö keskellä suurta avaruutta, johon on aivan liian helppo hukkua. Ja yksin.

Yhtäkkiä olen yksin.

Hermosavuilla jo viilenneellä parvekkeella tuli mieleen, että häijyt perivät tämän maan. Se on niin väärin. Ruokin tätä älyttömyyttä itsekin kaipaamalla niitä, jotka ovat olleet inhottavia. Myönnettäköön, että tunnen toisinaan itsenikin pikku-julmuriksi, joten pitäisi kai nähdä lohdullisena se tieto, että meille käy lopulta ihan hyvin. Olemme kaivattuja. Saamme pahat tekomme anteeksi. Perimme maan, jonka rakennusaineena on käytetty murskaamiemme sydämien silppua.

Jos aamut ovat lempihetkiäni, niin erityismaininnan ansaitsevat myös nämä illat parvekkeella vilttiin kääriytyneenä kun voi jo tuntea syksyn. Mewin laulaessa You will always be...at least to me tuijotin suurta hohtavaa täysikuuta ja sitä ihaillen katselevaa taivaan ainoaa tähteä ja löysin niistä paljon mautonta symboliikkaa.

Sama kuu on ollut taivaalla jo monta iltaa ja antanut luvan olla levoton. Yksin. Yhdessä. Mutta tähän syksyyn ei kukaan pääse mun mukaan. Mulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Mukanani kannan ainoana todisteena kesän olemassaolosta jälkeä kädessä, johon joku sammutti savukkeensa.

Kioskifilosofiaa

Päivän lempihetkeni on juuri nämä aamut, joina istun ennen töihin lähtöä esimerkiksi Jenny Wilson seuranani teellä aurinkoisella parvekkeella kertaamassa tapahtumasarjaa, jota kutsutaan mun elämäksi, ja josta en tajua enää yhtään mitään. Näistä hetkistä imen ja talletan kaiken tarvittavan urheuden. Näinä hetkinä onni maistuu aavikkokermalle ja tuntuu lämpimänä valona kasvoilla.

Näinä päivinä olen vaellellut asunnossani säkkimäisessä villatakissa tukka sekaisin tutkien rikosuutisia ja niihin liittyvää lähdekirjallisuutta, pyöritellyt kieltä poskessa ja välillä kynää antamatta ympäröivän sotkun, joka eittämättä kuuluu täydentävänä kuvaan, häiritä.

Media-analyysista, jota olen luvannut tehdä koko kesän ja jota tosiaankin teen oikeasti vasta nyt, tulee ehkä aika hyvä!

Välillä olen heittänyt boheemihäröilylle hyvästit, peseytynyt ja siivonnut hurjana, käynyt kaupassa, valmistanut armeijallisen määrän tulista kasviskeittoa - syön sitä ainakin kaksi viikkoa, ripustanut uusia pyyhekoukkuja ja jatkanut kirjoittamista raikkaassa ympäristössä. Käy se niinkin.

Horoskooppi käski hyökätä mukaan kesän rientoihin ja lopettaa kotona haamuilemisen. Helppo sen on tulla huuteleen kun se ei tiedä mitään kymmentuntisista työpäivistä ja opiskelutöiden lähestyvistä eräpäivistä siihen päälle. Sanoin sille että JOO JOO, ja tein senkin.

Raskaat työt vaativat raskaat huvit. Eli kepeät.
Elämäni koostuu nyt niiden vuorottelusta. Keskiteihin päin ei ole aikaa eikä varaa vilkaistakaan.

Oma filosofiaa opiskeleva työkaverini katsoi olevansa työnteon ja toimeentulon suhteen uhri. Hän kertoi murtuvansa järjettömän työnteon kanssa, esittää nyt jotain asiakaspalvelijatyttöä, jotta saisi syödyksi ja syödä, jotta jaksaisi esittää lisää asiakaspalvelijatyttöä. Onhan elämä itsessään täysin absurdi kuvio kyllä, siinähän on kyse vain elämän ylläpitämisestä. Mutta siinä kohtaa kun tyyppi vaahtosi ihmisten vaativan lisää työtä työtä työtä, vaikka olisi vaadittava toimeentuloa, keskeytin, että hetkinen, eivätkös ne ole juurikin sama asia!
Mitä muita vaihtoehtoja toimeentulolle on kuin työnteko? Vai esitettiinkö tämä vaatimus siis toiveena, että jotkut muut tekisivät sen työn toisten puolesta? Järjestelmää ja pahaa nyky-yhteiskuntaa soimannut golleegani oli ihan väärässä ja sanoin sen sille.

