Tuesday, February 26, 2008

mutta suojeleeko meitä kukaan?

Nostalgista Maija Vilkkumaata ajalta, jonka keskeisimpiä kysymyksiä ja ongelmia oli se miks anssi tykkää sinistä eikä marjukasta ja moneltako voi ottaa viimeisen hörpyn niin, että suu ei haise viinalta enää kotona ja mille puolelle myllyn mäkeä polkupyörät kannattaa jättää. Tänään olen kiertänyt koko väsyneen kaupungin tupaten itseäni töihin. Jotkut esittivät kiinnostustakin kyllä ja antoivat ymmärtää ottavansa yhteyttä. Minussa asuu epäilys silti. Tämän kesätyönsaamisprojektin kanssa olen kyllä kaikkeni antanut. Pilkon kiiwejä, siivoan scandiccia, leikkaan hautausmaan nurmea tai myyn vaatteita, tai tällä menolla itseäni kohta. Nii, ei hätä ole tämän näköinen.

En jaksaisi enää uhrata ajatustakaan sille. Huomenna soitan vielä yhteen paikkaan, sitten vaikenen ja hiissaudun sossun kassalle.

Itkettää kun isi lähettää suklaalevyn tuliaisiksi. Itkettää kun joku voittaa oscarin. Itkettää joka kerta kun kuulee hellun huolestuneen äänen puhelimen päässä. Kamalaa huolestuttaa joku, mutta kun huolestuttaa itseäkin. Taloudellinen tilanne. Turhauttavuus. Rappio on kierre.

ja appelsiinien syönti.

Onneksi pää on kohonnut hiukan pystyyn sitten armottoman maanantain. Onneksi itsesuojeluvaisto pakottaa liikkeelle ja pakottaa tykkäämään itsestään ja olemaan vahva ja käymään suihkussa ja vaihtamaan vaatteet ja harjaamaan tukan ja kuorimaan appelsiinin.

OTTAKAA TÖIHIN!!!!!!!!!!!!!1

Monday, February 18, 2008

Täällä Anna, Oulu.

Eilen sain tuntumaa jostain tulevaisuudesta kun työntelin pelissä dramaattisesti loukkaantunutta hellua pyörätuolissa sairaalan käytävillä. Näin me sitten seitsemänkymmenen vuoden päästä viisaampina ja ruttuisempina.

Vasemmassa jalassa jotain siteiden repeytymiä, jää henkiin.

Viikonloppuun mahtui pikkuveljeni Kaisa Variksen penkkarit, tanssit (sekä oma disko, että wanhojen), rockkonsertti (Stalingrad cowgirls made me wanna kill myself), liian rankka elokuva, joka jätettiinkin kesken (ensimmäiset lasten tapot ja itsensä räjäytykset kestettiin, mutta raja tuli aika pian vastaan), ikeassa empimistä (kumman kokoinen baarijakkara?), autopesula (kahden tunnin jonotuksen jälkeen) ja paljon vuorotellen työtä ja unta. Sain valmiiksi tutkimukseni "Aihe, teema ja taiteellinen idea Knut Hamsunin romaanissa Nälkä" ja vitsit, että siitä tuli hyvä. Tänään 90 kopiota. Keskiviikkona tärinä, paniikki, esitys ja helpotus ja sitten kesä voi tulla. Ja työt. Niistäkin saa ilmoittaa. Ylikierroksilla on käyty vähän, saako nyt väsyä?

Tuesday, February 12, 2008

Juon teeni miten sattuu kylmänä kuumana haaleana puruisena ekologisena yksin kaksin sokerilla tai hunajalla ja mielellään hymyn kanssa tarjoiltuna

Ilmassa oli eilen pääsiäistä, vaikka siihen on kalenterin mukaan vielä aikaa. Kumppareiden alla lorskui loska kuin joskus virpomaan mennessä. Ripsivärit eivät vain olleet samanlailla poskilla, sillä onnistuin jättämään meikkini Kemiin. Ei paha, onneksi ei ole ollutkaan mitään menoja sen suuremmin. Ei virpomisia eikä tirpomisia.

Viimeksi uhonnut tutkijaääneni on nyt pahemman kerran liemessä Knut Hamsunin Nälän kanssa. Siviiliääneni on pahemman kerran liemessä flunssan kanssa, mutta siitä viis. Kumpparit, villasukat ja pipo eivät estä minua kahmimasta flunssaa itselleni. Ehei. Eniten, hassua kyllä, ressaa silti pakkaaminen. Ressaa lähtö kun pitää muistaa vaikka mitä. Ressaa ystävänpäiväkortit ja ressaa oikeanlaiset vaatteet ja ressaa niiden raahaaminen juna-asemalle ja citybussiin ehtiminen, hu, se vasta ressaakin. Hu hu. Kyllä minä Kemissä hoitelen Knut Hamsunit, jos saan hoideltua itseni sinne ensin kimpsuineni kampsuineni. Hamsunin lisäksi on tiedossa kivaa. Pertun penkkarit, vanhojen tanssit, Corona-rokki, Mikon vimppa peli, lauluharjoitukset...

