Ko aina ei jaksais

Imuroin ja vähän siivosin. Saan illalla Elisan kylään. Tällaisina päivinä, niin kuin tämä sunnuntai, tekkee mieli kaivaa itselleen kuoppa ja peittää se siihen asti, että joku on ratkaissut ongelmat ja jaksanut kaikenlaista, mikä itseä ei huvita. Onneksi Elisa tuo myös viiniä mukanaan niin pysytään siellä kuopassamme lämpiminä.

Hassua muuten, on olemassa sellaisia vee ii tee tee uun syvällisiä ihmisiä, jotka pystyvät tekemään minusta ja pinnallisuudestani päätelmän, tuntematta minua ja koskaan puhumatta kanssani, ihan vaan näkemänsä perusteella. Sehän ei siis kerro heidän pinnallisuudestaan mitään...

Perjantaina löysin itseni elokuvateatterista itkemästä kasvoni laikukkaiksi suomen sisällissodan jälkimeininkien tahdissa. Kyllä ahdisti ja järkytti, ja tämän pienen itsekkään ja pinnallisen maailma sai kunnon tärähdyksen. Käsky oli (muutamaa Louhimiesmäistä ylimääräistä ja turhaa seksillä-mässäily-kohtaa lukuunottamatta) lähes täydellinen elokuva.

Selän haamu irvistää keittiössä
Ulina kantaa musiikin kuunteluni yli
Pyydän sitä ystävällisesti poistumaan,
mutta se antaa minulle piut paut
ja alkaa viipaloida kurkkua
juustohöylällä

Noniin, nyt olen aikuinen nainen ja keitän kahvia ja itselleni teetä ja nostan kissan pöydälle ja puin ja yritän vielä ja taas. Ja taon ja taon, niin kuin fiksumman sukupuolen usein täytyy...

Tänä vuonna oli yksi hyvä päivä

Eilinen oli hieno päivä. Kemissä on ainakin se hyvä puoli, että sieltä pääsee näppärästi Luuleåån.
Haha niinhän sitä luulisi, sadanneljänkymmenen kilometrin matkaan kului kolmelta reissuhenkiseltä tytöltä kolme ja puoli tuntia. Tietysti tiellä sattui serious accident, kuten suloinen ruotsalainen poliisimies selvitti kääntäessään liikennettä ja ohjatessaan meidät kiertotielle. Ei se mitään, osattiin kiertotien kauttakin, melkein. Kaliksen kunta-sight-seeingiä (vasemmalla näette kuntoutuskeskuksen ja oikealle avautuu juuri huoltoasema) ja sitä seikkaa lukuunottamatta, että löytäessämme viimein takaisin moottoritielle, ajoimme 30 kilometriä Luleån ohi siinä jutellessamme mukavia, kaikki sujui siis hienosti.

Ostokset olivat ehkä jossain määrin hysteerisen perille pääsemisen mukaisia. Mistä puolestaan seurasi, että kotimatkakin oli melkoisen lystikäs. Miten mukavaa voikaan olla tyttöjen kesken!

Ja silti haluamme ja kaipaamme vierellemme kiukuttelevan ja äksyilevän miehen, joka palauttaa meidät heti palatessamme maan pinnalle kysymällä ensimmäisenä sitä paljonko meni rahaa, ja joka pitää huolen siitä, ettei mentäisi ihan ööveriksi sen hauskan kanssa, että rajansa se on venäjälläkin, että tunnemme itsemme kotiin palatessamme huonoiksi ja tuhlaaviksi hölmöiksi. OSTOKSET ON JO TEHTY, RAHAT ON JO TUHLATTU, get over it, voit yhtä hyvin olla iloinen siitä, että minulla on nyt hyvä mieli ja nämä kauniit vaatteet, en minä näitä kuitenkaan enää ruotsiin lähde palauttamaan.

Itku pitkästä ilosta on ihan selvästi sellaisen keksimä, joka on elänyt miehen kanssa. Ei, en minä asu. Entinen äksyilijäni muuttaa tänään ihan virallisesti omaan äksyilyn tukikohtaansa oulussa ja halusi varmasti sanoa paljonkin mutta tyytyi murahtelemaan ja mutisemaan langan päässä tietoisena siitä kuinka helppoa puhelinyhteyden katkaiseminen on.

Jos toisesta haluaa eroon, voi käydä niinkin että toisesta myös pääsee eroon.

Kemivalssi kun soi, huumaa se pään, meren peilistä nään kotikaupungin tään

On monta asiaa joista ehkä haluaisin puhua, enkä osaa silti aloittaa niistä yhdestäkään. Olen täällä maaseudun rauhassa Kemissä ja välillä tuntuu pelottavan rauhalliselta ja tietenkin siltä, että jotain pitäis olla tekemässä jossain. Jotain muuta kuin syömistä, nukkumista, viikkotoripöydän järjestelyä ja ikeassa shoppailua, kavereiden kanssa teellä istumista. Niitä kun on täällä vielä muutama, kavereita. Lomailu ressaa tuplasti.

