Monday, December 22, 2008

Nuutunut nyyti ja joulun odotus

Raajat tuntuvat työlle. Pitäisi hiissautua pyörän selkään ja kirjastoon, mutta pahaa tekee ja haukotuttaa. Töissä oli kyllä mukavampaa kuin osasin odottaakaan. Olin stockmannin keittiöllä ja pakkasin ja koristelin jouluherkkuja rynniville ihmisille. Rommirusinakinuski-moussea ja puolukkapipari- ja luumukonjakki-rahkaa, nam. Myös kaalikääryleitä ja rosollia ja muita pikkusuolaisia. Joululaatikoita (jotka muuten sadan litran annoksina menettävät herkullisuutensa). Eloisan keittiön tuoksut ovat uskomattomia.

Opettajahaastattelun tulokset saan joulun jälkeen. Ne sinetöi mun loppuelämäni sitten, joten kai se on ihan asianmukaista jännittää. Painajaiset, joissa minut jätetään ainoana huutamatta kumpaankaan "opettajalinjan joukkueeseen" pesäpallokentän reunalla ovat kuitenkin vähän liikaa.Omasta mielestäni haastattelu meni hyvin, mutta eikös siinä vain ollutkin se jokin psykologinen twisti, että silloin kun luulee onnistuneensa ei oikeasti olekaan onnistunut. Näin väitetään.

Parasta tämän joulun odotuksessa oli Onni- ja Olli-tonttujen hellyyttävistä hellyyttävin joulukortti. Huomenna töiden jälkeen käännän junan nokan kohti Kemin kotiani ja toivon, ettei törmättäisi hirviperheeseen niin kuin Annelle tänään kävi. Mummolaansa tulevat myös nämä pienet veljenpoikatonttuseni, jotka tekevät minulle joulun. Kummallisen hiljainen ja vieras voi Oulu olla yhtäkkiä kun täällä ei ole enää ketään. Kaikki ovat jo menneet edeltä, Mikkokin.

Mää oon se pieni yksinäinen nyyti joka jättää kohta jalanjälkensä äskettäin sataneeseen lumeen niin että niitä voi halutessaan seurata kirjastolle ja takaisin.

Saturday, December 13, 2008

Pukin pikkuapuri jätti aivonsa narikkaan

No nyt se on todistettu, Anna on tullut äitiinsä: lusikallinen siideriä riittäisi ihan hyvin. Harmi että Anna on tullut äitiinsä myös siinä, ettei itse ymmärrä sen riittävän. Voi tätä seuraavan päivän itseinhoa. No joo onneksi Anna pitää kuitenkin, vaikka ei suutansa kiinni, niin jumalan mielessä ja housut jalassa eikä isompia vahinkoja pääse sattumaan. Jotain sentään. Mikko sanois, että ethän sää voi sanoa, kun sää oot lyöny jotaki naamaan että mää en kuitenkaan potkassu sitä enää sitten kun se makas siinä maassa. Ja Mikko on oikeessa.

Tosi oikeessa se oli kans siinä kun se antoi mulle nimipäivälahjaksi Eeva Kilven Perhonen ylittää tien - kootut runot. Tää runo oli kuulemma mun:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Minua on näinä aikoina pidetty hyvänä ja hyvin, paljon enemmän kuin ansaitsen. Syksyn opiskelut ovat pulkassa. Tuntuu hassulta kun mikään deadline ei paina, ei ole enää mitään huolehdittavaa. Koko syksyn olen kirjoittanut ja valmistellut ja paahtanut ja ressannut niin hurjan paljon, että nyt on vaan tyhjää. Ei huonolla tavalla tyhjää kuitenkaan vaan sisällä on semmoinen lepo. Tätäkö se on se joulurauha?

Eilen lähetin viimeistellyn version kirja-arvioinnista, joka painetaan koulussa tehtyyn lehteen. Kävin vapaaehtoisena Tartun yliopiston tutkimuksessa, joka käsitteli erimaalaisten viron opiskelijoiden ääntämistä. Ja korotin viron tentin kolmosesta neloseen. Kun tekeminen on lopuillaan sitä alkaa kummallisesti haalia itselleen vielä lisää. Nyt ne tekemiset siitäkin huolimatta...ne on vaan loppu.

Jouluna kuitenkin aloitan jouluapulaisen työt Stockmannilla. Sekin, mikä tähdenlento: paikkaan oli tuhat hakijaa.

Pää on nyt ihan hajalla ja levällään koko tyttö, ei edes itse ehdi itsensä mukaan. Käy aivan ylikierroksilla. Yrittää kasautua Britney Spearsin rytmissä, sillä edessä on vielä nämä Oulun tyttöjen pikkujoulut. Pitäisi pujahtaa prinsessamekkoon ja kammata tukka ja naama. Sipsissä ja dipissä on minulle tarpeeksi porkkanaa.

Täähän on ihan miten sattuu ja mitä sattuu tää teksti. Siitäkin huolimatta minä olen onnellinen.

Sunday, December 07, 2008

Epäselvillä vesillä

Aluksi olin että EIKÄ, ei saa häpäistä pyhää, mutta sitten Anna vetikin sen niiiin hyvin. Pienen ja hennon otteen. Herkästi ja kauniisti ja just niin hyvin, että parempaan vois pystyä vaan Dave. Mää oon ihan myyty, vaikka paras säkeistökin oli karsittu pois. Mää äänestin.

Olen viettänyt itsenäisyyspäivää ja viikonloppua Kemissä kotona coldplayn live 2003 keikan, linnanjuhlien, joululahjojen paketoimisen, idolssin, saunomisen, kevään lukujärjestyksen pakertamisen, baarissa turkkilaismiesten piirittäneenä tanssimisen, lihapullien tekemisen, koodin lekarockin, äitin ja isin kanssa shoppailun ja ovikranssin askartelun parissa ja on ollut tasaisen hienoa.

Ei ole isoja kareja, joille ajaa. Lienevätkö lymyämässä tyynen pinnan alla.

Nyt on vaan sellainen ilta, tunteet hirveän pinnassa, olemisen riemu ravistelee olkapäitä ja ei ravistele. Ja olen ihan sekaisin. Mitä sitä tavoittelis?


Wednesday, December 03, 2008

Ääniä makuuhuoneesta

Kemissä:

Äiti: Hei kuule, nää taitaa olla sun jätökset!
Isi: Ei kuule kun ne on sukat.

Wednesday, November 26, 2008

Miltä tuoksuu veden ääni tanssivan taivaansinen ääressä

Noniin, nyt on opetettu lyriikan kuvallisuus ja kuvarunot.

Tosi hätäisesti ja pintapuolisesti kylläkin. Neljässäkymmenessäviidessä minuutissa ei kerkeä kuin laukata läpi. Ei aikaa keskustelulle eikä runojen lukemiselle tai tulkitsemiselle. Meillä oli kolmen hengen ihana opetusryhmä, jonka sisällä oli kuitenkin tehtävä kompromisseja ja otettava huomioon kolme erilaista näkemystä. Itsensä voi tuntea todella jäykäksi ja typeräksi luokan edessä niin ettei kuitenkaan saa sanotuksi mitään ihan siten kuin haluaisi. Aina voisi tehdä paremmin. Änkyttää ja täristä sitten kotona vasta. Ollapa robotti. Tai hauska. Ollapa hauska ja viihdyttävä ja yhtä aikaa asiantunteva. Ja kyllähän sitä olisikin varmasti hauska, jos ja kun kykenisi hiukan rentoutumaan. Mutta ei silloin kykene tietenkään kun jännittää. Ja siten ollaan robotti-kysymyksen äärellä taas.

On varmaan aika hölmöä tuntea tässä kohtaa riittämättömyyttä.

Miksi ylipäänsä odotin ja vaadin itseltäni parempaa? Minä, joka muutenkin aina onnistun kaikessa vasta toisella kerralla: äidinkielen kirjoitukset, ajokortti, opiskelupaikka, jiiänee. En usko, että epäonnistuminen välttämättä johtuu siitä, että olen huono vaan erityisesti siitä, että en tiedä vielä ensimmäisellä kerralla haluavani niin kovasti onnistua.

Sitten kun lakkaan ruoskimasta itseäni, muistan myös JES-huudot oppilaiden keskuudessa kun alustin aktivoivaa runonkirjoitustehtävää tunnin alussa. Ja muistan, että m i k ä ä n ei varsinaisesti mennyt pieleen. Ja että rakenne oli hyvä ja monipuolinen ja että tuntiaktiivisuus oli huikea ja muistiinpanoja kirjoittaneiden ja runoja kirjoittaneiden ilmeet keskittyneitä. Ja että eturivistä kuiskattiin että ihanaa, ihan kuin olisi taas lukiossa. Ja että arvioitiin ajankäyttö täsmälleen oikein.

Sitä paitsi jos olisin oikea opettaja, huomenna olisi uusi päivä ja uusi yritys (se uusi yritys, se jonka tarvitsen) ja ottaisin jo tilan haltuun ja lakkaisin miettimästä mitä opettaja sanoisi nyt ja alkaisin opettaa oman persoonani kautta. Huomenna tarkistettaisiin kotitehtävä, joka annettiin, ja syvennyttäisi lisää.

Loppujen lopuksi jäi oikeastaan aika hyvä mieli. Opettaminen on melko ihanaa. Varsinkin jos sitä voi tehdä toisen evääksi valmistaman miehisen makkarafeta-salaatin ja äidin ja isin ja kavereiden tsemppiä-viestien siivittämänä!

Monday, November 24, 2008

Ehkä oikea tapa elää olisikin kaivata sitä, jota rakastaa.

Noniin, nyt näyttää ihan sellaiselta talvelta, jonka muistan. Ikkunani lumiseen maisemaan sopii täsmälleen The Holiday -elokuvan ihanan mahtipontinen ja nostalginen soundtrack. Lyriikaton musiikki onnistuu aika harvoin koskettamaan, mutta tässä Hans Zimmerin joulumaailmassa on jotain sellaista..noh aika ilmeistä, mutta hukuttavaa. Tässä tunnelmassa haluaa vain kellua.

En tykännyt siitä elokuvasta muuten. Joillekin riittää, että takassa on tuli ja takan edustalla Jude Law söpösti ruudulliseen kaulaliinaan kääriytyneenä. Realielämässä se olisi minullekin enemmän kuin tarpeeksi, mutta hyvältä elokuvalta edellytän ennen muuta hyvää tarinaa.

Robert James Wallerin Hiljaiset sillat oli aika hyvä tarina, kun piti mielessä, että se oli totta. Vähän se jätti minut kuitenkin kylmäksi. Ehkä olisin halunnut olla itse se tytär, joka löytää Francesca Johnsonin päiväkirjat ja muistivihot ja Robert Kincaidin kuolinpesän ja jolle ensimmäisenä valkeaa salattu rakkaustarina. Kun näin ei kuitenkaan käynyt, imelyys oli välillä liikaa ja sai tarinan tuntumaan kauniiden ja rohkeiden entisen käsikirjoittajan sepittämältä.

Eläytymistä häiritsi myös kyynisyyteni tuollaista ainutlaatuista unohtumatonta rakkautta kohtaan. Sikäli kun Francesca halusi säilyttää mielessään tunteen uskomattomasta lajinsa viimeisestä cowboysta, hän teki ihan oikean päätöksen jättämällä lähtemättä tämän mukaan. Se on nimittäin harhaa. Aina. Romeo ei koskaan kerennyt kysyä Julialta miksi tämä aina valittaa joka asiasta eikä Julian tarvinut huomauttaa, että ei tiedä kenelle täällä pitäisi antaa että toinen oppisi itse sammuttamaan vessan valon. Ja että olisi mukava, jos Romeo kokeilisi edes kerran elämässään ottaa huomioon muut kuin itsensä. Eikä Romeon tarvinut tuntea huonoa omaa tuntoa x-boxin pelaamisesta. Koska Romeo ei pelannut x-boxia!

On parempi kaivata sitä jota rakastaa, kuin elää sen kanssa jota vihaa. Vai onko? Nämähän loppujen lopuksi ovat ne vaihtoehdot. Ikävä kyllä. Tai kyllähän vihalle on olemassa vaihtoehto, mutta se on laimea välinpitämättömyys ja se on vielä pahempi.

Eiku en minä tiedä oikeasti yhtään mitään elämästä tai rakkaudestakaan. Mutta minulla on vahva epäilys, että se ei ole ollenkaan sellaista kuin sanotaan.

