Tähän aikaan vuodesta...

Ensinäkään Vaasankatuahan ei siis salaojiteta vaan sinne rakennetaan kulkuyhteyttä ratikalle. Että näin.

Helsinki oli kaikkea mitä sen toivoisikin olevan ja enemmän. Ehkä myös siksi, että olin ensimmäisellä tämän kesän lomallani ja pitkästä aikaa täyttyivät asianmukaisella tavalla myös perustarpeet, niin kuin nyt uni ja ruoka. Pääsin elokuviin, taidenäyttelyyn, valokuvanäyttelyyn, terassille, kaivohuoneelle ja vaateostoksille, antikvariaattiin, ravintoloihin ja kahviloihin ja hellun sukulaisia tapaamaan.
Helsingistä on kurjaa lähteä pois. Sitä yrittää imeä hätäisesti itseensä puistokäytävät, korkeat linnat ja koristeiset rautaiset portit kongeissaan, vaikka Helsinki vaatisi paljon enemmän aikaa. Olen vihannut aina (eniten heti paistaa-se-aurinko-risukasaankin jälkeen) sanontaa sielu lepää, mutta siltä minusta tuntui monta kertaa, esimerkiksi Ateneumissa Pekka Halosen näyttelyssä. Lumiset männyt olivat hienoja. Ihan kaikkein paras ja henkeä haukotuttava on silti Schjerfbeckin Toipilas. Yhä.

(Okei piti luntata miten Särspekki kirjoitetaan).

Loman jälkeen on palattu arkeen ja töihin ja käyty ylimmillä kierroksilla. Siksi oli mukavaa jäädä eilen vapaapäivän viettoon. Kävin kotona Kemissä. Jännitti kyllä vähän, että selviääkö sieltä hengissä, peruuttaako joku päälle autolla tai yrittää irrottaa päätä ja sytyttää vatsaan nuotiota.

Kemi on viimeaikoina ollut surullisen paljon otsikoissa. Onnettomuuksien ja tapon lisäksi yksi hukuttautui, toinen hirttäytyi ja kolmas ampui itsensä. Minulta ei heru ymmärrystä itsemurhalle missään tilanteessa. Päin vastoin se suututtaa minua. No suututtaa ja surettaa. Rinnakkaisluokan suloisen pojan kamala elämän päätös pistää miettimään, olisiko siihen voinut jotenkin itse puuttua ja vaikuttaa. Tutustua väkisin vastoin sen luotaantyöntävää tahtoa. Näyttää toiselle sellaisia asioita, jotka itse näkee.

Siksi minusta tuleekin sellainen äidinkielenopettaja, joka vaikuttaa hyvällä, innostavalla ja oikeudenmukaisella opetuksella nuorten minäkuvaan ja tuomaan sellaisia itseilmaisun ja onnistumisen kokemuksia, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa huolimatta siitä, mikä kotona odottaa. Ja ohjaa kanavoimaan vihaa, katkeruutta, turhautumista ja kaikenlaisia muita tunteita ja kääntämään ne vahvuuksiksi niin ihmisenä olemisen kuin taiteiden harrastamisenkin kannalta. (Mitkä ovat usein lähes yksi ja sama asia tai ainakin niiden tulisi läheisesti kytkeytyä toisiinsa, jotta kaikilla olisi parempi olla, jotta itsetuhoisuus ja mielenterveysongelmat vähenisivät ja jotta nuorukaiset nousisivatkin hukuttautumisen partaalla ollessaan takaisin ylös kirjoittamaan aiheesta koskettavaa runoa tai jatko-osaa heitä koskettaneeseen romaaniin). Tai blogia. Tämähän minutkin on pitänyt kuivalla maalla näin pitkään.

Joissain, sanotaanko "hyvempiosaisten", ongelmissa, (eli siis niiden joilla oikeasti on kaikkea, mutta jotka eivät vaan itse kykene sitä jostain käsittämättömästä syystä näkemään) ratkaisuksi riittäisi ihan vaan se, että vaatisi itseltään vähän enemmän.

Jos sulkeudun omaan kuplaani ja jätän ihan koko muun maailman sen ulkopuolelle hetkeksi, voisin todeta, että minun ihkaomat asiani ovat niin hyvin, että hävettää kirjoittaa sitä edes tähän lopuksi. Kemissä Äiti ja isi ulkoiluttivat minua kirjastossa ja saatan hyvinkin halutessani alkaa lueskella Otavan ja Suuren suomalaisen Kirjakerhon järjestämän suuren rakkaustarinakilpailun satoa. Annukka, Annika ja Linda istuivat kanssani yöhön cornerin alakerrassa teekupposen ja nachojen äärellä ja se oli pitkästä aikaa kamalan kivaa. Tytöt ovat ihania. Huominen aloitetaan menemällä rannalle ja jatketaan paikallisen potkupallo-ottelun merkeissä.
Tänään kipsutettiin Oulussa Milkan kanssa elokuvateatteriin katsomaan huoletonta ja värikästä musiikkipläjäystä Mamma Miaa. Yllätyin siitä, miten paljon Abbamusiikki herätti minussa tunteita ja muistoja jostain ajasta, joka oli kauan sitten. Siitä en ylättynyt, että Winner takes it all sai minut purskahtamaan itkuun, sen se on tehnyt aina.