Toimeentulo on riippuvainen työnteosta, eikä se ole minkään järjestelmän keksintö, jota vastaan kapinoida niin kuin tulentekokieltoa tai perintöveroa tai sitä, että liikennemerkkejä ei saa varastaa. Toimeentulo oli riippuvainen työnteosta jo kaikkein alkukantaisimmissakin elinyhteisöissä. Työnteko vain on ollut toisen tyyppistä. Tämä aika ja yhteiskuntahan on nimenomaan tarjonnut mahdollisuuden siihen, että voimme hyvin pitkälle vaikuttaa siihen millaista työtä teemme. On yksinomaan sivistysjärjestelmän ansiota, että kaikkien ei tarvitse teurastaa tai hakata maata ja kaivaa kuoppaa jossain pellolla elämää ylläpitääkseen.

Työmatkalla mietin tätä niin paljon, että ajatukset tekivät pahaa jälkeä sotkeutuessaan toisiinsa. Melkein yhtä pahaa jälkeä kuin Qstock sunnuntaiaamuun herääville Oulun kaduille. Onneksi taistelussa mieluisista toimeentulopaikoista, esimerkiksi odotellessa itsensä kirjoittamisella elättämistä, joudutaan väliaikaisesti tekemään kaikenlaista. Joku myy jäätelöä ja joku siivoaa kaupunkia. Näin sekin sitten tulee siivotuksi, eivätkä kissat ja lapset satuta jalkojaan lasinsirpaleisiin.

Eikö filosofian opiskelijoiden ja kaikkien, jotka omasta mielestään lasketaan siihen ryhmään, jotka mistään mitään tajuavat, koska lukevat Nietzcheä ja ovat käyneet Intiassa vähintään mielikuvamatkalla, kuulukin tuntea aina jotain maailmanlaajuista ahdistusta ja tuskaa, koska vähintäänkin Zen-jumalan pojat jossain päin maailmaa kärsivät nälkää? Tai koska käyvät töissä tai koska eivät käy töissä. Tai koska muut käyvät tai eivät käy. No kai nyt joku käy?

Muutenhan heitä voitaisi erehtyä luulemaan onnellisiksi hölmöiksi. Massaksi. Jos et kärsi, et vain ole tajunnut vielä miten huonosti asiat ovat. Sen vuoksi kannattaa varmuuden vuoksi kärsiä jostain. Ja onhan kärsiminen ainakin parempaa ajanvietettä kuin työnteko.

Onnellinen sokrates kiittää aikanne hukkaamisesta ja lähtee hukkaamaan omansa neljänneksi viimeiseen työpäiväänsä.

Taas matkustin

Minulla on kompleksinen suhde junaan. Rakastan sitä. Vihaan sitä. Se tuo minut. Se vie minut.
Miettiessäni kummasta nyt oli kyse, kuuntelin pientä vaarinsa kanssa matkustavaa poikaa, joka jännitti alkavaa viidettä luokkaa kyselemällä onko ruotsi helpompaa kuin englanti, eikö olekin, niin ainakin kaikki sanovat, onko?

Vaarit ja kanssamatkustajat ovat onnekkaassa asemassa pienten poikien elämässä. Heille kerrotaan saavutuksista, joita ei kerrota muille, esimerkiksi Eemelin äidille, joka oli poissa kotoa, kun Eemelin kanssa hypittiin parvekkeelta trampoliinille.

Kun mittailin askeleitani Oulun aurinkoista mukulakivikatua vasten Teemu Brunila henkäisi Here I can almost live and forget you.

Sanovat sitä rakkaudeksi

Se on jo heinäkuu, ihan liian pitkällä. En soisi millään kesän loppuvan. Lasi on puolityhjä, vai onko se puolitäysi? Mitä tähän kesään tulee, lasi on ollut ehdottomasti jatkuvasti tyhjillään tai sitten se on ainakin täytetty uudelleen. Mutta tätä kesää ei voi elää enää koskaan. Se on tässä. Se loppuu kohta.

Se juuri onkin hassua elämässä, että kun jonkin luulee loppuneen, olevan ihan kokonaan ohi, se saattaa yllättää vielä jostain joskus, kun sitä vähiten osaa odottaa. Esimerkiksi juurikin seitsemän vuoden päästä. Minulle paljosta täysin absurdista ja mahdottomalta tuntuvasta on yhtäkkiä tullut totta. Hyvässä ja huonossa.