Joka tapauksessa tämä on aika hyvä maanantai. Valkea ja leppoisa ja ruokakaupassa käyminen ja elokuvan katsominen ovat maailman parhaita juttuja. Englannin suullinen esitelmä meni nappiin ja bussi tuli kuin tilauksesta ja koulutaakka alkaa olla selätetty. Siirryn seuraavaksi rakkauslukemistossani Michael Wallnerin Pariisin huhtikuuhun. Joitain vastauksia on saatava.

Saturday, November 22, 2008

sharing is caring

Puhelimessa vihjattiin nätisti, että saatan tykätä aika paljon itsestäni.

Olen kuullut siitä joskus ennenkin puhuttavan tämän elämän aikana ja alan kyllästyä siihen. Se on mulla geeneissä. Niin tykkääminen ja kuuleminen kuin kyllästyminenkin. Mutta hei, mitäs odotit? Kaveri kirjoittaa netissä kolmatta vuotta itsestään!?

Jos haluaisin puolustautua voisin tietenkin todeta että tykkään melkosen paljon joistain muistakin. Ja että minulla on myös tapana ottaa huomioon muut, nekin joista en, ja ainakin itse pidän itseäni empaattisena. Vaikka tietysti siihen, kuten kaikkiin lausuntoihin itsestäni, voi ja on syytä suhtautua sillä varauksella, että rakkauteni itseäni kohtaan on mitä oletettavimmin hämärtänyt todellisuudentajuni.

Kysytään naapurin mölyapinoilta ja annetaan niiden ratkaista peli.

Saturday, November 15, 2008

Onni on olla osa oululaista joukkoliikennettä

On käyty Mikon kanssa keskustelua tästä bussilla matkustamisesta. Meidän välillä bussit kulkevat molempiin suuntiin, mutta vain toinen meistä kulkee niiden mukana. Ei ole herkkua kävellä pimeässä heinäpään extremeintä kotikatuani pitkin pysäkille ja odottaa pakkasessa miten sattuu kulkevia linja-autoja. "Mutta kun sulla on se bussikortti". Ja sullakin olisi, jos ostaisit sen. Mutta se ei suostu. Se kulkee muka pyörällä eikä kuitenkaan kulje. "Mikä siinä bussilla matkustamisessa muka voi olla niin kamalaa?!"

Olen useaan otteeseen vedonnut erilaisiin sattumiin ja ongelmiin joita bussilla matkustamisessa olen kohdannut. Niitä on monta. Tänään koin jotain uutta. Tänään jouduin sellaisen kaljun porsaan työhönsä kyllästyneen bussikuskin satimeen. A olen minä. B on kalju porsas. Kaakkuri on asuinalue jossain yli 10 kilometrin päässä keskustasta.

A: Eihän tää mene kaukovainiolle?
B: Tää menee Kaakkuriin.
A: Joo niin ei mee kaukovainion kautta?
B: Menee menee! Tää menee kaakkuriin!
A: Okei..no tota..meneekö tää siihen ammattikoulun pysäkille vai..?
B: Ei mee, ku tää menee kaakkuriin! Tää menee ihan kaukovainiolle.
A: Joo mää ymmärsin, että tää menee kaakkuriin, mutta kun mää en tiiä missä se on, niin jäänkö mää siihen ison tien varteen vai mihin, ku mää oon menossa kaukovainiolle?
B: EI ET JÄÄ KU TÄÄ MENEE KAAKKURIIN!
A: Jep. Kiitos.

Kun istuin suuttumusta ja epäuskoa puhkuen bussin takaosaan soitin Mikolle ja mesosin kovaäänisesti, että tää 12 menee sitten muuten kaakkuriin!

Friday, November 14, 2008

Onnellinen päivä

Suunniteltiin mahtava lyriikan tunti kuvarunoista ja runon kuvallisuudesta opiskelukavereideni kanssa. Olen oikein tyytyväinen siihen. Kelpaa mennä opettamaan.

Kävin kaupassakin ja harhauduin ostamaan maitopurkin lisäksi torttutaikinaa. Siihen meni puolet kuukauden budjetista! Kuka ois uskonu, ettei mua voi kauppaan päästää omin päin. En tiiä miten sinnittelen hengissä loppukuun, mussuttaen sitä taikinaa sitten ilmeisesti.

Postiluukun ylle ajattelin kiinnittää sellaisen EI LASKUJA - lapun. Uusin haaste on opetella pitämään tämä lörppösuu kurissa. En edes kehtaa sanoa paljonko siitä laskutettiin viimeksi.

Esittelin ylpeänä Essille toista kotiani, kirjastoa. Tästä sitä ja tuolta tuota. Kaikki ilmaista.

Nyt olen kantanut askartelukirjoja, joulukirjoja, sanakirjoja, Riikka Pulkkisen Rajan ja ihanaa musiikkia kotiin. Ei muuta kuin oiskelemaan ja askartelemaan siis.

Lumisade oli kaunis. Ei haitannut, vaikka se vähän kasteli, koska päästiin lämpöiseen cafe saaraan kanelikaakaolle ja korvapuustille. Mistä tulikin mieleen, että onni on kanelikaakao ja korvapuusti hymyilevän ystävän seurassa kun suuresta ikkunasta voi nähdä valaistun kaupungin, jonka ylle sataa hitaita hiutaleita. Ei silloin ole kiire mihinkään. Eikä silloin haittaa niin paljon se, ettei kukaan odota missään, vaikka juuri silloin se tuleekin mieleen.

Toisten onni ilahduttaa. Oma vuorohan on siellä jossain, aina tulossa.


Sinä kesänä
sinä.
Kaikki oli itsestään selvää
Juhannus patjalla lattialla
järvivedestä märät hiukset
saivat mennä sotkuun

Sinä kesänä oli viimeistä kertaa
kuuma.
Laina-autolla suomen halki
Hotellihuoneessa haisi tupakka
Palatsit oli varattu muille

Sunday, November 09, 2008

Goodness goes around as it comes around

One of the most important companionships in my life involves my cat Jellona. She is not only the kindest cat I’ve ever seen, she’s also the smartest. She never scrapes anything else than the old sofa that’s hers. She takes care of herself and us others as well. She’s a carbon black charming old lady in age of fifteen and she’s my idol, my teacher and my best friend.

When she was a baby, she lived with a very well trained golden retriever. They did everything together. When the dog was dying and couldn’t move anymore Jellona fed her by bringing food to her and they slept cheek by jowl to the end. Jellonas heart broke when she lost her best friend. As the family felt sad too they found it too difficult to keep a depressed cat and asked if my family would take her. That’s how she came in to my life.

Raised by a dog, she still has a lot doggish habits. She rolls over on her back on the ground and she gives paw when she wants food. In the summer our mailbox is kept eye on by our watch-cat lying under it. She also eats like a dog but that might be only because she loves food like my whole family does.

She plays piano too. She has still some learning to do with it, but it’s funny to watch. She would never be able to be walked like a dog in a harness because that’s just not acceptable for her highness. She is equal member in this family and she knows it. Sometimes I might shout hey, close the door as you leave, and then I remember that yeah right, I’m talking to a cat. I mean she would if she could reach the door handle.

One time she kept meowing to my father and led him in to my little brother’s room. She kept howling hard in front of the fireplace and got us all wondering what is it she’s trying to say. Finally my father realized that maybe he forgot to open the hatch of the fireplace and went checking. It turned out Jellona saved us all. The hatch was closed and there must have been already quite much carbon monoxide in the air. Fortunately she could either smell it or just sense it somehow.

We have remarkable understanding. When she goes out at night I put on the outdoor light and when she’s ready to come in she makes a sound by jumping on a tin-window board. When my boyfriend went to the army and I clearly felt a bit sad and lonely, Jellona jumped into my bed and slept beside me embracing me, filling the empty place he had left. That was her way to cheer me up and show that I wasn’t alone. When me and my brothers were kids Jellona licked our tears away if we cried. Usually she takes the underdogs side in every situation, that’s a case in point how we, people, have something to learn from animals.

Just like me, she hates getting her feet dirty or wet so winter is not her favourite season. Although she loves Christmas. Getting together is the best thing there is for a sociable cat: so many laps to get to since she’s starved for affection. When Jellona was a young cat, we put old decorations to lower part of the Christmas tree, because she loved to play with them. Now that she is advanced in years she contents just lying under the tree, taking deep breaths of it’s smell and checking admiringly interesting presents under it, knowing there’s one for her too, of course.

Joinakin päivinä on ihan mukavaa olla Anna...

Eilen ei ollut sellainen päivä
Ei sellainen, jonka olit tilannut.

Tää ei taida olla mun vuosi.

Joskus kun kaikki tuntuu olevan sanottu
voi vain teoilla osoittaa
miltä tuntuu,
käyttää kuvaa
näyttää

Näin minä sanoin, muistatko?
Tätä tarkoitin.

Tuesday, November 04, 2008

Vaimoksi vastarannankiiskille

Kiisteltiin hermostumiseeni asti lyriikan roolista musiikissa. Mistä ihmeestä olen onnistunut löytämään sellaisen poikaystävän, joka on kaikesta erimieltä?

Tiedänhän minä, 18-vuotis-synttäreiden jatkoilta. Ei se silloinkaan varsinaisesti säyseä ollut, mutta mielestäni niin hauska. Keskusteleminen oli mukavaa ja vastustaminenkin jotain uutta ja viehkeää. Nyt en vaan voi ymmärtää, miten joku voi kokea tekstin musiikissa täysin yhdentekeväksi. Minusta se on vamma. En voi välttyä ajattelemasta, että eikö se ole melkein sama kuin kokisi yhdentekeväksi minut, sen mistä minussa on kyse.

Nyt osoittaaksemme mieltä ja todistaaksemme itsellemme olleemme oikeassa minä kirjoitan ja hän hinkkaa kitaraansa.

Reko ja Tina Lundanin viimeiset vuodet, kuukaudet ja viikot olivat vaikuttavinta luettavaa pitkään aikaan. Käsky-elokuvan jälkeen vaikuttavinta mitään. Luin kirjan loppuun yliopiston kirjastossa ja tuijotin eteeni ja itkin. Monta kertaa ahdisti ja kuristi ja piti soittaa toiselle ja varmistaa, että se on vielä kunnossa ja terve. Olen nähnyt Rekon kirjoittaman ja ohjaaman Kom-teatterin näytelmän Aina joku eksyy. Se oli ihan älytön. Niin hyvä siis. Tosin olin silloin aika pieni vielä.

Luopuminen. Se on minulle vielä vieras. Tiedän vain sen tunteen kun monopolissa joutuu yllättäen häviölle ja yrittää sinnitellä ja toivoa, jos selviäisi seuraavaan lähtöruutuun. Sen sijaan kiertää pelilautaa tappiosta toiseen ja luopuu ensin helpottuneena vesi- ja sähköjohtolaitoksesta ja sitten harmittelee vähän huonoa tuuriaan antaessaan pois kaikki asemat, jospa vain saisi säilyttää punaiset. Kun Annankatua kiinnitetään riipaisee niin katalasti, että toivoisi vain pamahtavansa suoraan Erottajan hotelliin. Että menisi kaikki kerralla mielummin. Ettei tarvisi kitua.

On viiltävää lukea kuolleen miehen muistelmia toivonpäivistä, joina hän uskoo omaan parantumiseensa. Minusta tuntuisi reilummalta ottaa kaikki usko kerralla. Vai olisiko? Voisiko sellaista kestää?

Sunday, November 02, 2008

Tuli vaan mieleen

Viime postauksen jälkeen sain yllättäen lukuvimman ja opiskelupuuskan ja tekstiopin tentti taisi mennä tosi hyvin. Enkä ole tentin jälkeenkään hukannut vimmaa ja puuskaa, en edes vaikka kävin kotona Kemissä. Kirjoitin englannin aineen ja tein uutistekstiini vaadittavat korjaukset ja valitsin fontit. Huomenna tarvii vaan kirjoittaa englannin esitelmään johdanto, analysoida mainos, suomentaa viron kappale ja tehdä murretehtävä. Ihan kuin olisin lukiossa taas.

Paitsi jos olisin lukiossa, ja olisin kuin olin lukiossa, en tekisi yhtään mitään (no ehkä just äikän ainekirjotukset) enkä tuntisi huonoa omaa tuntoa lepäilemisestä, saunomisesta, syömisestä, lukemisesta ja idolssin kattelemisesta. En, pikemminkin kokisin, että kaikki se olis ihan tylsää. Enkä varmana lukis Reko ja Tina Lundanin Viikkoja, Kuukausia, koska just sillä aikaa saattais hyvinkin tapahtua jotakin, josta saattaisin jäädä paitsi.