Eilen katsottiin äidin kanssa Wicker park. Missä on minun tuollainen rakkaus, jossa minua etsitään hurjana ja halutaan lumisateessa? Jossa perään lähdetään, vaikka olisi kuinka kielletty seuraamasta?

Kemi tuntuu entistä vähemmän asumiskelpoiselta kaupungilta. Joskus minulla on ollut täällä ihan hirveästi kaikkea, juttuja, paikkoja, ihmisiä, ihan hirveän kivaa. Nyt tämä on ainoastaan kolkko ja hylätty paikka, jossa ihmiset sulkeutuvat sisätiloihin ja kääriytyvät lempiasioihinsa ja ihmisiinsä, jotta eivät muistaisi olevansa Kemissä.

Yöllä näin unta niistä ajoista, jotka olivat ennen. Silloin Linkin parkin In the end soi ja nyt kun se pärähtää Pertun soittimesta, se tuntuu kertovan kaiken siitä.

Time is a valuable thing
Watch it fly by as the pendulum swings
Watch it count down to the end of the day
The clock ticks life away
It's so unreal
Didn't look out below
Watch the time go right out the window
Trying to hold on, but didn't even know
Wasted it all just to watch you go

Hassua. Tää kohta oli just mun unessa:

Things aren't the way they were before
You wouldn't even recognize me anymore
Not that you knew me back then
But it all comes back to me
in the end

Milka mietti yks päivä, ettei koskaan voisi kuvitella löytävänsä ketään kemiläistä. Minusta taas tuntuu, etten voisi seurustella ei-kemiläisen kanssa, koska sellainen ei koskaan voisi ymmärtää samalla tavalla kemiä, eikä siis minuakaan.

Olen asunut vasta vuoden muualla, mutta se tuntuu paljon pitemmältä ajalta, äidistäkin. Isi lähti juuri töihin, me äidin kanssa lähdetään viikkotorille katselemaan miten on meidän bisneksien laita. Jännittävää.

Ja isi palaa takaisin, hakemaan pyöräilykypäräänsä! "Mä jo katoin, että ei oo totta, siel se menee tukka hulmuten" sanoo äiti.
Mun isi. Käyttää pyöräilykypärää. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Neljän iltavuoron päässä

Ikinä en enää kirjoita alkoholin vaikutuksen alaisena. Tai kirjoitan tietenkin, mutta en julkaise. Noh..oppia ikä kaikki.

Minulla on töitä tj 4 ja olen saanut ruokahaluni takaisin. Työkavereita tulee ikävä, niistä on tullut yhdenlainen perhe. Muuten on ihanaa pitää vähän vapaata ja mennä käymään oman oikean perheen luona Kemissä ja saada Elina Helsingistä kylään. Ja levätä ja lukea ja askarrella. Kun on tottunut kiireellisyyteen, voi tulla aika tyhjää. Onneksi minulla on kuitenkin otettavana syksylle pakolliset kielet ja suomenkielen aineopinnot ja naisten viihdekirjallisuuden kurssi ja joitain muita niin että tahti on kuin Hertzenien Freedom fighterin rumpukomppi.

Are you ready?

On yö. Olen humalassa ja tulin juuri Von herkkujen keikalta. Siellä kuolin ja synnyin uudelleen. Niin se menee aina. Miten niillä voi olla niin hyviä keikkoja? vaikka vannoin etten itke vaan rokkaan, itkin silti.

For the final journy, are you ready now? for love that last forever, are you ready now? Even if there's no returning, are you ready now?

Von hertzenin mikko on...se vaan on. Sain jutelluksi sille jotain ja se nosti mut syliin. Viimeisiksi sanoikseen se huusi Von teikarille että "sun tärkein tehtävä on pitää tuosta huolta" ja osoitti mua.

Niin se olis ollu.

Rakkaus palaa, minä en

Olen noiduttu. Ainakin työkaverini uskovat niin. Ensimmäisenä päivänä lööpeissä joku tilittää EN OLISI HALUNNUT EROTA. Seuraavana päivänä isolla fontilla keltaisella pohjalla lukee NÄIN EROAT OIKEIN! Komantena päivänäkin oli jotain yhtä osuvaa ja nokkelaa. Joku päätti selvitä omin avuin tai jotain. Tänään iltasanomissa esiteltiin suomalaisnaista, joka oli vaipunut koomaan lomamatkallaan ja jonka mies oli hänet kurjasti hylännyt ja luikkinut karkuun. Nauroimme, että tänään en päässyt otsikoihin. Osoitin naisen kuvaa ja sanoin, että se on silti minun kohtaloni, paitsi, etten koskaan pääse naimisiin asti, tietenkään. Sitten, voi luoja että säikähdin, sama uutinen otsikoidaan iltalehdessä ANNA MAKAA KOOMASSA, AVIOMIES HYLKÄSI JULMASTI.

