aa-a ku sille päälle satun

Jyväskylässä oltiin ja kitara soi. Villen kanssa arvioitiin parit talentit, ihan vierestä narisevat Saarat ja nolot hämähäkkimiehet. Mannenpojalla keikku sen sijaan lantio ihan mukavasti ja beatboksaajan voiton oisin antanu sille hauvalle.

Jotkut sanoivat tahdon ja jotkut paistoivat sillä aikaa torttuja parin suloisimman kanssa, joista toinen osallistui jalkoihin tarttumalla ja haluamalla kokoajan syliin. Kun äiti selitti mipelle ja vipelle edellisen illan tapahtumia viitaten oikeaoppisesti Onniin hän-pronominilla kertoessaan, että kun anna piti häntä sylissä,..
Olli keskeytti moisen hulvattomuuden nauraen "Mummo! ei ihmisillä ole häntää!"

Viikonloppu oli mukava ja aika raskas. Turns out, että en ole paras hereillä pysyjä. Raskaalta tuntui myös ressi koulusta. Silloin kun en tee opiskelutöitä, mietin niitä kuitenkin kokoajan. Tämän ajatuksen viisastuttamana aloitin heti aamusta lyriikan tutkielman tekemisen Arno Kotron runoteoksesta ja lopetin tunti sitten puoli seitsemältä ja ulkoilin sen verran, että sain nakit haetuksi valintatalosta ranskiksien sekaan. Enää viimeinen kappale puuttuu. Joskus oon aika tykkikin kun sille päälle satun. Viimeistelen huomenna ja lähetän, sitten teen sanataiteen seminaarityön ylihuomiseksi ja sanataideportfolion ensiviikon alussa, ja sitten -hetkinen- KYLLÄ VAIN työni tälle lukukaudelle on tehty ja voin alkaa jouluuntua rauhassa. Eilen tosin otin jo varaslähdön ja tein valmiiksi joulukortit ja niihin joulurunon.

Jos pysähtyy vain
hetkeksikin
voi kuulla sipinää, supinaa,
salaista paperin rapinaa
ja kuusen oksan kätkössä piparipossun
toivottavan
punaposkiselle omenalle
Hyvää joulua!

Nyt on ressitön olo. Vapaa. Levännyt. Ahkera. Tehokas. Ihan uutta mulle, joka on tottunu aina edellisenä iltana muistamaan, että ainiin, itku, sekin piti...

Huomenna luokan pikkujoulut, ylihuomenna seminaari (viimeinen päivä yliopistolla ennen tammikuun seitsemättä) ja jouluostokset Ellun kanssa, kun ei olla edes pitkään aikaan nähty. En ole pitkään aikaan nähnyt ketään. Mitään. Viikonloppuna on lauluharjoitukset Annen kanssa ja sitte ihan toisenlaiset pikkujoulut Kemissä tyttöjen kesken ja varokaa vaan päästämästä mua tanssilattialle, en ehkä koskaan lähde kotiin sieltä nimittäin. Tuntuu melkeen niinku sen vois tehdä nyt ihan hyvällä omalla tunnollakin pitkästä pitkästä aikaa.

Ulkoa kuului pamaus. Arvaillaan onko se puhjennut kumi vai laukaus. Epäillään tietysti laukausta, koska se on jännempi, ja koska ollaan katottu ihan liikaa c.s.i:tä. Nyt vuokraamaan suomalaista "Suden vuosi"-leffaa, jota on kehuttu kovasti. Voin sitten kertoa, onko aiheesta.
Mää ite voisin kehua kovasti tuota Kotroa, edelleen. Kun selasin Sanotaan sitä rakkaudeksi tänään, mietin että onko kuinka väärin sanoa, että tää on niin hyvä, että mun tekis mieli syödä tää. Ehkä se olis aika outoa ainakin. Onneks olin ihan hiljaa vaan.

myöhäistä

Päätä särkee ja silmiin sattuu. Ja joskus sattuu aika arvaamatta. Ja tapahtuu.

Asuntooni kantautuu pyttipannun tuoksu ilmastoinnin kautta ja yllätän itseni haaveilemasta siitä vesi kielellä. Olen opiskellut kokopäivän ja tiedän varmasti just nyt enemmän Haanpäästä kuin kukaan. Kysykää mitä vain.
Muusta en niin paljon. Mutta jostain onkin aina luovuttava toisen takia. Yksi sulkee usein pois toisen. Ainakin ajatuksista. Ainakin on sulkevinaan.

On turhauttavaa väitellä tai yrittää nätisti keskustella asioista sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunnu ymmärtävän sanaakaan oikein. Jotka ovat puhuvinaan samaa kieltä, mutta eivät itseasiassa sinne päinkään. Muutkin kuin saamelaiset, jotka eivät itseasiassa turhauta yhtään vaan ovat ainoastaan satumaisen epätodellisia ja hassuja.

ja vaikka on sunnuntai

Ihanaa. Mahtavaa. Kivaa. Muksaa. Niin muksaa.