Eilen jäin paitsi lumisateesta. Kemissä tuli vaan vettä. Kun ajettiin tänään Ouluun, maa oli ihan valkoinen. Lumi saa tulla ja minun puolestani olla myös. Ostettiin äidin kanssa nahkaiset talvikengät molemmille Tornion ja Haaparannan uudesta Rajalla-kauppakeskuksesta.
Jokin media tiedotti taannoin, että kaupakeskukset ovat naisille paikkoja, joissa he liikkuvat kuin kotonaan. Ajattelin silloin että mitä vielä, minulle se paikka on kyllä kirjasto. Hiljattain on käynyt ilmi että niitä paikkoja onkin kaksi, kirjasto ja kauppakeskus. No okei ja videovuokraamo ja ruokakauppa semisti.

Sitä vielä, että jos syventyy omiin lukioaikoihinsa niin voi ainakin tuntea tehneensä jotain oikein päästettyään itsensä tähän tällaiseen hätäilemättömään raukeuteen ja tyytyväisyyteen ja itseyteen, jossa ei tarvitse tuntea maailmanluokan ahdistusta siitä, että ei voi olla joka paikassa yhtä aikaa ja kakkien paras kaveri.

Tuesday, October 28, 2008

Dear fonttiryhmäläisen päiväkirja

Uh, kas noin loppuivat sipsit. Kirjoittaminen ja sipsin syöminen on hankalaa yhtäaikaa, koska sormet on kokoajan tahmassa ja eihän se sovi näppäimistölle ei alkuunkaan. Ja sitte ku uskottelee itselleen että tää on viimenen sipsi niin ei pääse ikinä kirjoittamaan. Niin paitsi sitte kun ne loppuu.

Kun loma loppui, ahdisti, mutta olen saanut tänään ja eilen (jotka ovat maanantai ja tiistai, mutta silti!) lempeää kohtelua ja tahtoni läpi. Koulussa! Ilmottauduin tekstilajien ja kirjoittamisen kurssilla oman lehtemme teossa fonttiryhmään. Mun ryhmässä on vähän yksinäistä, koska se koostuu minusta. Valitsen siis lehdessämme käytettäviä fontteja. Wuhuu. Joku voisi syyttää kunnianhimottomaksi, mutta ähää anna palaa ko mulla on nyt muutakin tekemistä kö kuunnella: mainoksen analysointi, uutisen muodollisen rakenteen huoltaminen, englannin suullinen esitelmä Tolkienista ja Lord of the ringistä, kirjallisuuskritiikki, äidinkielen tunnin suunnittelu ja pito aiheesta Lyriikan opetus, 3 akateemista englannin ainetta ja tekstiopin tentti näin ihan alkajaisiksi, joten oon vaan ihan hirveen tyytis siihen, että mun käsi oli ko salama kun vapaaehtoista etsittiin.

Huomenna on tekstiopin tentti, eli ihan hirveesti pitäis lukea. Tietysti satun olemaan just tämmösellä perushysteerisellä päällä niin että tuleeko siitä mitään, no ei.

Onneksi M soittaa juuri ja kertoo omista päin peesettä hoidetuista koulusysteemeistään. Suunnittelen meneväni sinne mesoamaan, koska olen paljon parempi vaatija ja uhkailija. Raivostuttaa kun toista rampaa juoksutetaan eikä kukaan ota vastuuta mistään eikä ole kiinnostunut auttamaan asioissa, joissa auttamisesta kuitenkin saa palkkansa.

Häpeä Oulun ammattikorkean tekniikan osasto!

Jos tällä kipinällä laahais läpi nyt sata tekstiopin monistetta niin tuliskohan sittenkin hyvä.

Friday, October 24, 2008

"Mitään ei voi aavistaa" ja kissa on pöydällä ja pilvi voi tulla ulos housuista ja tasa-arvo.

Loma Jyväskylässä tuli tarpeeseen ja oikeaan saumaan, nimittäin sieltä palasi entistä hyväntuulisempi tyttö sinisessä mekossaan. Nyt se tyttö on Kemissä ja lepää ja syö ja menee teatteriin ja menee tupaantuliaisiin ja kyliin. Ja vaikka sillä ei ole yhtään rahaa, se on aika onnellinen.

Jyväskylässä oli kaksi pientä poikaa, jotka järjestivät keikan ja kävivät päiväkodissa ja Arnoldsin donitseilla.
Keikan anti vaihteli musiikkiesityksistä stand-up komiikkaan ja heikkipaasosmaiseen sähellykseen. Otsikon suora lainaus on omasta tuotannosta, jonka sävellyksestä ja sanoituksesta vastaa Olli ja joka Onnin hellyyttävässä tulkinnassa muuttui painokkaasti muotoon "Mitä voi aavistaa". Sain Ollin yhdeksi yöksi viereenikin nukkumaan ja elokuviin katsomaan Wall-e-robottielokuvaa. Lapsilta oppii - esimerkiksi sanottaessa oletpa sää hyvä laulamaan - ottamaan kehun vastaan sanomalla: mm-m ainahan mää oon ollu!

Sikälikin tyttö ajoitti reissunsa strategisesti, että sillä aikaa ex-asvalttimestari tai nyk. sairaslomalainen asvalttimestari sai lopun aamu-viiden-heräämisilleen ja meni sairaalaan leikattavaksi. Ja minä oon aina ollu huono sairaaloissa ja leikkauksissa ja veressä ja haavoissa ja kivuissa. Omantunto muistuttaa kolkutuksensa tahdissa, että empatiassa ja tuessa oisin saattanu olla ihan hyväkin, mutta ehkä hysterian lietsomisessa ja panikoinnissa joka tapauksessa niin paljon parempi, että koen velvollisuudekseni siirtyä 400 kilometrin päähän tukemaan. Veren ja tikkien näkeminen ja turvonnut jalka heikottavat yhä.

Se oli raukkeli herännyt puoli kuudelta hätäillen, että miten mää nyt pääsen töihin, kun mää oon jo myöhässä ja tää jalkakin on näin kipeä!

Okei, kunnallisvaalit ahdistavat. Vastuu ja päätöksenteko ahdistaa, se, ettei yksimielisyyttä synny. Se, että nämä kysymykset ovat jatkuvasti pöydällä. Parisuhteessa vallitsee välttely (tiettyjen aiheiden nimittäin) ja huumorilta vaaditaan erityisen pitkää venymistä. Oikeasti vaalikonetta tehdessämme erityisesti ydinvoimala- ja päivähoito-kysymyksien kohdalla sisälläni kiehuu, mutta selvitän tilanteen hymyilemällä Mitäs sinä meidän yhteisillä veromarkoilla leikelty porvari siinä kinkkailet. Äiti tuikkaa vaalikonetulokset kuullessaan, että ehkä asvalttimestarilla on varaa elää sellaisessa yhteiskunnassa. Kun katsomme yhdessä idolssia ja äiti kysyy M:ltä ketä hän aikoo äänestää, pääsee M pistämään takaisin ettei hänellä ole varaa tuollaisiin porvarien huvituksiin. Piikittely puolin ja toisin jatkuu kokoillan, vaikka se tapahtuukin hyvässä hengessä joulutorttujen ja pelikorttien äärellä.

Loppujen lopuksi minusta on vaan harmillista, että kunta ja yritykset eli yrittäjät ja kunnan työntekijät joutuvat tällälailla vastakkainasetelluiksi, vaikka on selvää, että molempia tarvitaan. Minä toivoisin tasa-arvoa ja rauhaa maan päälle ja siksi äänestän niitä toisia, niitä jotka tuntuvat ajavan sitä tasa-arvon ajatusta hanakkaammin ja jotka keskustelevat uskottavammin sisällöstä. Ei tänäpäivänä voi sanoa uskottavasti kenestäkään, mutta uskottavammin kuitenkin!

Kun vaalit ovat ohi punavalkoinen liitto päässee viileästä väittelemättömyydestä takaisin tasapainoisen elämänsä uomaan ja rakkausdraama vai psykedeelinen actionleffa-tyyppisten kiistakysymysten äärelle kauhulla odottamaan seuraavia presidentin vaaleja, joihin nähden nämä kunnallistouhut ovat lasten leikkiä.

Monday, October 20, 2008

Hii-o-hoi

jyväskylässä ollaan ja laulu soi.

Todettiin tässä, että pojat eivät halua/katso tarpeelliseksi tehdä tyttöjä onnelliseksi. Todettiin myös, että kaikki pojat haluavat x-boxin, vaikkakin jätin eriävän mielipiteen pöytäkirjaan. Toista ei kuulemma sais koettaa muuttaa, mutta eihän yrittänyttä laiteta ja yritys aina hyvä kymppi.

M aikoi soittaa illalla. Minäköhän iltana?
--- Kello on 22.42

T: x-boxin syrjäyttämä

Sunday, October 12, 2008

Välinpitämätöntä sunnuntaita vaan kaikille!

Wirtasen Tonin kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Mitähän sitä ite keksis?

Kemi kyllä lunasti kaikki odotuksensa ja osoitti olevansa draaman, juorujen ja kuiskeen sykkivä metropoli. Vääristelty totuus on kans yks suosituimpia aseita. Niinku nyt Suvin raskaus ja meikkiksen hurjista hurjin sinkkuelämä. Miehiä pukkaa joka nurkasta. On se rankkaa. Ihmistä ei oo oikeen varusteltu kestämään Kemiä.

Silti oli tosi hauskaa aina niin kauan kunnes alkoholi haihtui aamulla päästä. Lissää jostain ja vähä äkkiä! Pikkusen sitä on turta ja voimaton elämän absurdiudesta, milloin tästä tuli näin huono vitsi? Nojaa, mutta ei rakkauden vastakohta olekaan viha vaan välinpitämättömyys.

Saturday, October 11, 2008

Things are gonna change, my dear

Otsikko on Tori Amoksen biisistä, jota Papu eilen ihanasti soitti ja lauloi meille. Se oli kaunista.

Piti olla Milkan päivä, mutta siitä tulikin erään lahjakkaan performanssitaiteilijan alun oma spektaakkeli. Oli säpinää. Tällaisena säpinästä tykkäävänä tyttösenäkin, voisin sanoa, että tietyn alkoholinkäytön ansiosta sitä oli vähän liikaa. Vaikka ainahan se lämmittää, valehtelu ja selkään puukotus.

Yritän painaa eilisen sinne minne se kuuluu, omaan alhaisuuteensa, ja suunnata Kemiin ja pitää siellä hauskaa, vaikka paskaa sataa niskaan puhelinlinjaakin pitkin. Hyvä että muut ihmiset tietävät puolestani mihin lokeroon kuulun, millainen olen ja kenen kanssa olen mitäkin. Ketä rakastan.

Itse sitä joutuiskin aivan hukkaan ja ymmälleen, mutta muut lukevat mua niin hyvin, että osaavat pitää kartalla näissä jutuissa. Kuinka hienolta tuntuu elää tänälauantaina. On niin monet säännöt, että jos joitain noudattaa, rikkoo toisia. Mutta juodaan viinaa ja tullaan viisaammiksi niin.

Onneksi on olemassa paikka, jossa tarjoillaan mureketta ja sienikastiketta, ja kultaisin kissa, joka saa käpertyä mun syliin nukkumaan ja jonka mielestä oon just hyvä näin.

Wednesday, October 08, 2008

"Kokonainen henkilöhahmo"

Kiitos isoveljelle otsikosta. Kokonaisen henkilöhahmouden ongelma on illan sana.

Just söin kaurapuuroa, mutta silti tuntuu tyhjältä sisältä ja ulkoa. Sanottiin reippaaksi ja ihanaksi ja teen parhaani näiden määritelmien täyttämiseksi. Ylivoimainen tehtävä tämmösen hullun päivän jälkeen. Kaiken hulluuden keskellä ihmisten arviointikyky oli kuitenkin just sen verran terässä, että kaikki Von Hertzenien levyt oli ymmärretty ostaa pois ennen kuin ehdin apajille. Hei tänks siitä.