Horoskoopitkin ovat olleet ihan ajan tasalla. Kiitos myötäelämisestä iltapäivälehdille ja muille. Ja jos tämä on teistä kaukaa haettua niin ette halua kuulla muista tielleni pudotelluista merkeistä ja enteistä tänään. (Ei en kuvittele, että ihmiset lukevat tätä sankoin joukoin, olen pienestä asti puhunut ääneen kuvitellulle yleisölle).

Valmistin Milkalle leipä-jugurtti-kahvi-tee-hedelmä-brunssin ja avasimme ikkunoita menneeseen ja tulevaan. Katselimme valokuvia. Sen jälkeen kohtasin sattumalta (kuin taikaiskusta, TAIKA!!) tuttavuuksia menneisyydestä ja ymmärsin, että elämä menee eteen päin, niin se on vaan mennyt aina, vaikka kuinka kipeää olisi tehnyt. Kaikilla pitäisi olla sellainen henkilö, joka tarjoutuu tulemaan viereesi nukkumaan kun sinulla on kaikkein pahin olla ja joka hakee kaupasta puolestasi meetwurstia kun siitä on uupelo ja joka jännittää elämäsi käänteitä puolestasi ja joka ilmoittaa tehneensä aamupuuroa ja kutsuu syömään ja letittää tukkasi. MInä olen kiitollinen Milkasta. Olen kiitollinen kaikista niistä ihanista ystävistä ja ihmisistä joilla olen ympäröity.

Kerkko Koskisen Rakkaus viiltää viiltää minua syvältä. Ihan mahtava levy, miten en ole sitä ennen huomannut?

"Voit huoletta savukkeesi sammuttaa
kyllä helvetistä tulta saa
rakkaus palaa, minä en
Aion olla onnellinen"

Kerkko i hear you, just samat tilanteet päällä nimittäin. (Luin senkin iltapäivälehdestä, Kerkko eroaa. Mietin olisko 14 vuotta paha ikäero, jos kaksi särkynyttä sydäntä löttäytyisivät yhteisestä sopimuksesta yhteen, eikö yhteisymmärrys olisikin hyvä perusta suhteelle? tä?)

Ei tässä mitään hätää ole. Mies on helposti korvattavissa hassulla tanssilla keskellä omaa pientä kotia ruskeassa veluuripuvussa Ben Folds Fiven pianon tahdissa. No..melkeen. Varsinkin sellainen mies, joka harvoin oli läsnä, jos silloinkaan - enemmän poissa.

Failed

Joo tottakai sun täytyy lentää. Minä voin istua tässä yksin aamuteellä ja äitin tekemällä ja lähettämällä omenahillopullalla, joka tuntuu tällä hetkellä olevan paras asia maailmassa.

Luin Arto Salmisen Ei-kuori. Onneksi maailma ei näyttäydy minulle niin kurjana kuin se siinä esitetään. Äiti on leiponut minulle omenahillopullia.
Tyly mutta hyvä kirja. Tai hienosti kirjoitettu. Jostain syystä olen pitänyt parhaimpina sellaisia teoksia, joissa on jotain kamalan banaalia, oksettavaa, hurjaa ja kurjaa, insestiä tai raiskauksia, pahoinpitelyitä, raakuutta, kuolemaa. Sellaisia, joita olen joutunut vähän selittelemään, enkä ole oikein ymmärtänyt itsekään miksi ne ovat niin hyviä. Niin kuin nyt Margaret Mazzantinin Älä Liiku. Tosin kuulin myöhemmin, että se oli voittanut sellaisen italian finlandiapalkinnon, niin että ilmeisesti se oli koskettanut joitain muitakin.

Joo tottakai mun täytyy mennä töihin. Ja tulla myöhään illalla kotiin, joka on juuri nyt sellainen sodan jäljiltä myllerretty savuava, kuoleman hiljainen ja pysähtynyt aukio, jossa lepää murskattu unelma poikineen ja kuolleet sanat, jotka saavat jäädä sanomatta. Ja täytyy ylettyä itse sokeripussiin ylähyllyllä ja miettiä sitä miksi toisen tavarat lähtiessään jättävät suurempia aukkoja nurkkiin kuin koskaan täyttivätkään.

Suru puserossa

Keittiössä miehen selkä
voimakas,
keskittynyt
T-paita pingottuu kahden lapaluun väliin

Autan kantamaan laatikoita ja pusseja
Tässä tämä
Tuossa tuo
avaimet ja valokuvat
suihkusaippua ja kitara

Haluaisin jäädä,
mutta t-paidan on päästävä ulos,
selkä selittää.
Nyökkään.

Tiedänhän minä
ettei se välitä suukottelusta,
tylsistä elokuvista
eikä saunomisesta pienten tyttöjen kanssa lauantai-iltaisin