En edes jaksa kirjoittaa. Enkä tiskata. Enkä mennä suihkuun. Enkä syödä. Tai ehkä syön..jos jaksan. Söinhän eilen.
Huomenna sitten. Nyt nautin tästä. Pelkästään tästä. Ehkä myös luen, koska Johanna Sinisalo kirjoittaa kaikesta fantasiasta huolimatta jotenkin koukuttavallakin tavalla. Jos pystyn keskittymään. Jos edes pystyn. Jos en niin ei haittaa, polkupyörän ketjutkin on öljytty.

En ole pitkään aikaan tuntenut tätä. En pitkään pitkään aikaan. Ihanaa.

Mikä typerä postaus, ihansama ihansama, minulla on hyvä olo. Ja minua hymyilyttää ja minua naurattaa. Ja minua laulattaa. Ja minä olen tärkeä ja minä olen rakas. Ja sinä olet.

Ja kun ollaan isoja ja asutaan siinä ruskeassa kerrostalossa, meillä on aina ruisleipää ja ei-pilaantunutta-juustoa ja kinkkua ja kauhupikkelsiä jääkaapissa ja me koristellaan oma joulukuusi ja saadaan yhteisiä kutsuja ja ollaan mestari-pihvinpaistajia ja opetetaan Esa-Einaria pitämään puoliaan.

joskus osakseni jää juuri vain se villi kuminan tuoksu hiljaisella aukiolla. Onko se huonokaan osa?

Pahinta on välinpitämättömyys.

"Katso minä opin
irrottamaan
Näetkö kuinka käteni
ei hae mitään
Sen mikä on pahaa
minä unohdan
Jos näen jotain hyvää
ohi kävelen...

Lopulta olemme kuitenkin yksin"

Äiti nukkuu. Anna valvoo. Ja miettii. Joskus yksi viineri tekee sen, mihin mikään muu ei enää pysty.
Joskus sen tekee lohduttava ja vakuuttava ääni puhelimessa, joka kertoo muistaneensa minut luontodokumentin pienestä itsepäisestä toiseen suuntaan lähtevästä norsusta. Älä huoli enää, minä rakastan sinua.

On mukavaa, että äiti on kylässä, vaikka unessakin.
On mukavaa, että äiti tukee ja myhäilee ja katsoo moittivasti kun menen äärimmäisyyksiin. Sellaiseen voi luottaa. Sellaisen lähellä on turvallista olla.
Menen nukkumaan. Milkakin nukahtaa Ruotsissa nyt.

Kaikille aisteille

Reseptittömästä mielenterveyslääkkeestä puheen ollen, mulla on myös ihan mieheltä haisevaa astianpesuainetta. Sillä onkin hyvä aloittaa aamu.
Tänään on parempi päivä. Essi tulee junan kyydissä ja viini ja härkä polkupyörän korissa. Illalla scandinavian music groupin konsertti ja Milkan läksiäiset. Toiset lähtee kuuhun ja toiset ruotsiin.
En sentään joutunut laittamaan ikkunaan pahvisuojaa, sillä yksi poika neuvoi mua kääntämään siitä termostaatista. Hyvä neuvo, heti tuli lämmin.

Jostain syystä onnistuin valitsemaan tänäviikonloppuna juuri sellaisia elokuvia, joissa petetään niin että rytisee: The last kiss ---> raskaana olevaa tyttöystävää, ja Breaking and entering ---> sairasta lasta kotona hoitavaa avovaimoa. Ihan hyviä elokuvia, vaikkakin aika kohtuuttomasti pahaa oloa tuottavia.

Lumi on satanut. Ikkunani näkymä on sellainen pysähtynyt, johon ei ole asteltu vielä yksiäkään jalan jälkiä. Vain valkeaa ja sitten muutama sininen risti. Poltan isille pullakynttilää.

HERÄTKÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!

Tähän asti olen ollut sairaanhoitajien lakon puolella. Tästä päivästä lähtien en. Hoitoa tarvitsevalle ja onnellisena hoitoon lähdössä olevalle syöpää sairastavalle ihmiselle ilmoitetaan, että hänet onkin rajattu hoidon saajien ulkopuolelle. Hoidon, joka on ainoa pelastus ja helpotus, turvallisuutta lisäävä tekijä, pelottavassa ja kaoottisessa taistelussa elämästä. Tätä tapahtuu, kuvitelkaa, SUOMESSA! En minä ainakaan voisi surutta nostaa suurempaa palkkaa tietäen, että tilanteeseen syyttömät sairaat ihmiset ovat saaneet maksaa siitä hengellään. Jonkun äiti, jonkun vaari, jonkun lapsi. Kuinka monen läheisen kuolema on parinsadan euron kuukaudessa arvoinen? En tiedä ketä pitäisi syyttää, muttei tähän tilanteeseen olisi koskaan pitänyt joutua. Tähän tilanteeseen tuskin oltaisikaan jouduttu ilman uutta entistä ehompaa hallitusta. Toivotan Niinistön ja muiden idioottien vaimoille hyvää sairastumista rintasyöpään!