Luen Niina Hakalahden Uimataitoa ja tunnen olevani päähenkilöistä vähän jokainen. Homssuinen lasten ja kissojen ystävä Marja, joka nauttii kynttilöistä ja melskeestä, ja pysyy ihmisenä kaaoksen keskellä. Ilkeäksi ja kyyniseksi kovettunut, omasta mielestään vähän muita parempi Erkki, joka pysähtyy miettimään minne muualle elämä olisi voinut viedä, ja jonka sotkeutuvat siimat ja kaatosade niskaan voivat saada raivon partaalle. Erkin huonosti kohtelema pelokas vaimo Kristiina, joka pyrkii kontrolloimaan ja ylianalysoimaan kaikkea. Erinomainen ihmistuntija Ahmet, joka ei kerro kenellekään, ettei osaa uida.

Tuesday, October 07, 2008

Tere päevast! Kuidas läheb?

Minu pere

Mul on ema, isa, kolm vend ja kass. Meie kassi nimi on Jellona ja see on viisteist aastat vana. Mu ema töötab lasteaias ja mu isa on kohtunik. Mu vanemad on pärit Louna-Soomest, aka nemad ja mu väikevend ja kass elavad Kemis nuud. Mu uks suurvend elab Turus ja oppib ulikoolis oigusteadus. Mu vanem suurvend on filosoofia opetaja ja elab Jyväskyläs perega. Temal on naine ja kaks poek, Olli neli aastat vana ja Onni kaks aastat vana. Nemad käivad lasteaias. Onni on minu ristipoeg. Ma elan Oulus ja oppin ulikoolis literatuur. Ma armastan mu pere väga palju.


Teen vääryyttä Eesti keelelle, kun en saa tällä koneella uun päälle niitä pisteitä enkä oon päälle lainetta, mutta periaatteessa näin. Oli muuten shokeeraava hetki, kun kuulin, että virossa on yksi vokaali, jota suomessa ei ole! Miten se on mahdollista!?!#11

Mää käytin koko pienen elämäni uuden vokaalin etsintään (aina nukkumaan käydessä) ja jouduin lopulta toteamaan, ettei sellaista yksinkertaisesti ole, koska kaikki mahdolliset on jo löydetty. Ja nyt, nyt jossain virossa on muka sellainen vokaali, jota taatusti silloin olen itsekin tapaillut, mutta huomasin, että ei se ole puhdas. Se on nyt tuo O, jossa on laine päällä ja se lausutaan jotenkin uun ja een välimaastoon. Huijausta. Vähemmästäki mennee jalat alta pieneltä kielentutkijalta. Nii, ja se U, jossa on pisteet päällä, lausutaan kuin y.

Friday, October 03, 2008

Ote Arno Kotroa

Sinä sanot että
on joitakin pikkuasioita
jotka vielä koituvat ongelmiksi

näin arvelet

miten niin pieniä asioita mietin

jos noin vaarallisina vainoavat

sinä et enää tiedä

näin sanot

haluatko jatkaa


mutta näissä asioissa jos ei tiedä rakas
silloin tietää jo

Fathers be good to your daughters, daughters will love like you do

John Mayer henkäilee, ettei aio mennä enää Los angelesiin ja minä nyökkäilen mukana ymmärtämättä sanaakaan - mitä vaan kunhan täytät huoneen tuolla pehmeydellä, ethän ikinä vaikene. Se kuulemma kuolis jos se näkis mut, mutta kuolis jos ei näkiskään. Siinä se on kyllä ihan oikeessa.

Oi tätä elämisen riemua. Istun raukeana ja onnellisena tässä selkänojallisella ja pehmustetulla baarijakkaralla ja muistan syödä kotimaisia omenia, koska äiti käski. Koska ne ovat hyviä ja koska äiti ja isi kävivät juuri vierailulla ja toivat sekä pieniä mummolan puiden omenia, että vielä pienempiä oman pihan omenapuun omenia. Olivat matkalla back to 60's bileisiin Vuokattiin. Onkohan se enää mitään ilman Kirkaa?

Oli mukavaa. Kehystettiin teettämäni valokuvasuurennokset ja niistä tuli mahtavat taulut. Kun tallattiin Oulun mukulakivikatua isi totesi, että on tää Oulu kyllä ihan mukava kaupunki. Äiti myötäili, että niin on, täähän on ihan mahtava. Isi mietti hetken ja sanoi isimäisellä tavalla että nooh, kyllä se mukava riittää.

Vitsit, kun niiden kanssa saa nauraa ja vitsit, kun niitä aina vieläkin alkaa itkettää tuossa oviaukossa.

Sitten soitin Tuukalle.

Voispas sitä ollakin monessa paikassa yhtä aikaa. Tuukka ei vaan ehkä just nyt haluais että olisin siellä, koska se valmistautui juuri ottamaan tyttöystävää tai -kandidaattia vastaan Helsingistä. Pitäis olla ite reippaampi (ja rikkaampi) ja reissata enemmän, koska sitä kuitenkin jatkuvasti kaipaa kaikkia ihania, joita on ripoteltu ympäri Suomea. Ei vaan osaa päättää oikein, että mistä ja kenestä alottais kun on aina vaan lyhyt viikonloppu eikä jokapaikkaan ehdi. Sitten tulee vaan jäätyä paikalleen.

Eilen illalla meillä oli mahtava tuplaluento aiheesta Elokuva ja tunteet, jonka piti legendaarinen elokuvatutkija ja kirjallisuudentutkija Veijo Hietala Turun yliopistosta. Kun se lopetti puoli kahdeksalta olin ihan että eii voi loppua vielä, puhu vielä! Niin oli vissiin muutkin, ainakin sen verran raikuvat ablodit annettiin. Hietala oli ihan tosi tutun oloinen, jotenkin kotoinen, ymmärsin sitä ihan niin ku vaan toista voi ymmärtää, jotain mitä toinen ajattelee ja sanoo. Oli niin hienoa. Se on muuten kohta subilla bb-extrassa vieraana...(pistää jo teesun lämpenemään).

Wednesday, October 01, 2008

Ruttaantunu auto ja muuta sälää, mitä ilman ois parempi!

Tänään on vähän semmosta, että ärsyttää. Ei, ei vähän, tänään ärsyttää olan takkaa. Ärsyttää kun pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille, enkä tarkoita tällä ainoastaan sitä, että allekirjoittaneen porkkanapiirakan päällystä onnistui kolmannella yrityksellä. Just semmoset ihmiset joutuu kolareihin, joiden sinne vähiten tarvis joutua. Pitää varmaan ajatella vaan, että ehkä se oli muistutus siitä, että olkaa onnellisia toisistanne. Niin jos siitä nyt jonkun tälläsen hyvän puolen löytäis. Tietenkään se ei aina kauheesti lohuta, että vois olla huonomminkin. En mää ainakaan löyä ite lohtua siitä, että porkkanapiirakan päällystän tekemiseen ois voinu joutua ostamaan vielä neljännet ainekset. Ehkä kuitenkin silloin voi lohuttaa, jos hengenlähtö on lähellä, mutta en tiiä siitä mitään. Mun hengenlähtö ei oo tietääkseni koskaan ollu.

Sitten ärsyttää kun toiset antaa aina odotella itseään, aina! Ja että sitä on niin hölmö että odottelee ja tekee oman aikataulunsa toisen mukkaan, niinku sitä ei vois mennä lenkille yksinkin. Ja sitte ku se toinen ei ees pysy siinä aikataulussa siis siinä mikä on nimenomaan sen ittensä sanelema. Huoh. Eikä pysy muuten yks toinenkaan, joka soittaa lähteneensä aikaisemmin töistä keretäkseen pelaamaan jotain lasten pelikonsolia! AAA. Ai nyt se aikaisemmin lähteminen onnistu no onpa hyvä. Huoh huoh huoh.

Ja sitte ärsyttää kun Napero-finlandian tuomaristo ei ollu yhtään yksimielinen vaan puhkes tunnekuohu ja nyt on vaarassa, että ihan väärä voittaa ja hyvä häviää, vaikka niin ei pitäis olla. Jätin eriävän mielipiteen pöytäkirjaan. Toivottavasti sillä olis jokin painoarvo, joka liikauttaisi herra ylituomarin mieltä.

Ja sitte ärsyttää yks suomenkielen opettaja, jonka mielestä kaikki on aina IHAN HYVÄ. Jos kerta annetaan palautetta niin annetaan nyt sitten sitä palautetta! Ja miten sellanen opettaja voi osata sanoa, että älä tee näin koska sää aliarvioit lukijaa tällä selittelyllä ihan kauheesti. Eihän se voikaan. Ja sitte kö mää sanon sen sen puolesta, niin se ei ymmärrä yhtään mitä tarkoitan, ja olin vähällä sanoa, että en mää sitä ihmettele yhtään että sää et ymmärrä kun sää ite teet sitä samaa kokoajan. Kyllä me tiietään jo mikä on tutkija tai mikä on mielipidetekstin ja uutisen ero ihan oikeesti älä viitti!
Eikä tarvi erikseen käyä kappale kappaleelta läpi jotain kahen sivun tekstiä ja kerrata, että mikäs tässä kappaleessa oli nyt se missä on huomioitu jo vasta-argumentti valmiiksi, eikö sen voi yleisesti vaan todeta, että tässä tekstissä oli hyvää se, että vasta-argumentit oli huomioitu.TÄ?! Ja jos joku ei tajua tai osaa ite kattoa mitä ne oli niin mitä se tekkee ees tossa laitoksessa?! Herranen aika. Tää ero on just suomenkielen ja kirjallisuuden kursseissa ja opettajissa ja opiskelijoissa ja mulla on ikävä mun pääainetta!!!!!!!!

Niin ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä ärsyttää tietenkin nuo hääkutsujen lahjalistat. Siitä kirjoitin mielipidetekstinkin. Näin...

Helikopteri, kiitos!

Tätä hienoa aikaa, jossa elämme, kuvaa mielestäni hyvin eräs yleiseksi muodostumassa oleva käytäntö, hääkutsujen mukana lähetettävät lahjalistat. Yhä useammat parit näkevät häissään hienon tilaisuuden hankkia jokin kallis astiasto tai muuten vaan mukavaa sälää Stockalta. Oma paikka häävieraana lunastetaan valitsemalla pääsylippu lahjalistalta. Ystäväni puolustelee häälahjalistoja rationaalisesti siten, että ei halua häälahjakseen kolmatta mehulinkoa ja sisustukseen sopimatonta fleecehuopaa. Lahjassa on aina kuitenkin kyse myös antajasta, sillä lahjan on tarkoitus tuottaa iloa molemmille osapuolille. Lahjalistan kirjoittaminen on yksinkertaisesti paitsi mautonta ja kuvottavan häikäilemätöntä ahneutta, myös mitä räikeintä epäkunnioitusta sekä lahjan antajaa, että itse lahjan funktiota kohtaan.
Kaukana ovat ajat, jolloin ajatus oli tärkein. Tuntuu merkilliseltä, että kesken suuren rakkauden ja yhteen liittymisen juhlan, keskeiseksi huolenaiheeksi voi nousta vääränlaisen materian saaminen. Onko olemassa enää mitään niin pyhää, että siitä ei yritettäisi repiä hyötyä juurineen irti?


Hei vaan ja anteeks kauheesti, mua ehkä vihataan koulussa. Ehkä muuallakin. Ehkä jo ilman tätäkin, joten olkaa hyvä, tässä tarjoilen taas yhden syyn. Oon ilkeä ihminen, niin oonki (kato otin jo vasta-argumentin huomioon, jotaki on opittu) ja narsistikin, dääm right.

Puuh, ja sitte lenkille.

Tuesday, September 23, 2008

valo ja varjo

Olen riemuinnut

1. aurinkoisesta syyspäivästä.


2. kolmenkymmenenkuuden mainion sadun arvioimisesta ja siitä, että neljäsluokkalaisen tytön taikametsään laskeutui rauha, kun prinsessa lupautui kamalan hirviön vaimoksi, sillä ehdolla, että hirviö täten lopettaisi yhteisön hyvän hengen sabotoinnin. Ja niin kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka. Yritin olla herättämättä hihkunnallani raivoa yliopiston kirjaston tenttipänttääjissä. Joo eiku sori taloustietelijät ja koneteekkarit jatkakaa vaan, ku tää mun opiskelu vaan on kivaa.
Ehkä riemukkainta oli kuitenkin edellisen vuoden tuttavuus, silloinen tokaluokkalainen kunniamaininnan sarjatuotannostaan pokannut heppu, joka oli taas tehtaillut jo tutuiksi käyneille siilihahmoilleen uuden seikkailun. Vitsit mikä tykki, ei voi ko ihailla tapahtunutta kehitystä ja omaperäistä ääntä.