Muistan keväällä pyristelleeni parisuhteen kuolemaa vastaan mielessäni kaikki kauheudet, jotka eroa väistämättä seuraavat, tahattomat ja tahalliset satuttamiset, epäkunnioitus ja kaiken likaaminen. Irrottautumiseen pakollisena osana kuuluva toisen arvon kieltäminen ja toisilleen vieraiksi muuttuminen. Muistan rohjenneeni kertomaan muutamista peloistani siinä eron eteisessä. Sen jälkeen kauhuskenaarioiden toteen panemisesta on huolehdittu aika tarkalleen jokaista mainitsemaani yksityiskohtaa myöten. Jos sen olisi silloin tiennyt, tiennyt kaiken oikeasti toteutuvan, olisiko edes uskaltanut painaa kaasua? Nyt on ollut vaan pakko. Jarruun en ole yltänyt enää pitkään aikaan.

Sinisilmäisyydestä ja hyväuskoisuudesta voi siis olla myös hyötyä. Se on turvatyyny liian suuria kuoppia kohdatessa. Se suojaa estäen suurimpien möhkäleiden iskeytymiseltä kerralla päälle. Tajunta voi ottaa vastaan vain osan kerrallaan, niinpä se jaksaa aina muistuttaa, että tälle on varmasti jokin selitys on oltava! Se uskoo väärinkäsityksiin, siihen, että taatusti entisen poikakaverin kadonnut kaksoisveli on palannut menneisyyden hämärästä ja suudellut parasta ystävääsi elokuvateatterin edessä. Se nyökyttelee tyytyväisenä ja muistuttaa itseään siitä että eiväthän ne parhaan ystävän hiukset nyt edes niin ruskeat ole, pikemminkin punertavat vai mitä. Ja ai vaaleanpunainen paita? Ei, ei parhaalla ystävällä varmaankaan olisi perjantaina vaaleanpunaista paitaa päällä. Hupparia vielä, eihän hän ole ollenkaan huppari-ihmisiä.

En muistanut sellaista kirjoittamatonta sääntöä, että parisuhteen aikana puhutut sanat, asiat, arvot, kaikki, koko parisuhteessa ollut ihminen lakkaa olemasta samalla hetkellä kun parisuhde lakkaa olemasta. Jos jotakin on tapahtunut jonkin parisuhteen aikana, ei hei sitä lasketa!

On joka kerta yhtä karvasta huomata, että parisuhde miinus toinen ihminen ei olekaan yhtä kuin toinen vaan joku ihan muu. Tai ei ihan, joskus se on vielä karvaampaa.

Siksikään en hakeudu parisuhteeseen enää koskaan. En halua mitään keinotekoisia sanoja, joiden voimassaolo määräytyy jonkin keinotekoisen sopimuksen mukaan - sopimuksen siitä ollaanko nyt hitto vie tilivelvollisia toisille vai ei. Hassu käsite tämä viimeaikojen puhkikulutettu tilivelvollisuuskin. Aika etovaa hakea oikeutusta sille kuka saa tehdä kenellekin pahaa. En ole laittanut mihinkään nimeäni alle. Mikään sopimus ei velvoita elämään hyvin.

Kas, ajattelin yrittää silti.

Minulle itselleni kaikessa on kyse toisesta välittämisestä. Kunnioittamisesta. Ihmisyydestä. Jos toiset, joiden luulin rakastavan minua, tietävät loukkaavansa, eivätkä ole siitä lainkaan pahoillaan, voin vain todeta olleeni väärässä.


Mikä minä olen arvostelemaan
kenenkään tapaa elää?
Ihminen.

Junan eläinvaunussa katson
vastapäätä istuvaa kissaa.
Painokkaasti se esittää vaatimuksensa
katsoo minuun smaragdisilmillään ja mouruaa
Ja se on kissa.

Sori, taas tulee ärsyttävän (?) hyvää

Ruisrockissa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.

Mew! Scandinavian music group! The Crash! 45 000 ihmistä! Viimeisen päälle asiakaspalveluhenkinen konduktööri, joka ei ainakaan nosta näin raskasta laukkua yhtään mihinkään. Ismo Alanko, jolle myin pari viikkoa sitten tietämättäni kahvin. Yöllinen kansanvaellus moottoriteitä oikoen keskustaan. Jumalaiset pojat Uffin kirppiksellä, joiden kahvikutsun edessä jäädyttiin täysin - woot puhuuko ne meille, oikeesti? miksi? - kun ei vielä ymmärretty, että Turussa erehdyttiin luulemaan meidän olevan kuumaa kammaa. Muut jumalaiset pojat. Upeasti laukkuun askarrellun piilopohjan ja vuoren väliin sullotun viinitönikän sisuspussin paljastuminen. Toisaalta taas melkoisen irvokkaasti tiettyihin ruumiinosiin piilotettujen viinapullojen paljastumattomuus. Biisitoiveideni välitön toteutuminen. Tilivelvottomat. Onnelliset sattumat, kuten hätäisen kävelymatkan alkutaipale liian myöhään nukutun aamun jäljiltä, joka keskeytyi jo lähi-Otolla näyttelijöiden tilataksin pysäyttäessä viereen: "Jos täällä on Ruissaloon menijöitä, hypätkää kyytiin" - Montako mahtuu? "Kolme" !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! . Moshbiitit, joissa keppi oli menettää ainoan terveän jalkansa. Toni Veijolaisen vajariveli. E. Ikäläisen taidonnäyte suunnistuksessa kymmentuhantisen päämeren seassa antamieni koordinaattien (n. 25 m. rantalavasta, vasemmalla lehmähattuisen pojan vieressä, n. 5 m. neonvihreelippiksisten poikien takana) avulla. Amazing. Race.