Oli tarkoitus kirjoittaa ihanan ihastuttavasta vauvasanataidekerhosta, jossa olin aamulla, ensilumesta ilman sua, suuresta koulu-urakasta, jonka sain valmiiksi, kartongeista, joita kävin ostamassa tehdäkseni lisää kortteja ja joulusydämistä, joilla koristelin pikkuista asuntoani. Oli tarkoitus kirjoittaa ilosta ja onnesta, mutta en pysty. En pysty kun olen niin vihainen. Niin täynnä vihaa, että toivon juuri nyt, että Pekka-Eric Auvinen olisikin mennyt eduskuntatalolle hallituksen kokoukseen avaamaan tulensa.

Näin unta rusketuksesta

Olen käynyt meikkiostoksilla, askartelutarvikeostoksilla ja munkkiostoksilla tänään. Olen tehnyt joulukortteja, syönyt mahan pullolleen herkkuja ja käynyt sanataidekerhossa seurailemassa 10-12-vuotiaiden toimia. Osallistuinkin. Ehkä rentouttaa hetkeksi laittaa meikkipussiin uusi terhakkaharjainen ripsiväri tai ottaa kiinni Mimin lähettämä hymy, taikoa se omille kasvoilleen ja heittää se sitten eteenpäin Katariinalle. Mutta kuten mansikkavaniliamunkki häviää pohjattoman vatsan onkaloihin, niin rentoutuskin haihtuu kun pääsee kotiin ja muistaa mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä tänään sen sijaan, että kierteli leipähyllyillä hykerrellen valinnan vaihtoehdoista. Ja entäs mitä makkaraa? Espanjalainen vai suomalainen kurkku? Mitä väliä, syöt kuitenkin yksin.

En ole unohtanut pimeää. Se vaanii minua ikkunasta. Edes pullan tuoksuinen kynttilä ei saa sitä ajetuksi pois. Lämmittävintä on se, että pullantuoksuinen kynttilä löytyi Onni-kullan piilottamana karusellipöydän kirjojen takaa, kolosta. Lämmittävintä on se, että on Onnikulta. On perhe.

Askartelen, tiskaan, askartelen taas. Käyn parvekkeella tupakilla, venyttelen, viimeistelen esseen ulkoasua, laitan villasukat jalkaani ja musiikkia soimaan, selailen mainoksia, teen kyykkyhyppyjä...Usko! En halua kaivata sinua nyt!

Ehkä selviän

Sinun nauravaan syliisi
Biisonikasvoisen pojan
painaudun tuttuun kohtaan
siihen muotoiseeni.
Kylmän nenänpääni painan niskan kuoppaan
muttei se lämmitä.
Minun reiteni
kaksi tulista hiiltä
polttavat merkkejä sinuun
siitä mitä joskus oli.

Ei kestä lähempää tarkastelua.
Tänään on taas päivä olla yksin pitkästä aikaa ja otan sen joskus aika raskaastikin.
Kärytin kalapuikkoja ja melkein pyörryin jumpalle. Lisäksi olin surullinen.

100. päivitys

Tänään. Nyt.

Aika juhlallista, sadas päivitys
Aika voimakasta, krokotiiliviini
Aika herkkää, "on allain avaruus, ja taivaan sini määränpää, on uusi maailma ja hämäräinen tie"
Aika kotoisaa, Kemissä
Aika petit´, minä ja hameeni (kuultua)
Aika täyttävää, kiinalainen ruoka
Aika mieluisaa, tuleva yö tuhisevan biisonin vieressä
Aika hauskaa, Knocked up eli paksuna
Aika jännittävää, sädehoito
Aika kaunista, Hectorin yhtenä iltana
Aika kalpeaa, ei aurinkoa pitkään aikaan
Aika turhaa, riidat
Aika haasteellista, soveltavan kielentutkimuksen tutkimusessee
Aika liikuttavaa, Jellona
Aika haikeaa, frendien viimeinen tuotantokausi, 10. ! niisks
Aika rasittavaa, näppy
Aika mieltä ylentävää, laulaminen ja kirjoittaminen
Aika harmillista, rikkinäiset kengät ja laukku
Aika kylmää, kylmyys
Aika rakastettavaa, perhe
Aika fressiä (extrafressiä), itsepuristettu appelsiinimehu
Aika kutkuttavaa, joulun odotus
Aika ahdistavaa, tieto tuloaan tekevästä maanantaista, sen läsnäolo
Aika kaivattavaa, Tuu
Aika raivostuttavaa, banaanikärpäset Mikon keittiössä
Aika voimistavaa, lukeminen, opiskelu ja tieto
Aika nostalgista, nintendo ja super mario
Aika ihanaa, sinun nauru
Aika ihastuttavaa, Bo Carpelanin ajatus siitä, että sinä olet täällä nyt, mutta nämä puut ovat olleet täällä ennen sinua ja ovat täällä sinun jälkeesikin

valittais nyt

Blogittais nyt, vaikka huomenna on suomenkielen sanaston ja nimistön tentti. Ei huvita. Erehynköhän kun ajattelen, että se on varmaan aika helppo. Kurssin asia ainakin on ollut. Pitäis lajitella lehet ja viedä roskikseen, ei huvita sekkään. Niitäki tulee luukusta ihan liikaa, mainoksia ja ilmaisjakeluja, mutta mitä lukisinkaan ilman niitä...Waltaria ja Haanpäätä! Enkä oo erityisen innostunu kummastakaan. Haa. Olen radikaali. Kuka saa päättää klassikot?