3. asfalttimestarin kanssa kiinalaisessa syömisestä ruokatunnilla.

4. suomenkielen pakollisiin aineopintoihin kuuluvan tekstilajit ja kirjoittaminen-kurssin ensimmäisestä luennosta. Siis ei ois ikinä uskonu. Kurssi vaikuttaa aivan ihanalta. Ensikerraksi kirjoitetaan mielipidekirjoitus ja sitten luetaan toisten tekstit ja arvioidaan niitä, saadaan palautetta ja keskustellaan. Ja sitten kirjoitetaan lisää tekstejä. Ja kurssin lopuksi toimitetaan lehti, jonka teemaksi äänestettiin tänään muisti. Kaikki taittaa. Niin hienoa.

5. kirjastosta tulleesta viestistä: John Mayerin uusi livelevy odottelee siellä.

Ja sillä aikaa...
Sillä aikaa jossakin on ammuttu kuoliaaksi ainakin yhdeksän ihmistä.

Sillai toivois, että nuo ampujat ottais mielummin osaa bb:hen tai kunnallisvaaleihin tai keksis jonku muun väylän tavoitella sitä paikkaansa auringossa. Vaikka tehokkaimman keinon ovat kyllä valinneet ei siinä. Huomenna iltapäivälehtien myynti varmaan kymmenkertaistuu. Minä en ainakaan edes halua lukea mistään, missä se on viettänyt kesälomaansa ja kuinka positiivinen ja suloinen lapsi se on ollut. Väärinymmärretty poloinen. Mai ääs.

Monday, September 15, 2008

Remontti

Jos hiljentäisin draamakuningattaren äänen hetkeksi, saisin sanotuksi, että kaikkea tuskin on puhallettu savuna ilmaan, vaikka toisinaan tuntuiski siltä. Pikemminki kaikki on ehkä levitelty ojan pientareelle, joten takaisin keräämisessä voi kestää hetki varsinkin jos täytyy miettiä myös sitä haluaako keräillä ees, jaksaako. Kaikkea ei kuitenkaan saa ihan samanlaisena takaisin, likaisena ehkä ja jotain voi mennä pysyvästikin hukkaan.

Toisaalta se osa, jonka takia kaikki alunperinkin viskattiin pitkin pientareita, saa ehkä jäädäkin hukkaan. Lentää pois tuulen mukana. Ja jos löytäis tilalle jotain uutta, niin olishan se hienoa. Jos tommoseen uskoo siis. Minusta realiteetit on masentavia.

Viimeaikoina on ollut kuitenkin pelkkää kivaa. Olen ottanut kuukauden aikana takaisin kaikki kesällä väliin jääneet kemut ja nauttinut täysin siemauksin vapaudesta, jonka olen saanut hetkeksi minuun kohdistuvista odotuksista. Jollekin toiselle täysin siemauksin saattaisi hyvinkin tarkoittaa jotain ihan muuta kuin Riikka Pulkkisen Rajaa, Anne B. Ragden Berliinin poppeleita, Claire Castillon Äidin pikku pyöveliä ja Emily Giffinin Rakkautta lainassa. Tai jotain muuta kuin niin paljon Viettelysten saarta ja Huippumallia ja Beebeetä ja myötäelämistä ja maksamakkaravoileipää kuin huvittaa. Ja vilttiä, jonka alla mähöttää. Ja elokuvia. Tai toisaalta rajuista rajuimpia akateemisia haalariremuajaisia ja muita remuajaisia ystävien kesken.

Opiskelut ovat alkaneet. Viroa, suomea, enkkua, mediatutkimusta, elokuvatutkimusta, tekstioppia, tekstilajeja ja kirjoittamista ja mahdollisesti lyriikan opetustyöpaja. En päässyt kaikille kirjallisuuden kursseille, joille olisin halunnut, mutta jossain välissä on nämä pakollisetkin puurrettava. Ja jee olen taas naperofinlandian tuomaristossa, tänä vuonna 3.-4.-luokkalaisten sarjassa ja nyt lähden takaisin koululle suunnittelemaan suunnistusrastia fukseille. Elämä on.

Wednesday, September 03, 2008

Different story this time

Videovuokraamon setää nauratti eilen, kun kerroin, että Ps I love you oli huono, että ei siitä voi tehdä romanttista komediaa, että joku kuolee, eikä VARSINKAAN siitä, että ihana irlantilainen mies kuolee. Että ihana irlantilainen laulava mies kuolee. Että nainen jää yksin. Että nainen on löytänyt jo miehen, jonka kanssa haluaa olla aina, mutta menettää sen. Että nainen jää kaipaamaan miestä. Että nainen on pakotettu etsimään uutta rakkautta jostain muualta.
Minulle se oli tragediaa alusta loppuun. Hirveän ahdistava kokemus. Epäaidot hautajaiset, joissa kukaan ei sure tarpeeksi ja joissa minun, katsojan, täytyi surra niidenkin puolesta. Koko elokuvan ajan jumitin siinä, että se ei voinut kuolla oikeesti ja kohta se tulee vielä takaisin.

Ei tullut. Anna herää ja lopeta se jumittaminen, heti! Harmi kun osa meistä jää suremaan eikä löydä sitä uutta rakkautta ikinä, koska pelkkä ajatus etsimisestä oksettaa. Harmi kun osa kiintyy ja kaipaa ja odottaa, ja odottaa varmaan aina ja jää siksi paitsi kaikesta muusta, koko elokuvan lopusta. Ehkä jollain, esimerkiksi perheenjäsenilläni olisi tähän kohtaan jotakin nasevaa sanottavaa. Ovat siinä niin hyviä, sanomisessa. Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon siis se, että onhan tuo vaihtamisen jalo taito ollut itselläkin joskus hyppysissä. Mutta sitä minkä nuorena oppii, ei vanhana taida, vaikka toisin väitettäisiin.

Videovuokraamon sedästä on tullut lähes päivittäinen juttukaverini. Olenko kovinkin surullinen näky vieraillessani siellä monta kertaa viikossa, aina yksin, koska sillä on tapana arvostella vuokrausvalintojani, pilkata rakkaudennälkääni ja neuvoa missä lähimpänä myydään suklaata ja nenäliinoja.

He hee, enpäs tällä erää kirjoitakaan enempää, sillä olen huomannut tulleeni katkeraksi. Katkeruus on rumaa, mutta ehkä se on jotain mikä täytyy kokea ja kestää ja ylittää eikä sitä varmaan kannata sysätä syrjään eikä piilottaa, ettei se jää minuun pysyvästi asumaan, sillä piilokatkerat ihmiset ovat pahimpia. Sellaiset, jotka ovat katkeria vuosien takaisista jutuista ja jotka eivät koskaan pysty antamaan anteeksi. Sääli heitä. Minustahan ei sellaista tule. Ei, jonakin päivänä minä annan anteeksi sen, että kaikki on heitetty savuna ilmaan.

Kuten saattaa huomata: en vielä.

Sunday, August 31, 2008

Ko aina ei jaksais

Imuroin ja vähän siivosin. Saan illalla Elisan kylään. Tällaisina päivinä, niin kuin tämä sunnuntai, tekkee mieli kaivaa itselleen kuoppa ja peittää se siihen asti, että joku on ratkaissut ongelmat ja jaksanut kaikenlaista, mikä itseä ei huvita. Onneksi Elisa tuo myös viiniä mukanaan niin pysytään siellä kuopassamme lämpiminä.

Hassua muuten, on olemassa sellaisia vee ii tee tee uun syvällisiä ihmisiä, jotka pystyvät tekemään minusta ja pinnallisuudestani päätelmän, tuntematta minua ja koskaan puhumatta kanssani, ihan vaan näkemänsä perusteella. Sehän ei siis kerro heidän pinnallisuudestaan mitään...

Perjantaina löysin itseni elokuvateatterista itkemästä kasvoni laikukkaiksi suomen sisällissodan jälkimeininkien tahdissa. Kyllä ahdisti ja järkytti, ja tämän pienen itsekkään ja pinnallisen maailma sai kunnon tärähdyksen. Käsky oli (muutamaa Louhimiesmäistä ylimääräistä ja turhaa seksillä-mässäily-kohtaa lukuunottamatta) lähes täydellinen elokuva.

Selän haamu irvistää keittiössä
Ulina kantaa musiikin kuunteluni yli
Pyydän sitä ystävällisesti poistumaan,
mutta se antaa minulle piut paut
ja alkaa viipaloida kurkkua
juustohöylällä

Noniin, nyt olen aikuinen nainen ja keitän kahvia ja itselleni teetä ja nostan kissan pöydälle ja puin ja yritän vielä ja taas. Ja taon ja taon, niin kuin fiksumman sukupuolen usein täytyy...

Thursday, August 21, 2008

Tänä vuonna oli yksi hyvä päivä

Eilinen oli hieno päivä. Kemissä on ainakin se hyvä puoli, että sieltä pääsee näppärästi Luuleåån.
Haha niinhän sitä luulisi, sadanneljänkymmenen kilometrin matkaan kului kolmelta reissuhenkiseltä tytöltä kolme ja puoli tuntia. Tietysti tiellä sattui serious accident, kuten suloinen ruotsalainen poliisimies selvitti kääntäessään liikennettä ja ohjatessaan meidät kiertotielle. Ei se mitään, osattiin kiertotien kauttakin, melkein. Kaliksen kunta-sight-seeingiä (vasemmalla näette kuntoutuskeskuksen ja oikealle avautuu juuri huoltoasema) ja sitä seikkaa lukuunottamatta, että löytäessämme viimein takaisin moottoritielle, ajoimme 30 kilometriä Luleån ohi siinä jutellessamme mukavia, kaikki sujui siis hienosti.

Ostokset olivat ehkä jossain määrin hysteerisen perille pääsemisen mukaisia. Mistä puolestaan seurasi, että kotimatkakin oli melkoisen lystikäs. Miten mukavaa voikaan olla tyttöjen kesken!

Ja silti haluamme ja kaipaamme vierellemme kiukuttelevan ja äksyilevän miehen, joka palauttaa meidät heti palatessamme maan pinnalle kysymällä ensimmäisenä sitä paljonko meni rahaa, ja joka pitää huolen siitä, ettei mentäisi ihan ööveriksi sen hauskan kanssa, että rajansa se on venäjälläkin, että tunnemme itsemme kotiin palatessamme huonoiksi ja tuhlaaviksi hölmöiksi. OSTOKSET ON JO TEHTY, RAHAT ON JO TUHLATTU, get over it, voit yhtä hyvin olla iloinen siitä, että minulla on nyt hyvä mieli ja nämä kauniit vaatteet, en minä näitä kuitenkaan enää ruotsiin lähde palauttamaan.

Itku pitkästä ilosta on ihan selvästi sellaisen keksimä, joka on elänyt miehen kanssa. Ei, en minä asu. Entinen äksyilijäni muuttaa tänään ihan virallisesti omaan äksyilyn tukikohtaansa oulussa ja halusi varmasti sanoa paljonkin mutta tyytyi murahtelemaan ja mutisemaan langan päässä tietoisena siitä kuinka helppoa puhelinyhteyden katkaiseminen on.

Jos toisesta haluaa eroon, voi käydä niinkin että toisesta myös pääsee eroon.

Wednesday, August 20, 2008

Kemivalssi kun soi, huumaa se pään, meren peilistä nään kotikaupungin tään

On monta asiaa joista ehkä haluaisin puhua, enkä osaa silti aloittaa niistä yhdestäkään. Olen täällä maaseudun rauhassa Kemissä ja välillä tuntuu pelottavan rauhalliselta ja tietenkin siltä, että jotain pitäis olla tekemässä jossain. Jotain muuta kuin syömistä, nukkumista, viikkotoripöydän järjestelyä ja ikeassa shoppailua, kavereiden kanssa teellä istumista. Niitä kun on täällä vielä muutama, kavereita. Lomailu ressaa tuplasti.

Eilen katsottiin äidin kanssa Wicker park. Missä on minun tuollainen rakkaus, jossa minua etsitään hurjana ja halutaan lumisateessa? Jossa perään lähdetään, vaikka olisi kuinka kielletty seuraamasta?