Ja huominen lounas Anskun kanssa, jolla on taatusti rauhoittava vaikutus hätääntyneen tutkijaääneni äkilliseen paniikkikohtaukseen. Tänään päätimme, että meillä saa olla muutakin elämää kuin lukeminen, kirjoittaminen, tutkiminen ja koulu yleensä/eli koulu yleensä. Mistä muuten enää kirjoitamme, mistä muuten enää kerromme, jos emme tiedä mistään muusta. Emme mistään. Anskulla ei kyllä ole, niin sitä muuta elämää. Se tuntuu olevan yliopistolla aina kahdeksasta kahdeksaan kirjallisuuden tai saamelaisen kulttuurin tai fysiikan tai historian parissa, mutta ottaa silti tosi rauhallisesti. Mullekin tollanen mystinen saamelainen suorituskyky ja paineensietokyky ja sitte ihan vaan kyky.

Käydessäni läpi opintosuunnitelmaani säikähdin vähän. Tuntuu kuin olisin melkein puolessa välissä jo nyt. Kirjallisuuden ja Suomen kielen kurssit riittävät tällä tahdilla ehkä puoleksitoista vuodeksi. Kolmantena tosin olisikin tilaus niille pedagokisille. Kauhistus olenpa iso jo, sadan opintopisteen päässä kandidaattiudesta, enkä tämän valmiimpi, aikuisempi, parempi.

Hieroja tosin teki yllättävän huomion näkökulmasta, jonka itse olin kokonaan sivuuttanut ihaillessaan mustelmien, kolhujen ja arpien kirjavaa kokoelmaa jaloissani. Niistä näkee, että olen tehnyt asioita. Totta tosiaan. Pelannut palloa, kiekkoa ja jääpalloa aina hampaisiinikin asti. Rymynnyt ja riemuinnut. Ryöminyt, kontannut, syöksynyt, kaatunut ja noussut joka kerta pystyyn.

Tuesday, February 05, 2008

Haluatko aikaa vai haluatko aikaa ja rahaa?

Kysyy ärsyttävä mainos joka-aamu koulumatkani varrella. Molempia kiitos. Ja sitte haluan myös jotain mitä tehdä sillä ajalla. Ja haluan, että Milka tulee ruotsista olemaan mun kanssa. Ja haluan töihin. Ja haluan opettajaksi. Ja haluan höyryävää lasagnea peiteltynä ruudullisella liinalla tarjoiltuna mun sinisistä. Ja haluan osata laulaa paljon paremmin ja haluan osata kirjoittaa paljon paremmin. Ja haluan käydä takaisin lapsuudessa ja nuoruudessa ja tehdä kaiken tismalleen samoin, mutta ymmärtää nauttia siitä enemmän. Haluan lumien sulavan ja haluan aurinkoa ja lämmintä, lomakin kävisi. Ja haluan lempilaukkuni ja lempikenkäni ehjiksi. Ja haluan juhlat ja voileipäkakkua. Ja haluan osata soittaa kitaraa ja pianoa. Ja haluan viedä Ollin eläinpuistoon tai huvipuistoon. Ja haluan ottaa syliin ja tulla syliin. Ja haluan konservatiivista onnea. Tällaista:

"Paluumatkalla bussissa en jaksa lukea mitään,
olen likomärkä ja tärisen kylmästä.
Sitten yhtäkkiä kotipysäkki ja tuttu katu.
Avaan oven ja siinä hän on, valmistanut aterian,
ulkoiluttanut koirat
ja ojentaa minulle vilpoisan lasillisen onnea."

(Arja Tiainen, Puiden alla, vihreässä palaverissa)

Rahaa haluaisin vaatimattomasti shoppailua ja salikorttia varten. Nyt ei ole varaa jumpata, vaikka tekisi mieli.

Kaikki on hyvää paitsi nyt. Takana on hyvää. Edessä on hyvää. Oikeastaan nytkin on aika hyvää. Luen Knut Hamsunin Nälkää ja tunnen olevani teoksen päähenkilö: yhtälailla yksinäinen ja köyhä romantikko, jota kukaan ei huoli töihin. Mitä pidemmälle luen sen surkeammaksi tulen. Kukas se oli muumissa, (homssu, nyyti, mymmeli vai vilijonkka vai kuka?) joka ei pitänyt pukemisesta ja riisumisesta, koska ne muistuttivat häntä siitä, kuinka aika ja päivät kuluvat, mutta mitään ei tapahdu.

Aamuyöllä heräsin omaan kiljaisuuni. Heräsivätköhän naapurit? Mua pitkin kiipesi kaksi isoa karvaista myrkkyhämähäkkiä, joista toinen oli oranssi. Oli yllättävän vaikeaa hätistää hämähäkit pois seuraavan unen tieltä. Tutortapaamisen palautteessa sain kuulla olevani hyvä kirjoittaja ja muuta rohkaisevaa
kuten että minulla on jo nyt vahva oma tutkijaääneni ja varsin viihdyttävä sellainen. Siis tämä ei ollut se toinen uni vaan tapahtui - kuinkas sattuikaan - oikeasti. Ha, siinä teille, älkää tulko kuulkaa mun tutkijaäänelle yhtään!

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...