Jollakin nenään vetävällä cantripopparipojalla puhaltaa uuet tuulet tai jottain, mulla ei mitään sinnepäinkään. Ei ole aihetta lauluun, eikä aihetta kirjoittaa. Elämässäni ei tapahdu mitään. Tämän päivän kohokohta oli lihis ja illalla täydelliset naiset ja suklaanougatjäätelö. Eilisen kohokohta oli sanastoesseen valmiiksi saaminen ja villen ohjeen mukaan valmistamani tulinen tonnikalakastike. En kerkeä muualle kuin kouluun ja kotiin tekemään esseitä, oppismispäiväkirjoja, lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan niistä analyysejä tai lukemaan luentomuistiinpanoja tenttiin. Miks teekkareilla näyttäs olevan aina aikaa ja mihin vaan?
Pahinta tehtävissä ei ole kirjoittaminen vaan se kaikki säätö mitä vaaditaan, kursivoinnit, tasaukset, rivivälit, sarkaimet ja sisennykset, lähdeluettelo ja muut säädöt, joihin kuluu kauemmin aikaa kuin itse työn tekemiseen. En minä edes ossaa käyttää tätä uutta enkun kielistä wordia, missä kaikki löytyy vääristä kohdista, eli ei löydy. Miten sellaista voidaan edes vaatia?

Sille mikä on mielenkiintoisinta jää vähiten aikaa, koska opettajalinjaa ajatellen peruskursseista on saatava parhaat numerot ja peruskurssit ovat justiinsa niitä muita. Työ ei lopu tekemällä. Laskin, että en ehdi millään kaikkea jäljellä olevassa seitsemässä viikossa, vaikka käyttäisin opiskeluun koko hereilläoloaikani miinus viikonloput. Änkesinpä vielä ylihuomenna alkavalle lyriikkakurssillekin, jossa saa istua iltaan asti. Mut sitä ei välttämättä enää myöhemmin järjestetä ja se kuulosti mukavalta ni otin varman päälle nyt. Ja vietin jo yhden yksinäisimmän-ikinä-illan viimelauantaina opiskelujen ääressä. Semmonen tekee olon niin surkeaksi. 13 kirjan pino odottelee lukijaansa, ihan hirveesti houkuttelee Aleksis Kivi ja kumppanit. Miksei saa lukea jotain hyvää? Vähemmälläkin on kipinä tapettu. Sittekö mää oon opettaja mää luetutan vaan hyviä.

Ensimmäisen vuoden jälkeen kuulemma helpottaa. En usko. Sitten alkaa panikointi gradusta. Tämmösessä pyörässä ollaan. Tässäkö tämä oli? kiittikiitti. Yhellä tytöllä oli tännään punaiset vaatteet. Tule joulu kultainen.

vanukkaansa ansainnut

Maailman mahtavin sänkyyn syöksy yöllä. Oikea sänkyyn syöksymisen talentti. Oli aika iso keitto. Aika iso humala. En tiennyt, että jeggubatterista saa pulittaa 7 euroa, SEITSEMÄN! Teki heti mieli lipsua laatimastani itse-omien-juomien-ostamis-periaatteesta.

Aamulla heräsin ysiltä siivoamaan koko pyörremyrskyn kohdanneen asuntoni, pesin vessan, imuroin, tiskasin hirviötiskin, söin, kävin suihkussa ja tein esseetä omista nimistäni suomenkielen sanasto ja nimistö-kurssille. Soitin ellulle, joka oli oksennukseltaan kerkeämättömänä nukkunut ja menossa suihkuun. Ja on vasta lauantai. Oh tätä reippautta. Olen kyllä nyt ansainnut karamellikaakaovanukkaan ja jutteluhetken jontun kanssa. Ei morkkista. Myönnettäköön, että douppaan toista päivää apteekin ravintolisää, rauta- ja vitamiinitehokuuria.

Loma oli mukava. Fröbelin palikoitten autonpesulaulun mukana laulava ja jammaava kolmivuotias on hellyyttävä näky. Kaksikymmentävuotias ehkä vähemmän, vaikka hyrräs ne harjat silläki. Ville teki mahottoman hyvää tulista tonnikalapastaa, jonka teossa minulla oli merkittävä osa juustovastaavana. Mummo, loistava lihakokki, tarjoili pihvejä ja kaalilaatikkoa. Äiti arnoldsin munkkeja. Mikko tillisipsiä. Mummi ja vaari hillakakkua ja lohileipiä. Enoni vaimoineen suklaata. Minulla kestää kuukausia urheilla syyslomalla kerääntyneet kilot ja sitten onkin jo taas joulu ja uuet kujeet. Olen kyltymätön syömäri ja onnellinen sellaisenaan.

syyslomanen

Olen ansaitun syysloman vietossa kotona, Kemissä. Mikään ei ole muuttunut. Paitsi Tiimari. Ärsyttää kun ostin riemulla söpön tarjoilukorin, josta oli -50% ja huomasin kotona, että en ollukaan saanut alennusta. (Ostin siis muutakin tarpeellista saippuaa, kuten teippiä, hehe vanha vitsi, mutta ostin oikeesti, ja liimaa ja lahjapaperia ja -narua). Meen kyllä niin huomenna takasin. Tulee paha mieli tuommosesta.