Kemi tuntuu entistä vähemmän asumiskelpoiselta kaupungilta. Joskus minulla on ollut täällä ihan hirveästi kaikkea, juttuja, paikkoja, ihmisiä, ihan hirveän kivaa. Nyt tämä on ainoastaan kolkko ja hylätty paikka, jossa ihmiset sulkeutuvat sisätiloihin ja kääriytyvät lempiasioihinsa ja ihmisiinsä, jotta eivät muistaisi olevansa Kemissä.

Yöllä näin unta niistä ajoista, jotka olivat ennen. Silloin Linkin parkin In the end soi ja nyt kun se pärähtää Pertun soittimesta, se tuntuu kertovan kaiken siitä.

Time is a valuable thing
Watch it fly by as the pendulum swings
Watch it count down to the end of the day
The clock ticks life away
It's so unreal
Didn't look out below
Watch the time go right out the window
Trying to hold on, but didn't even know
Wasted it all just to watch you go


Hassua. Tää kohta oli just mun unessa:

Things aren't the way they were before

You wouldn't even recognize me anymore
Not that you knew me back then
But it all comes back to me
in the end


Milka mietti yks päivä, ettei koskaan voisi kuvitella löytävänsä ketään kemiläistä. Minusta taas tuntuu, etten voisi seurustella ei-kemiläisen kanssa, koska sellainen ei koskaan voisi ymmärtää samalla tavalla kemiä, eikä siis minuakaan.

Olen asunut vasta vuoden muualla, mutta se tuntuu paljon pitemmältä ajalta, äidistäkin. Isi lähti juuri töihin, me äidin kanssa lähdetään viikkotorille katselemaan miten on meidän bisneksien laita. Jännittävää.

Ja isi palaa takaisin, hakemaan pyöräilykypäräänsä! "Mä jo katoin, että ei oo totta, siel se menee tukka hulmuten" sanoo äiti.
Mun isi. Käyttää pyöräilykypärää. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Monday, August 11, 2008

Neljän iltavuoron päässä

Ikinä en enää kirjoita alkoholin vaikutuksen alaisena. Tai kirjoitan tietenkin, mutta en julkaise. Noh..oppia ikä kaikki.

Minulla on töitä tj 4 ja olen saanut ruokahaluni takaisin. Työkavereita tulee ikävä, niistä on tullut yhdenlainen perhe. Muuten on ihanaa pitää vähän vapaata ja mennä käymään oman oikean perheen luona Kemissä ja saada Elina Helsingistä kylään. Ja levätä ja lukea ja askarrella. Kun on tottunut kiireellisyyteen, voi tulla aika tyhjää. Onneksi minulla on kuitenkin otettavana syksylle pakolliset kielet ja suomenkielen aineopinnot ja naisten viihdekirjallisuuden kurssi ja joitain muita niin että tahti on kuin Hertzenien Freedom fighterin rumpukomppi.

Saturday, August 09, 2008

Are you ready?

On yö. Olen humalassa ja tulin juuri Von herkkujen keikalta. Siellä kuolin ja synnyin uudelleen. Niin se menee aina. Miten niillä voi olla niin hyviä keikkoja? vaikka vannoin etten itke vaan rokkaan, itkin silti.

For the final journy, are you ready now? for love that last forever, are you ready now? Even if there's no returning, are you ready now?

Von hertzenin mikko on...se vaan on. Sain jutelluksi sille jotain ja se nosti mut syliin. Viimeisiksi sanoikseen se huusi Von teikarille että "sun tärkein tehtävä on pitää tuosta huolta" ja osoitti mua.

Niin se olis ollu.

Thursday, August 07, 2008

Rakkaus palaa, minä en

Olen noiduttu. Ainakin työkaverini uskovat niin. Ensimmäisenä päivänä lööpeissä joku tilittää EN OLISI HALUNNUT EROTA. Seuraavana päivänä isolla fontilla keltaisella pohjalla lukee NÄIN EROAT OIKEIN! Komantena päivänäkin oli jotain yhtä osuvaa ja nokkelaa. Joku päätti selvitä omin avuin tai jotain. Tänään iltasanomissa esiteltiin suomalaisnaista, joka oli vaipunut koomaan lomamatkallaan ja jonka mies oli hänet kurjasti hylännyt ja luikkinut karkuun. Nauroimme, että tänään en päässyt otsikoihin. Osoitin naisen kuvaa ja sanoin, että se on silti minun kohtaloni, paitsi, etten koskaan pääse naimisiin asti, tietenkään. Sitten, voi luoja että säikähdin, sama uutinen otsikoidaan iltalehdessä ANNA MAKAA KOOMASSA, AVIOMIES HYLKÄSI JULMASTI.

Horoskoopitkin ovat olleet ihan ajan tasalla. Kiitos myötäelämisestä iltapäivälehdille ja muille. Ja jos tämä on teistä kaukaa haettua niin ette halua kuulla muista tielleni pudotelluista merkeistä ja enteistä tänään. (Ei en kuvittele, että ihmiset lukevat tätä sankoin joukoin, olen pienestä asti puhunut ääneen kuvitellulle yleisölle).

Valmistin Milkalle leipä-jugurtti-kahvi-tee-hedelmä-brunssin ja avasimme ikkunoita menneeseen ja tulevaan. Katselimme valokuvia. Sen jälkeen kohtasin sattumalta (kuin taikaiskusta, TAIKA!!) tuttavuuksia menneisyydestä ja ymmärsin, että elämä menee eteen päin, niin se on vaan mennyt aina, vaikka kuinka kipeää olisi tehnyt. Kaikilla pitäisi olla sellainen henkilö, joka tarjoutuu tulemaan viereesi nukkumaan kun sinulla on kaikkein pahin olla ja joka hakee kaupasta puolestasi meetwurstia kun siitä on uupelo ja joka jännittää elämäsi käänteitä puolestasi ja joka ilmoittaa tehneensä aamupuuroa ja kutsuu syömään ja letittää tukkasi. MInä olen kiitollinen Milkasta. Olen kiitollinen kaikista niistä ihanista ystävistä ja ihmisistä joilla olen ympäröity.

Kerkko Koskisen Rakkaus viiltää viiltää minua syvältä. Ihan mahtava levy, miten en ole sitä ennen huomannut?

"Voit huoletta savukkeesi sammuttaa
kyllä helvetistä tulta saa
rakkaus palaa, minä en
Aion olla onnellinen"

Kerkko i hear you, just samat tilanteet päällä nimittäin. (Luin senkin iltapäivälehdestä, Kerkko eroaa. Mietin olisko 14 vuotta paha ikäero, jos kaksi särkynyttä sydäntä löttäytyisivät yhteisestä sopimuksesta yhteen, eikö yhteisymmärrys olisikin hyvä perusta suhteelle? tä?)

Ei tässä mitään hätää ole. Mies on helposti korvattavissa hassulla tanssilla keskellä omaa pientä kotia ruskeassa veluuripuvussa Ben Folds Fiven pianon tahdissa. No..melkeen. Varsinkin sellainen mies, joka harvoin oli läsnä, jos silloinkaan - enemmän poissa.

Monday, August 04, 2008

Failed

Joo tottakai sun täytyy lentää. Minä voin istua tässä yksin aamuteellä ja äitin tekemällä ja lähettämällä omenahillopullalla, joka tuntuu tällä hetkellä olevan paras asia maailmassa.

Luin Arto Salmisen Ei-kuori. Onneksi maailma ei näyttäydy minulle niin kurjana kuin se siinä esitetään. Äiti on leiponut minulle omenahillopullia.
Tyly mutta hyvä kirja. Tai hienosti kirjoitettu. Jostain syystä olen pitänyt parhaimpina sellaisia teoksia, joissa on jotain kamalan banaalia, oksettavaa, hurjaa ja kurjaa, insestiä tai raiskauksia, pahoinpitelyitä, raakuutta, kuolemaa. Sellaisia, joita olen joutunut vähän selittelemään, enkä ole oikein ymmärtänyt itsekään miksi ne ovat niin hyviä. Niin kuin nyt Margaret Mazzantinin Älä Liiku. Tosin kuulin myöhemmin, että se oli voittanut sellaisen italian finlandiapalkinnon, niin että ilmeisesti se oli koskettanut joitain muitakin.

Joo tottakai mun täytyy mennä töihin. Ja tulla myöhään illalla kotiin, joka on juuri nyt sellainen sodan jäljiltä myllerretty savuava, kuoleman hiljainen ja pysähtynyt aukio, jossa lepää murskattu unelma poikineen ja kuolleet sanat, jotka saavat jäädä sanomatta. Ja täytyy ylettyä itse sokeripussiin ylähyllyllä ja miettiä sitä miksi toisen tavarat lähtiessään jättävät suurempia aukkoja nurkkiin kuin koskaan täyttivätkään.

Saturday, August 02, 2008

Suru puserossa

Keittiössä miehen selkä
voimakas,
keskittynyt
T-paita pingottuu kahden lapaluun väliin

Autan kantamaan laatikoita ja pusseja
Tässä tämä
Tuossa tuo
avaimet ja valokuvat
suihkusaippua ja kitara

Haluaisin jäädä,
mutta t-paidan on päästävä ulos,
selkä selittää.
Nyökkään.

Tiedänhän minä
ettei se välitä suukottelusta,
tylsistä elokuvista
eikä saunomisesta pienten tyttöjen kanssa lauantai-iltaisin

Wednesday, July 23, 2008

Tähän aikaan vuodesta...

Ensinäkään Vaasankatuahan ei siis salaojiteta vaan sinne rakennetaan kulkuyhteyttä ratikalle. Että näin.

Helsinki oli kaikkea mitä sen toivoisikin olevan ja enemmän. Ehkä myös siksi, että olin ensimmäisellä tämän kesän lomallani ja pitkästä aikaa täyttyivät asianmukaisella tavalla myös perustarpeet, niin kuin nyt uni ja ruoka. Pääsin elokuviin, taidenäyttelyyn, valokuvanäyttelyyn, terassille, kaivohuoneelle ja vaateostoksille, antikvariaattiin, ravintoloihin ja kahviloihin ja hellun sukulaisia tapaamaan.
Helsingistä on kurjaa lähteä pois. Sitä yrittää imeä hätäisesti itseensä puistokäytävät, korkeat linnat ja koristeiset rautaiset portit kongeissaan, vaikka Helsinki vaatisi paljon enemmän aikaa. Olen vihannut aina (eniten heti paistaa-se-aurinko-risukasaankin jälkeen) sanontaa sielu lepää, mutta siltä minusta tuntui monta kertaa, esimerkiksi Ateneumissa Pekka Halosen näyttelyssä. Lumiset männyt olivat hienoja. Ihan kaikkein paras ja henkeä haukotuttava on silti Schjerfbeckin Toipilas. Yhä.

(Okei piti luntata miten Särspekki kirjoitetaan).

Loman jälkeen on palattu arkeen ja töihin ja käyty ylimmillä kierroksilla. Siksi oli mukavaa jäädä eilen vapaapäivän viettoon. Kävin kotona Kemissä. Jännitti kyllä vähän, että selviääkö sieltä hengissä, peruuttaako joku päälle autolla tai yrittää irrottaa päätä ja sytyttää vatsaan nuotiota.

Kemi on viimeaikoina ollut surullisen paljon otsikoissa. Onnettomuuksien ja tapon lisäksi yksi hukuttautui, toinen hirttäytyi ja kolmas ampui itsensä. Minulta ei heru ymmärrystä itsemurhalle missään tilanteessa. Päin vastoin se suututtaa minua. No suututtaa ja surettaa. Rinnakkaisluokan suloisen pojan kamala elämän päätös pistää miettimään, olisiko siihen voinut jotenkin itse puuttua ja vaikuttaa. Tutustua väkisin vastoin sen luotaantyöntävää tahtoa. Näyttää toiselle sellaisia asioita, jotka itse näkee.

Siksi minusta tuleekin sellainen äidinkielenopettaja, joka vaikuttaa hyvällä, innostavalla ja oikeudenmukaisella opetuksella nuorten minäkuvaan ja tuomaan sellaisia itseilmaisun ja onnistumisen kokemuksia, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa huolimatta siitä, mikä kotona odottaa. Ja ohjaa kanavoimaan vihaa, katkeruutta, turhautumista ja kaikenlaisia muita tunteita ja kääntämään ne vahvuuksiksi niin ihmisenä olemisen kuin taiteiden harrastamisenkin kannalta. (Mitkä ovat usein lähes yksi ja sama asia tai ainakin niiden tulisi läheisesti kytkeytyä toisiinsa, jotta kaikilla olisi parempi olla, jotta itsetuhoisuus ja mielenterveysongelmat vähenisivät ja jotta nuorukaiset nousisivatkin hukuttautumisen partaalla ollessaan takaisin ylös kirjoittamaan aiheesta koskettavaa runoa tai jatko-osaa heitä koskettaneeseen romaaniin). Tai blogia. Tämähän minutkin on pitänyt kuivalla maalla näin pitkään.