Myös The sounds, Ismo, Maija, Tehis, Apis, Eput ja Stella veti tosi hyvät keikat. Vai veettiinkö me vaan niin hyvin? Joukkuehenki ja turnauskestävyys täytti kyllä stadionin. Mitä nyt vasen laitahyökkääjä meni muutaman kerran yksin läpi, mutta sellaisista tilanteista, ettei niitä olisi voinut jättää käyttämättä. Pienen Faith no moren tahdittaman aikalisän jälkeen (jossa vaadittiin lisää syöttelyä) yhteiymmärrys vallitsi jälleen kentällä ja voitto tuli odotetusti kotiin.

Harmi, että seuraavaa Ruissia pitää odottaa vuosi. Suunniteltiin jo puolitosissaan Flowhun lähtemistä. Se vaan että...kuka tuhlasi mun rahat?

Turusta matkustin mökille Mäntyharjulle ajattomuuden kehtoon ja annoin unen tulla. Onkse paradoksi, jos nautiskelee ympärillä häärivästä perheestä ja lukee riippumatossa tunti tolkulla Olemisen sietämätöntä keveyttä? Joku kantaa välillä herkkuja eteen tai lisätyynyn tai -viltin. Toisena päivänä jaksoin jo hyppiä jättitramboliinilla, pelata mölkkyä, sulkapalloa, nurmilentistä, käydä seitsemän veljeksen maisemissa auringonlaskussa veneilemässä ja kalastamassa kahden veljeksen kanssa ja rantasaunassa ja kuutamouinnilla. Ah. Ja syödä yli kylkieni tietysti. Mitä lomailua. Mitä parhautta.

Viikon informaatiopimeydestä saa maksaa ainakin kirjaston karhujen, pankin velkakorkojen ja elisan laskun muodossa. Todellisuus toivotti tervetulleeksi heti kotiovella. Silti Oulu tuntui ihan oikeasti kodilta ja olin ihan sietämättömän onnellinen siitä miten asiat ovat tänne järjestyneet. Olinpa kerran kaukaa viisas ja tein oikean valinnan. Ja sen jälkeen sarjan muita oikeita. Ja ympäristössäni satuttiin tekemään myös. Ja sitten kävi vielä hyvä tuurikin. Jes!

Luppaan, etten oo ennää huomenna näin ilonen.

Voi pojat. Ja tytöt.

Vaatemakutuomarin paikka odottaa kuumeisena naapurikadulla. Eihän kerrota Milkalle, että kirjoitan vain mitä pikaisimmin kertoakseni, että tänään oli koko universumin IHANIN päivä, eikä se ole vielä lähimainkaan loppunut.

Seitsemän paahtavaa tuntia rannalla. Kävin uimassakin. Kahdella jälkimmäisellä kerralla mua ei heitetty väkivalloin veteen. Kollektiivista chillausta hassusti toisiinsa linkittyvien ihmisten ympäröimänä. Ei auttanut kuin hymyillä.

Nyt kesänlapset lähtevät musisoimaan ja grillaamaan yhdessä.

Milka oli nähnyt unta kuolemastani. Jos kuolisin, se saisi hyvinkin tapahtua tänään. Tai mielummin vasta huomenna. Tämän paremmaksi ei voi muuttua.

Eilinenkin oli mahdottoman mukava rantapäivä ja ratayö ja vaikka ykkösketju rakoili ja tuli joitain iskuja, karvattiin hienosti. Jos vasen laitahyökkääjä esimerkiksi käpertyy lohduttomana katulampun ympärille itkemään, puolustus tulee ja irrottaa sen ja täyttää sen mahan höyryävällä kebabpitsalla. Näin meillä.

Hävettää kun olen ollut ihanimmille ystävilleni viimeaikoina niin kamalan kärttyisä kireä räjähdysaltis nyrpeä paskapää, mutta sekin niistä tekee niin mahdottoman ihania, että ne tykkää musta silti. Niistä mää pidän kiinni.

Aurinkoa ja valoa ja rakkautta ja euforiaa!