Isi on laittanut takkaan tulet. Äiti on tehnyt hyvää ruokaa ja vaikuttaa olevan nyt olohuoneessa Sydämen asialla. Minulla on villasukat. Lainasin TAAS kirjastosta Kotron "Sanovat sitä rakkaudeksi", koska tuota..sanottakoon sitä rakkaudeksi. Lomalla saa mässäillä. Myös Matti Johannes Koivun Puuhastellen-levy osoittautui mikon siskon lupausten mukaisesti ihastuttavaksi. Se on sellaista hyväntuulista ja tunnelmallista lempeilyä koko levy. Samalla vois laittaa vaikka oikein juustoista, valkosipulista, tomaattista lasagnea. Ehkä jos olis huonolla tuulella niin se saattais jopa ärsyttää.

Ulkona on tummaa ja hyytävää. Puiden mustat ääriviivat näyttävät uhkaavilta. Jos olisin muumilaaksossa, nyt olisi juuri sopiva hetki mörön tulla. Musiikin tahti kiristyisi ja muumitaloa kuvattaisiin etäältä, vieraan silmin. Laahustusefekti.

Mutta Kemissä en osaa pelätä. Meillä on hyvin lämpimät välit, Kemillä ja minulla. Monet kerrat se on suojannut minua puistoillaan, joiden halki olen yöllä juossut rannalta, kaupungista kotiin. Oulussa en sitä tekisi. Niin se vaan on käynyt minullekin, vaikka joskus se nauratti vaan ihan kamalasti...Kemivalssi kun soi huumaa se pään, meren peilistä nään kotikaupungin tään. En toden totta nää enää itseäni asumassa täällä, mutta tunnen silti suurta ylpeyttä kertoessani mistä olen, kun minulta sitä kysytään ja vaikkei kysytäkään. Ehkä se on vähän sellaista joojookemistäjakatomitenhyväoonsilti-ylpeyttä. En tiiä ihan sama elä analysoi nytte kun sulla on lomaa.

Ylihuomenna matkustetaan mummolaan Kouvolaan ja Kuusankoskelle. En edes muista kuinka monta vuotta siitä on kun olen viimeksi käynyt ja ikävä on. En muista missä mummi säilyttää kukkopillejään. En muista kumpi vaarin silmistä näkee. En muista monesko kerros pilvenpiirtäjästä on mummon kerros. Enkä muista Sakun opettaman pasianssin sääntöjä. Tulomatkalla poiketaan Jyväskylässä Opsun nopsun ja kumppaneiden luona. Ilmassa on sellaista "paras-loma-ikinä-haisua". Kivaa, ei vissiin.

- Hän kuoli rakkauden tähden

"Mika Waltarin vuonna 1928 ilmestyneessä kiihkoilevassa Suuri Illusioni- teoksessa asfaltti kiiltää ja omenapuut kukkivat. Tyypillinen koominen koulupoikaromantiikka ällömakeine kliseisine rakkauden kuvauksineen lähinnä haukotuttaa. Henkilökuviin, stereotyyppisiin ylilyönteihin, ei samastu kukaan. Näyttämöt ja dialogitkaan eivät ole uskottavia. Pitkäveteisen ja ja hidastempoisen esikoisteoksen esteettinen arvo kärsii pahasti ylimääräisestä, tarinan kannalta täysin epäolennaisen aineksen selittelystä. Waltarin kieli ontuu ja kompastelee. Teoksessa suggeroidaan ja illusioidaan epäluontevuuteen asti."

Näin esitin tänään ilkeän kritiikkini Waltarin esikoisesta. En ole täysin samaa mieltä itseni, ilkeän kriitikko-Annan, kanssa. Kriitikko-Annalla on kyllä pointti, mutta itse olen ällöromantiikan ystävä henkeen ja vereen, naivinkin. Koen olevani sen edustajakin jollain tapaa. Kato nyt, tässä istun himmeässä valossa ja kuuntelen Coldplayn The scientistiä.

Suuri illusioni ei iske, mutta ei se ihan paska ole. Välillä siinä oli myös ajatusta. Minusta vain on ihan tyhmää kuolla rakkauden tähden, kun sen pitäisi mennä ihan päinvastoin, pitäis ELÄÄ rakkauden tähden! Ei kuolemisessa rakkauden tähden ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Vain illusion säilymisen.
Pitäisi lukea Sinuhe, se on ikuisuusprojekti. Ei nyt kerkee, kun pitää lukea Carpelania ja 7 veljestä ja runebergiä, niitä sen yhen seikkailuja.
Ja ei niitäkään nyt kerkee kun piti käyä jumpalla, nyt päivittää ja sitten kattoa täydelliset naiset, mun rakkaus. Ja pittäähän ihmisen syyä, joskus kalapuikkoja, perunoita ja kermaviilikastiketta. Ai vitsi peruna on muuten jotain sellaista josta voi vielä tulla hyvälle tuulelle ruokakaupassa. Ja myöhemmin kotona. Se vaan kiehuu aika hitaasti.