Joissain, sanotaanko "hyvempiosaisten", ongelmissa, (eli siis niiden joilla oikeasti on kaikkea, mutta jotka eivät vaan itse kykene sitä jostain käsittämättömästä syystä näkemään) ratkaisuksi riittäisi ihan vaan se, että vaatisi itseltään vähän enemmän.

Jos sulkeudun omaan kuplaani ja jätän ihan koko muun maailman sen ulkopuolelle hetkeksi, voisin todeta, että minun ihkaomat asiani ovat niin hyvin, että hävettää kirjoittaa sitä edes tähän lopuksi. Kemissä Äiti ja isi ulkoiluttivat minua kirjastossa ja saatan hyvinkin halutessani alkaa lueskella Otavan ja Suuren suomalaisen Kirjakerhon järjestämän suuren rakkaustarinakilpailun satoa. Annukka, Annika ja Linda istuivat kanssani yöhön cornerin alakerrassa teekupposen ja nachojen äärellä ja se oli pitkästä aikaa kamalan kivaa. Tytöt ovat ihania. Huominen aloitetaan menemällä rannalle ja jatketaan paikallisen potkupallo-ottelun merkeissä.
Tänään kipsutettiin Oulussa Milkan kanssa elokuvateatteriin katsomaan huoletonta ja värikästä musiikkipläjäystä Mamma Miaa. Yllätyin siitä, miten paljon Abbamusiikki herätti minussa tunteita ja muistoja jostain ajasta, joka oli kauan sitten. Siitä en ylättynyt, että Winner takes it all sai minut purskahtamaan itkuun, sen se on tehnyt aina.

Oikeasti kuplassa pysyttely on kuitenkin mahdotonta. Kuplan sisäisiä asioita vain tarvitaan kompensoimaan ja tuomaan järkeä kuplan ulkopuolella vallitsevaan kaaokseen. Cosmopolitanin kirjoitusvirheiden etsiminen ja tyylimokien analysoiminen esimerkiksi vie mukavasti ajatukset sellaiselle asteelle, jossa hetkeen ei ole olemassa kipua tai ahdistusta.

Wednesday, July 16, 2008

Metsä palaa rajan takana, minä vain nukun

No en ihan. Vaasankatua salaojitetaan ikkunan takana. Valitettavasti se ei tapahdu kovinkaan salassa. Ollaan Helsingissä, kalliossa, punaisten lyhtyjen kadulla. Seinän takana kiljuu vauva ja kaksi italiaanoa toisilleen. Tässä asunnossa, kauniissa, korkeassa ja valoisassa Annen asunnossa vasta heräillään ja otetaan hitaasti.

Helsingissä kaikki on jännittävää ja suurta ja sitä on itse niin pieni. Sade ehkä mutasi meidän aikeet suomenlinnan piknikistä tänään, mutta onneksi täällä on aika paljon kaikkea, aikeita, tekemistä.

Saturday, July 05, 2008

tuntuu hyvältä

Minusta on tullut viimeaikoina kaksi asiaa. Nettikaupassakävijä ja ylenkeskusteluohjelmienseuraaja. Jälkimmäisestä on ollut ainakin se hyöty, että olen ymmärtänyt kärsineeni sosiaalisesta jännittämisestä. Oli jännä huomata kuinka jollakin on voinut olla juuri samoja tuntemuksia kuin minulla. Näyttelijällä. NÄYTTELIJÄLLÄ! ja hitsaajalla.
Oli jännä huomata, että tosiaan minä jännitin silloin jokaisen kerroksen kohdalla, koska seuraavien portaiden päässä saattaisi olla jälleen jotain ihmisiä joihin en osaisi varautua, joita en osaisi odottaa ja joihin en pystyisi valmistautumaan. Uusi tilanne, jossa en ehkä pystyisi ja jossa paljastuisin. Ja jos joku puhuisi minulle, jos minun pitäisi puhua hänelle - tai vielä pahempaa - heille, joillekin, joille minun ei kuuluisi puhua, en ehkä selviäisi. Jännitin jostain käsittämättömästä syystä, ei sitä voi selittää, se vain oli tunne. Kuinka ihanaa oli oivaltaa, että joskus jossain vaiheessa on tapahtunut huomaamattani jotain sellaista, joka on vienyt tunteen pois. Että en edes muistanut tunteen olemassa oloa, ennen kuin ohjelmassa palautettiin se elävästi mieleeni. Olen varma, että jännittäjää voi ymmärtää vain toinen jännittäjä, koska jännitys on skitsofreniamaisesti täysin järjen vastaista. Mitä jännitettävää hitsaajalla oikein voisi olla?

Jännitän edelleen puheen pitämistä, tenttejä, esiintymistä, toisinaan mielipiteiden lausumista luennoilla, mutta se jännitys on erilaista, se jännitys on hyvää. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, sen otan mielelläni osaksi minua, koska se tuntuu mukavalta ja koska se antaa asioille merkityksen. Jännittyneenä olen sitäpaitsi vähän parempi.

Tänäaamuna kuuntelin kun Erkki Tuomioja ja joku kierrätysvaatetaiteilija keskustelivat ohjelmassa Kymmenen kirjaa lapsuudesta Viisikkokirjoista. En niinkään itse pidä Viisikoista, mutta pidän Erkki Tuomiojasta. (Isi saiko Erkki Tuomiojasta tykätä? Oliko se hyvien vai huonojen puolella? vai tyhmien? vai ahneiden?) Tuomioja on sympaattinen hyvine huomioineen ja lempeä ja tyylikäs ollessaan teilaamatta lähetyksessä paljon mitään ymmärtämätöntä kierrätysvaatetaiteilijaa.

Nyt olen turta eilisestä pämppäämisestä ja kiinalaisesta ruuasta. Minua on viety ulkona, terasseilla ja discoissa ja uusissa kodeissa. Minä olen syöttänyt autoa ajavalle ihanalle poikaystävälle kotimaisia mansikoita ja nukkunut pitkiä aikoja hänen sylissään. Minulla on ollut hyvä tuuri, hyviä ystäviä ja pari vapaapäivää. Huomenna matkustan jyväskylään ja ylihuomenna matkustetaan mökille, joka on äidin sanojen mukaan THE mökki. En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta olen lukenut paljon ja tehnyt töitä paljon ja jotenkin pystynyt sen ohella nauttimaan asioista. Kun kävin äsken hakemassa itselleni elokuvan ja sipsiä, ilmassa oli syksyä, mutta se ei ahdistanut. Syksy tuntuu hyvältä. Koulu tuntuu hyvältä. Oulu tuntuu hyvältä.

Thursday, June 26, 2008

mayday! tyttökaveri uuvuksissa!

Tuntui hassulta kun postiluukusta kolisi postia Mikko Einarille.

Kuka se on? Ainiin se on se joka käy täällä nukkumassa ja pesettämässä bensalle ja asvaltille haisevat työvaatteensa. Mestari painaa omia kuusitoistatuntisia päiviään ja sillä välin minusta on tahtomattani kuoriutunut kodinhoitaja. Milkan pesukone muutti meille asumaan kesäksi ja tuossa se on hyrrännyt kodikkaasti kylpyhuoneessa samalla kun olen tehnyt totaalisen vaatekaappi-inventaarion, tiskannut, järjestellyt kuiva-ainekaapin, viikannut pyyhkeet, siivonnut vessan, kiillottanut peilit. Viimeaikoina olen tehnyt yksin kaiken meidän molempien edestä, katsonut jalkapallonkin kun toinen nukahtaa ensimmäisen minuutin aikana kesken oman lauseensa. Poloinen.

(Go Venäjä)

Kiukutellakin pitää vain itsekseen. Toista ei uskalla kuormittaa, kun pelkää, että se millä hetkellä hyvänsä hajoaa. Sen sijaan herään aamuyöllä vartioimaan, että toinen herää oman kellonsa soittoon, ja suunnittelemaan mitä toinen voisi tänään ottaa evääkseen.

Onneksi tämä on vain väliaikaista. Onneksi tulossa on yhteinen viikon loma, jolloin autoillaan tai moottoripyöräillään ristiinrastiin eteläsuomessa tapaamassa sisaruksia. En voi kuvitella parempaa tapaa repiä mestari juurineen irti palkanlaskemisresseistään ja massantilaamisresseistään kuin asettaa sen alle muutama rengas, paljon vauhtia ja mäkinen suomi, jonka järviä reunustavien kallioisten metsien raoista kurkistelee aurinko. Mestari kun on reissussa juuri aivan omimmillaan.

Tulossa on myös Von Hertzen Brothersin teatrian keikka ja ulkomaan matka syksyllä, eli paljon tappelua lomapäivistä työpaikallani. Itseänikin ressais kyllä, mutta ei näissä 29 ja puolessa neliössä tällä hetkellä vain millään ole tilaa minun ressilleni, todellakaan. On ahdasta, ei tule puhdasta. Kun asvalttihommista on vapaata, torikahvilassa paiskitaan töitä ja toisinpäin. Kaivataan kipeästi yhteistä rytmiä. Kun on vielä tämmöiset ilmatkin, syksy on lämpimästi tervetullut!

Sunday, June 15, 2008

Rapsa

Annan päkiät ja varpaat ovat muusia. Eilen tanssittiin koko yö, koska milka är äntligen hemma. Mää tahtoisin kovasti pyhittää lepopäivän jonkun hyvän leffan ja ruuan, kirjan, viltin ja villasukkien kera, mutta sen sijaan heitän niskaani hehkeät valion kuteet ja lähden töihin. Kohta. Tulee ihan itku kun miettii sellaista sunnuntaita, jollaisia oli ennen mahdollisuus viettää ja joita ennen yleensä vihasi.

Onneksi pilvet ja tumma taivas ovat mun puolella.

Ainiin mää en voi muuten k ä s i t t ä ä sellasia ihmisiä, joille tulee mieleen itselleni luontevan ohikävelyn sijaan tulla potkimaan kyykyssä laukustaan ystävälleen laastaria etsivä pieni tyttö kumoon. Jollekkin maastohoususelle tytölle tuli eilen. Mää toivon sen elämään kaikkia tosi huonoja asioita. Aikaista kaljuuntumista, huonoa rytmitajua, pettävää poikakaveria, kyyliä naapureita ja selluliittia. Ehkä se on seuraavassa elämässä pieni tyttö, tässä elämässä ei ollut.

Tämän takia minulla on ennakkoluuloja sotapelikonsolityyppejä, hevityyppejä, maastohousutyyppejä ja raudanpumppaajia kohtaan. Tämän takia suhtautumiseni on kielteinen kaikkea väkivaltaa ihannoivaa, ja siitä muistuttavaa, kohtaan. Kuulitko potkija, sinun kaltaistesi vuoksi en vieläkään riisuudu ennakkoluuloistani! Olet iäksi pilannut maastohousuisten maineen. Tämän takia tappelen edelleen erään kanssa siitä, soitetaanko kotonani Children of bodomia ja siitä millaisia vaikutuksia sillä täytyy olla ihmisen hermostoon. Kuulitko potkija, sinun takiasi.

Thursday, June 12, 2008

Urhea sydän

Edessä siintää 48 tuntia vapaata, mikä tuntuukin kohtuulliselta yhdeltä yöllä loppuneen 11-tuntisen työpäivän ja sen jatkoksi pamahtaneen neljän aamupäivän työtunnin jälkeen. Vaihdettiin torikahvilan vaunu. Uusi on kaksi kertaa edellisen kokoinen, mikä tarkoittaa uusia koneita ja uutta opettelemista, mutta myös työkaverin ohitusmahdollisuutta käytävällä. Mietittiin tyttöjen kanssa kuinka hölmöä uudessa hallilta tuntuvassa vaunussa on huutaa toisesta päästä toiselle yks kahvi maksettu. Suunniteltiin käyttöön myös radiopuhelimia tai niitä potkulautoja, joita lentokentillä käytetään.