Oikeasti kuplassa pysyttely on kuitenkin mahdotonta. Kuplan sisäisiä asioita vain tarvitaan kompensoimaan ja tuomaan järkeä kuplan ulkopuolella vallitsevaan kaaokseen. Cosmopolitanin kirjoitusvirheiden etsiminen ja tyylimokien analysoiminen esimerkiksi vie mukavasti ajatukset sellaiselle asteelle, jossa hetkeen ei ole olemassa kipua tai ahdistusta.

Metsä palaa rajan takana, minä vain nukun

No en ihan. Vaasankatua salaojitetaan ikkunan takana. Valitettavasti se ei tapahdu kovinkaan salassa. Ollaan Helsingissä, kalliossa, punaisten lyhtyjen kadulla. Seinän takana kiljuu vauva ja kaksi italiaanoa toisilleen. Tässä asunnossa, kauniissa, korkeassa ja valoisassa Annen asunnossa vasta heräillään ja otetaan hitaasti.

Helsingissä kaikki on jännittävää ja suurta ja sitä on itse niin pieni. Sade ehkä mutasi meidän aikeet suomenlinnan piknikistä tänään, mutta onneksi täällä on aika paljon kaikkea, aikeita, tekemistä.

tuntuu hyvältä

Minusta on tullut viimeaikoina kaksi asiaa. Nettikaupassakävijä ja ylenkeskusteluohjelmienseuraaja. Jälkimmäisestä on ollut ainakin se hyöty, että olen ymmärtänyt kärsineeni sosiaalisesta jännittämisestä. Oli jännä huomata kuinka jollakin on voinut olla juuri samoja tuntemuksia kuin minulla. Näyttelijällä. NÄYTTELIJÄLLÄ! ja hitsaajalla.
Oli jännä huomata, että tosiaan minä jännitin silloin jokaisen kerroksen kohdalla, koska seuraavien portaiden päässä saattaisi olla jälleen jotain ihmisiä joihin en osaisi varautua, joita en osaisi odottaa ja joihin en pystyisi valmistautumaan. Uusi tilanne, jossa en ehkä pystyisi ja jossa paljastuisin. Ja jos joku puhuisi minulle, jos minun pitäisi puhua hänelle - tai vielä pahempaa - heille, joillekin, joille minun ei kuuluisi puhua, en ehkä selviäisi. Jännitin jostain käsittämättömästä syystä, ei sitä voi selittää, se vain oli tunne. Kuinka ihanaa oli oivaltaa, että joskus jossain vaiheessa on tapahtunut huomaamattani jotain sellaista, joka on vienyt tunteen pois. Että en edes muistanut tunteen olemassa oloa, ennen kuin ohjelmassa palautettiin se elävästi mieleeni. Olen varma, että jännittäjää voi ymmärtää vain toinen jännittäjä, koska jännitys on skitsofreniamaisesti täysin järjen vastaista. Mitä jännitettävää hitsaajalla oikein voisi olla?

Jännitän edelleen puheen pitämistä, tenttejä, esiintymistä, toisinaan mielipiteiden lausumista luennoilla, mutta se jännitys on erilaista, se jännitys on hyvää. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, sen otan mielelläni osaksi minua, koska se tuntuu mukavalta ja koska se antaa asioille merkityksen. Jännittyneenä olen sitäpaitsi vähän parempi.

Tänäaamuna kuuntelin kun Erkki Tuomioja ja joku kierrätysvaatetaiteilija keskustelivat ohjelmassa Kymmenen kirjaa lapsuudesta Viisikkokirjoista. En niinkään itse pidä Viisikoista, mutta pidän Erkki Tuomiojasta. (Isi saiko Erkki Tuomiojasta tykätä? Oliko se hyvien vai huonojen puolella? vai tyhmien? vai ahneiden?) Tuomioja on sympaattinen hyvine huomioineen ja lempeä ja tyylikäs ollessaan teilaamatta lähetyksessä paljon mitään ymmärtämätöntä kierrätysvaatetaiteilijaa.

Nyt olen turta eilisestä pämppäämisestä ja kiinalaisesta ruuasta. Minua on viety ulkona, terasseilla ja discoissa ja uusissa kodeissa. Minä olen syöttänyt autoa ajavalle ihanalle poikaystävälle kotimaisia mansikoita ja nukkunut pitkiä aikoja hänen sylissään. Minulla on ollut hyvä tuuri, hyviä ystäviä ja pari vapaapäivää. Huomenna matkustan jyväskylään ja ylihuomenna matkustetaan mökille, joka on äidin sanojen mukaan THE mökki. En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta olen lukenut paljon ja tehnyt töitä paljon ja jotenkin pystynyt sen ohella nauttimaan asioista. Kun kävin äsken hakemassa itselleni elokuvan ja sipsiä, ilmassa oli syksyä, mutta se ei ahdistanut. Syksy tuntuu hyvältä. Koulu tuntuu hyvältä. Oulu tuntuu hyvältä.