Tänään tein myös yhden jutun. Valitsin talon johon joskus muutetaan, yhessä. :)

Kauniissa ja rohkeissa eilen

Tämä päivä on sunnuntai, siitä ei ole epäilystä.
Olen iloinen siitä, että kukaan ei odota minua minnekään, eikä minun tarvitse olla missään tänään. Olen iloinen uudesta villatakista, lämpimistä leivistä ja Scandinavian music groupista. Ulkona sataa. Sisällä on lämmin. Sytyttelen kynttilöitä. Ainekset ilkeään kritiikkiin Waltarin Suuri illusioni- teoksesta alkavat olla koossa.

Koossa olen muutenkin lopulta yhtenä palasena ja toivon, että muutkin sankarit ovat. En tykkää miehistä, jotka yrittävät saada autoonsa ja sen jälkeen tuppautua kotiini. Jos olen jo sanonut EI, niin miksi jatkaa: "No camoon hei mulla on viinaa" luuleeko se, että mää tosiaan sanoisin siihen että jaa no sitte tuu vaan. Ei aina ihan voi ymmärtää.
Eiliset Glitter&Glamour-bileet menivät osaltani mukavasti, vaikka hopeaunelma päälläni kolhaisinkin häntäluun pyllähdyksessä porrastasanteella. Aina paikalle sattuu kuitenkin joku ystävällinen ulkomaalainen ylösnostaja. Se oli draamansävyisen illan pienin kohaus. Kaikki muu kuohuikin sitten aikalailla yli.

Kun kävelin kotiin satoi lunta.

Ai että olen sitte

Olin ahkera, innokas ja latautunut tänään. Leikin, loruilin, kävin aineenopettajainfossa, syömässä lihapullia ja alustin Bo Carpelanin "mutamia merkintöjä runoudesta" muille. Olin, kunnes peppuni löysi tämän tietokonetuolin kotiin päästyäni ja paikallislehden luettuani. Joku puuttuu kansan valituspalstalla yhteiskuntamme yhteen huolestuttavimmista epäkohdista näin:

"Sinulle, joka suhistelet tuulipuvulla
aikaisin joka aamu kerrostalon
rapuissa: Herätät koko talon! Ota
seuraavalla kerralla tuulipuku pois
päältä, kun tulet aamulenkiltä."

Ihmeellistä piittaamattomuutta.

Toivon todella, että joku pilailee.

Aikuisuus mietityttää. Ja sitoutuminen. Se, että kaikessa on kaksi puolta, joista vain toisen voi valita ja pitää, korostuu. Vaikka Carpelan tekee kaikkensa purkaakseen vastakohtaisuuksia ja osoittaakseen niiden olevan ennemminkin päällekkäisyyksiä, en osta. Vastakohdat ja asetelmat ovat niitä syystä. Valo ja varjo voivat seurata toisiaan ja toisistaan, mutta ihminen voi valita niistä vain toisen kerrallaan. Ei minua sitoutumisessa mikään muu ahdista kuin se lopullisuus. Muutoin sitoutuminen tuntuu ihanalta ja toivottavaltakin. Silloin kun sitoutumisen tavoitteena on lopullisuus, epäonnistumisen pelko vain kasvaa.
Ja en tiiä. Se vika tässä just piileekin. Pitääkö aina tietää? Tai nyt jo? Vai millon? Ja kun haluais tietää ja luottaa ihan hirveesti enemmän. Mutta kertooko jostain valmiuksista jotain se, jos hermostuu ja ahdistuu joka kerta kun toinen laittaa sokeripussin väärälle hyllylle tai oikealle hyllylle väärään kohtaan!?

Pelkään että musta ei tule ikinä riskinottajaa. Ei ikinä vaimoa, eikä äitiä, eikä mihinkään sitoutunutta. tai kehenkään. Voisin lyyä vaikka vetoa että viiden vuoden päästä oon samassa jamassa ja sitten viidentoistakin, koska voin kertoa, että en tiiä ikinä. Enkä kasva ikinä niin isoksi.

Ja silti toinen on niin ihana, että se rakastaa mua vielä, mutta miten 15 vuoden päästä? onko se vaihtanu tietäjään...?