Heräsin tänään puoliseitsemältä epämääräisesti unen läpi kantautuneeseen silittelyyn ja hipsutukseen ja jutteluun. Julistan kaikki vapaapäiväni suotaviksi alkamaan näin. Julistan myös omalla työpaikallaan naurettavan kahden viikon jälkeen mestariksi ylennetyn helluni suotavaksi tulemaan kotiin...nnnn..nnnyt!

Ei onnannu.

Eroaalto kumosi vielä neljännenkin ystäväni pitkäaikaisen parisuhteen. Onko kesässä jotain villiyteen ja vapauteen innostavaa? Höh. Minun mielestäni ei ole mitään parempaa kuin ajatus mökillä hellun kanssa olemisesta, uimisesta ja mustikassa käymisestä ja veneilemisestä ja kalastamisesta ja halailemisesta öisellä laiturilla. Minulla on eräs valokuvakin kahden vuoden takaa sellaiselta reissulta, sellaiselta öiseltä laiturilta. Ei, ei ole mitään parempaa. Uusi mökkireissu on luvassa heinäkuun puolella. Ihanaa.

Mitä iloa on ostaa uusi hienoin kesämekko ja rynnätä kotiin pukemaan sitä ylleen, jos siellä ei ole hellua kertomassa, että se on hienoin! tai ostaa uudet hienoimmat bikinit, jos hellu ei ole siellä kieltämässä sinua käyttämästä niitä yleisillä rannoilla. :D (tekstin tämän kohdan tarkoitus on saada eräs tuntemaan piston sydämessään).


Oven kolahdettua ja mestarin häivyttyä työmaalleen hieroin uniset silmäni hereille, otin mukavan asennon ja katsoin elokuvan "Rakkauden kahvila" (Feast of love, suomentaja ja takakansiteksin kirjoittanut tyyppi, liekö sama urpo, ei todellakaan ollut katsonut elokuvaa). Itkin kuin pieni sika. Aika perus romanttinen draama, mutta jäin miettimään kovasti sitä mitä sillä loppujen lopuksi haluttiin sanoa. Harry Stevenson, opettaja ja kirjailija, tarkkailee kuinka rakkaus vaikuttaa ihmisiin, joita hän tapaa. Petyin kun selvisi, että Harry oli Morgan Freeman, mutta jokatapauksessa minuun elokuva vaikutti. Ehkä siksi että minuun on helppo vaikuttaa tällä tavalla - Juuri tällä tavalla. Elämän ja rakkauden ja ihmisen tonkiminen ja psykologinen ja runollinen tutkiskelu on minulle lasagnea ja jälkiruuaksi mansikkarahkaa tai jotain parempaa. Minä tahdon olla urhea sydän oman tuhonsakin edellä.

Elokuvan sanoma ja minun sanomani, jumalani Daven parhaiten sanoiksi tavoittamana:

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää?
Rakkaus suureen elämään.

Pieni ja hento ote.

Wednesday, June 04, 2008

Yes, i'm a barbiegirl

Tänäaamuna aurinko kuumottelee selän takana ja kärsin sellaisesta syndroomasta kuin vapaapäivä. Olen yhtäaikaa aloittamassa alusvaatelaatikkoinventaarion ja roskiskaapin tyhjennyksen ja pesun, lähdössä kaupungille, kutsumassa ystäviä voileipäkakulle ja mangokakulle (joita sain mukaani juhlista) ja menossa parvekkeelle ottamaan aurinkoa lomakuvastojen kanssa.

Niin, että päiväohjelmaani ei nyt vaan mitenkään mahdu eikä sovi taiteellisen opiskelun syvimmän olemuksen tarkastelu sen enempää kuin taivaaseen pääseminenkään. Sorry broidi. Toiseen kertaan.

Mää vaan mää ja lomalomaloma ja milkakin kohta! Iiiih!!

Monday, June 02, 2008

Kypsä poimittavaksi

Raha ei tee onnelliseksi, mutta sillä hankitut uudet kossin korvakuulokkeet tekevät. Nyt jytää. Auringon värittämä asvalttimies katselee bileitäni hämmentyneenä sängyltä yrittäessään samalla muka-syventyä insinöörikoulutuksen pääsyoppaaseensa. Perjantaina on P-päivä.

Viikonloppuna jytisi ja ryskäs.

Perjantaina Yhden illan säätö (lue: mikko, anne, juuso, konsta ja mää) veti ainutlaatuisen ja -kertaisen keikkansa. Keikkaa edeltävät fiilikset olivat: vitsi me rokataan. Keikan jälkeiset fiilikset olivat: vitsi me rokattiiin! Tämä ravihevonen unohti kaivata silmäsuojuksiaan ja nautti musiikista ja laulamisesta, lavasta ja yleisöstä, jota oli saapunut paikalle jostain syystä paljon. Unohdin pelätä mokaamista. Unohdin pelätä ihmisten katseita ja arviointia. Unohdin pelätä sitä, etten saa ääntäni kuuluville. Unohdin huolehtia siitäkin, että olen kerennyt harjoitella aivan liian vähän. Lavalle astuessani tiesin vaan, että nämä kaikki tässä ovat ihan huippuja siinä mitä tekevät enkä itsekään paskempi tapaus. Se ehkä näkyi, että oli vaan ihan sairaan kivaa.

Eräs kaatokänninen (melkoisen kohtauksen yhteisen tuttumme lakkiaisissa koko suvun edessä järjestänyt) ystävättäreni sai Raunon väläyttämään: "tää ois nyt mun mielestä sellanen, josta vois jo sanoa, että se on kypsä poimittavaksi".

Lakkiaisilta jatkui saman teeman merkeissä toistuen yhden jos toisenkin kohdalla. Ja jo ennen valomerkkien välähtelyä olimme kaikki kypsiä poimittaviksi.
Sunnuntaina olin hapan.
Päivän ainoat lohduttavat asiat olivat kottikärryssä vierekkäin ajelleet poliisi-Olli ja rosvopäällikkö-Onni hampaattomine hymyineen. Ne eivät vielä kanna mukanaan toisiin kohdistuvia turhia ja helposti silpoutuvia odotuksia. Ne eivät olekaan vielä kypsiä poimittaviksi.

Tuesday, May 27, 2008

Mielitkö viedä kyyhkyn selässä tyttösi maailman kyliin?

En voi lukea vanhoja blogitekstejäni. Myötähäpeä on too much to take.
Elämän kulminaatiopisteessä, jollaisessa katson olevani, tulee kelailtua vanhoja juttuja eteen ja taakse näkökulmien vaihdellessa sammakoilta linnuille ja jumalille. Ihmisillä on tarve nähdä elämänsä taaksepäin juonellisina tarinoina vastoinkäymisineen ja niistä selviämisineen, kohtalon täyttymisineen. Minunkin elämäni on - ja minun elämäni vasta onkin - stoori, jonka kaikinpuolin viihdyttävään juonen kulkuun voin olla varsin tyytyväinen. Elämäni elokuvassa minua näyttelisi joku tuntematon kohtalokkaan näköinen pyöreäposkinen vaalea neito merensinisessä kesämekossa. Forrest cumpin hippitukkainen Jennykin kävisi. Elokuvan aiheina olisivat niin ikään kultaisen ja hellyyttävän romanttinen lapsuus, ensirakkaus pienessä pohjoisen kylässä, vaikea äiti-tytär-suhde, pettymykset rakkaudessa, päätösten tekemisen ja ikävöimisen kipeys, kasvamisen ja itsenäistymisen problematiikka ja läheisen vakava sairastuminen sekä kaikkien edellämainittujen kanssa suht sinuiksi tuleminen ja selviäminen. Useissa kohtauksissa soitettaisi Suzanne Vegaa ja mässäiltäisi valolla ja kauniilla vaatteilla. Loppukohtaus olisi yhtäaikaa onnellinen ja haikea ja se jättäisi kysymyksen tulevasta, mutta yhtäaikaa vahvan ja positiivisen odotteen siitä, että tulisi sieltä mitä hyvänsä siitä tulisi hyvää. Elokuvan katsominen olisi koskettava voimistava elämys.

Kevään aikana eroaalto on pyyhkäissyt parhaiden ystävieni parisuhteet kumoon. Yhden tehtyä paljon vaativan ja tarkoin perustellun ratkaisun, alkaa toinenkin tarkistella tilaansa. Tarkistelujenkin jälkeen omani porskuttaa yhteisessä tilassaan kakomatta ja pärskimättä kuin uusi. Tai vanha, mutta rakas ja vaalittu. Tällaiset nimittäin vain hioutuvat sileämmiksi eroaaltojen pyyhkiessä ylitse.

Friday, May 23, 2008

huh hah hulee turpiin tulee

Aika hiljaista. Olen yksin kotona, on ilta ja tulin 9 tunnin työvuorosta äsken. Tai tunti sitten. tai kaksi tuntia. Tai kolme. En osaa sanoa kauanko olen istunut tässä ja miettinyt että vois syödä. Pitäis. Aivot ovat niin turtuneet, että jos avaan suun sieltä kuuluu vain kiitos, kiitos ja hei hei. Olen näinä päivinä usein ajatellut, (en tiedä montako niitä on mutta samalla kaavalla menevät, syön, käyn töissä ja nukun,) että pitäisi kirjoittaa. On ollut jotain asiaakin ja ajatuksia jostain, mutta en ole ehtinyt.

Jos milka olisi täällä tehtäisi lettuja juuri nyt. Mutta minä sokeroisin, koska muuhun en kykene.

Huomenna on minun viikon ainut vapaapäiväni ja asvalttimies on Simossa. Ei se ollut vitsi. Niin minustakin se kuulostaa ihan vitsiltä. Jos jaksaisin voisin vähän hekotella päälle. Ei olisi niin hiljaistakaan sitten enää.

Rakas opiskeluelämä, tule takaisin.

Friday, May 09, 2008

Ne löytää aina mut

Jos haluat toiselle pahan mielen: varasta sen pyörä! Toimii varmasti. Tai hei varasta jo sen toinen punanen tunturi ja varasta vielä sen kamerakin, vaikka käsilaukusta, joka sillä roikkuu kainalossa.

Puuh. On aamu ja toipuilen eilisestä vihasta ja ..tutuksesta. Lukossa ollut polkupyöräni varastettiin jäätelökoppini vierestä, sillä aikaa kun olin siinä töissä. JOO KYLLÄ. Pyörä nojasi koppiin. Olen varmasti vielä vilkuttanut ja hymyillyt varkaalle ja toivottanut tervetulleeksi uudelleen.

Olin juuri saanut kaikki tehtyä, päivä oli mennyt nopeasti, sillä olin hiljaisina tunteina kerennyt rupatella raksajätkien kanssa, lukea viikon ilmaisjakelut, innostua merellisistä tuulahduksista ja askarrella hienot cd-levyn kannet. Tein loppusiivousta ja ottaessani ulkoroskista sisälle, tajusin, että pyörää ei näy missään. Etsin sitä tietysti lähiympäristöstä, mutta sitten oli jo kerettävä kemiin lähtevään junaan. Itkin kokomatkan kotiin. Ensinäkin hyvä pyörä ja toisena: miksi ihmiset ovat näin kieroja, sairaita, julmia, ilkeitä. Viha antaa voimaa. En edes huomannut outoja katseita, jotka kai otaksuivat omaiseni kuolleen, enkä kuinka pitkän matkan kävelin hups, ihan tuosta vain, eikä kassikaan painanut.

Tällaisten jälkeen on aina tosi lamaantunut olo. Junassa pystyin vain miettimään kuinka elämä jatkuisi (sillä hetkellä olin varma, että ei) ja kuinka pystyisin elämään tällaisessa korruptoituneessa pyörävarkaiden maailmassa. Pahalta se tuntuu vieläkin, mutta kemissä olo helpottaa vähän. Omat lohduttavat ihmiset helpottavat.

Nyt kun sain tämän vääryyden puristamasta rintaa, yritän kanavoida ajatukset muualle, sinne missä ne haluaisivatkin lomaansa viettää. Mielessä letut ja ikea ja lindan hiustenleikkuu ja illan Tassuvaivojen keikka ja tytti ja merenrantatalo ja kotitietokoneen arkistot, jotka on tarkoitus tänään siirtää uudelle koneelle: tekstit, kuvat ja musiikit - muistojen päivitys. Huominen äitienpäivä, kotiruoka ja Olli ja Onni. Preppausta opettajahaastatteluun. Vapaata olemista ja aikaa, vapaata.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...