Onko hienompaa kuin vauvasanataide?! Ei ole. Minusta tulee isona vauvasanataiteilija tai vauvasanataidekerhon vetäjä. Viimeset viikot oon pyöriny ihan nuissa vauvoissakin. Toissayönä olin paksuna, tai oikeasti ehkä vain nälissäni, mutta unessa tunsin vauvan liikkeet mahassani ja se oli huikeaa. Seuraavana päivänä vaalea Anna-niminen ihanan ihana sanataidekerhon vetäjä kertoo (ja näyttää) odottavansa vauvaa. Niin epis!
Sinä samana yönä menin naimisiinkin, mutta kukaan ihanan ihana Anna ei ole vielä tullut kertomaan naimisiin menostaan. Olen selvästi vain katsonut ihan liikaa unelmahäitä televisiosta, ja itkenyt ihan liian monta kertaa liikutuksesta lopussa. Eiliseen Greyn anatomiassa lapsensa menettäneeseen nuoreen onnelliseen pariin ei kyllä kannata edes mennä nyt. Huh. Siitä ei millään pikkuniiskutuksella selvitty.

Ai että olet ihana,
reipas niin ja mahtava.
Suloinen ja tomera,
vakava ja naurava.

Silmä, silmä, nenä, suu,
otsa, korva, olkaluu.
Nilkka, polvi, peppu hassu,
Leuka, rinta sekä massu.

(Eppu Nuotio: Silkkipaperitaivas)

Hö.

Lyriikkakurssi oli peruttu. Professori on Helsingissä konferenssissaan.

Juuri kun olin tätä päivää varten ladannut soittimeen oikeat kappaleet, suunnitellut asun ja reitin ja innoissani lähdössä lenkille, KAPPAS vettä tulee kuin esterin perseestä! Mitä tarkoitusta se sitten palvelisi, jos menisin ulos nyt kastuttamaan ja vilustuttamaan itseni, kun pointtina oli juuri liikunnalla piristää ja piristyä, jotta jaksaisi enemmän. Jotta jaksaisi istua ja oppia luennolla ja vielä kotonakin. Jotta jaksaisi pimenevää syksyä ja jotta jaksaisi olla kiukuttelematta syyntakeettomalle poikakaverille. (Joskus sanoja voi käyttää väärin jos huvittaa.) Sitä yrittää kaatosateesta litimärkänäkin väistellä lätäköitä maassa, joka on puista pudonneista lehdistä keltaisenaan Lily Allenin kiekuessa korvaan ihanalla brittiaksentillaan Oh my god i can't believe it, i've never been this far away from home. Kuvasta puuttuvat kirkkaanpunaiset kumisaappaat, mutta sitten jalat eivät olisi olleet asiaankuuluvasti märät ja jäässä.

En tiedä, olenko kaukana kotoa vai olenko kotona, onko joku kotona jossain? Tiskeistä päätellen asun täällä ja olen asunut jo muutaman päivän, aika laiskasti.

Olisko ihana nyt pysytellä sisällä kaakaolla? Vaan ei pysty. Maailman parhaalla Mannisella on tänään syntymäpäivä. On vietävä sadetta uhmaten lahja postiin. Niin paljon tätisi rakastaa sinua Manninen. Tätisi rakastaa kuitenkin sen verran enemmän itseään, ettei tehnyt sitä jo eilen tämän saman sateen vuoksi ja näin ollen se tulee myöhässä. Mutta hei, eikös myöhässä tulevat ole parhaita. Juuri kun on ahneuksissaan avannut kaikki ja harmittaa kun ne loppuivat, saapuukin vielä yksi. Jes. Onneksi olkoon Manninen 1v. ! <3

Huomenna mennään Milkan kanssa steppiin, eikä mikään muu tieto vois just nyt lämmittää enemmän.

ps. En ole edes kiukutellut poikakaverille, mutta jossain vaiheessa syksyä on pelko, että se astuu kuvaan, jos ei pääse liikkeelle ja tunne olevansa liikkeessä! Sorry M, working on it, love you!

tavanomaisena sunnuntai-iltana

Eroahdistusta, eroahdistusta.

Eroahdistusta.



e
r
o
ahdistusta.

tahdotko suudella kaulaani porttikäytävässä?

Jossain Oulussa haisee aivan lapsuudelle, tai sille vuodelle, jonka asuimme paattiossa tehtaan lähellä. Eikä se edes ole paha haju ollenkaan. Se haisee Tuukan ja Jonin heinäpaalivillisioille, leikkikentälle ja kauppareissuille, joita tehtiin naapurien autolla, koska omaa ei ollut. Punaiselle mökille ja perunamaalle ja siniselle ja vihreälle keinulle. Pertulle, joka oli vasta vauva ja neljävuotiaalle minulle, joka suutuin, jos hävisin konttauskilpailussa. Tämä on siis vain hajuaistin täydellistyttämä tilakokemus i suppose. Tai ei voi sanoa vain, humaaneille arkkitehdeille hajuaistin täydellistyttämä tilakokemus on tärkeä, ainakin pitäisi olla. Ehkä muillekin.

Oli ensimmäinen pakkasyö. Aamulla taivas oli vaaleansininen ja pinkeä, ikäänkuin sininen ilmapallo, joka on puhallettu niin täyteen, kireälle, että väri alkaa haalistua.

Siivoaa, imuroi, tiskaa, ostaa kasviksia, kanaa ja jäätelöä, vie kesäkengät varastoon, menee saunaan, nyppii kulmat, tuulettaa petivaatteet, hakee elokuvaliput, hieroo itseensä tuoksuvaa rasvaa, tekee ruokaa ja sytyttelee kynttilöitä. Kaikkea tyttö tekeekin odotellessaan poikaystäväänsä saapuvaksi, ja vielä mielellään!

Minua häiritsee Paulan ja Terhin yhteispiisi. Hyvä se on, tykkään ja tykkään molemmista hirveesti, muttei niitä vaan sais sotkee! Ja miks se pitää sanoa, että osaa laulaa kuin enkeli? Blääh. No silti marraskuussa ihanaa SMG oulussa ja anna ja essi ja milka SIELÄ!

Meillä oli toissailtana fuksisuunnistus. Elämässä voi ehkä olla pohjemmallakin kuin vuokrattu minnihiiripuku päällä sitskupullo kädessä istumassa rappukäytävässä odottamassa kahdenkymmenen euron arvoista huoltomiestä avaamaan ovea ja löytää hajonnut raaka kananmuna laukusta. En tiiä, mulle se oli aika semmonen mieleensyöpyvä lowpoint-kuva. Suunnistuksessa oli kyllä huippuhauskaa. Kaupungilla oli pisteitä, missä meidän piti räpätä, tehdä eroottinen näytelmä, juoda viestissä, osallistua tietokilpailuun, muodostaa sanoista runo, säilyttää kananmuna laukussa e h j ä n ä, hakea eniten lasinalusia ja niin edelleen. Eräällä rastilla keksittiin uusi haalarimerkki. Paras luvattiin toteuttaa. Liekö se meidän asiaankuuluvasti riitaahaastava "Parempi humanisti pivossa, kuin kymmenen teekkaria oksalla".

Elämä täällä on mukavaa, rahat vain alkavat huveta. Kaikki muu lisääntyy ja kasvaa. (kts. maha, toim. huom.) Ikkunasta näkyy ruska. Pidän ihmisistä, joilla on järkeä ja niistä joita katsotaan kadulla. Oijoi, mutta nyt tulee jo kiire ton broilerikasvisvuoan kanssa.


ps. Marille tehtis! selitä paradigma niin että anna ymmärtää? Oon jäljillä, mutta en silti löyä paradigmaa vaikka "Lumi teki enkelin eteisestä"? kuolema? suru ja onnettomuus? kristillisyys? -kö?

Muutaman päivän kuluttua myös meillä on kantakohvik ja siellä kantapöytä

Ihanaa. Tänään aamulla kun olin juuri soittamassa vihaista puhelua elisalle, alkoi netti yllättäen toimia. Voi miten kivaa. Edellisestä päivityksestä on kauan. (Taas se aikoo puhua vain itsestään, isoveli huokaa. Niin aikookin.) Ajattelin aloittaa kertomalla epäloogisessa ja eheää kokonaisuutta muodostamattomassa järjestyksessä kaikista mukavista jutuista, joista en ole kerennyt näiden viikkojen aikana kirjoittaa.

Olen huomannut, että on syksy. Se ei ole ollenkaan niin paha juttu, vaikken kerennytkään syödä mansikoita ennen kuin kesä oli jo ohi. Minulla on muutama lämmittävä takki ja asunto, jossa on sauna, lattialämmitys, kynttilöitä ja teetä, jota Mikon sisko toi. Minulle tämä syksy on lämmin. Olen enemmän yksin kuin koskaan, mutten tunne itseäni vähääkään yksinäiseksi. Tyhjään asuntoon on itseasiassa mukava palata.

Viihdyn yliopistolla yleensä hyvin. Pääaineeni tuntuu lottovoitolta. Ruoka on hyvää. Lukemista ja tekemistä on hurjan paljon, mutta ainakaan vielä ei ahdista eikä stressaa. No ei kai, mutta kysy uudestaan marraskuun lopulla, kun on kaikki eräpäivät ja tentit.

Tänään astuin naperofinlandia-kirjoituskilpailun tuomariston saappaisiin, yhtiin niistä. Pääsen arvioimaan ykköskakkosten "punahilkkojen" kirjoitelmia. Tekstit oli jaettu neljään eri pinoon, yksi per tuomari, ja omaani alan tahkota heti kohta junaan noustuani. Juna vie minut siis Kemiin tänään, ihan mukavaa sekin. Otin osaa myös "Kaunokirjallisuuden tilaratkaisuja"-kurssille, jossa käsitellään arkkitehtuurin, kirjallisuuden ja kuvan kohtaamista. Pyrin kerkeämään myöhemmin syksyllä alkaville lyriikkakurssille ja sanataidekurssille, mutta niistä en juuri osaa vielä kertoa enempää. Nämä "sokerikurssit" kirjallisuuden praktikum 1:n ohella ovat lemppareitani. Myös (ainakin runojaan julkaisseen) professori Kari Sallamaan "kirjallisuuden tutkimuksen perusteet" vaikuttaa hyvältä. Suomenkielestä valitsin vain sanaston ja nimistön kurssin ja jätin suosiolla Viron alkeet ensivuodelle. Kirjallisuuden periodit ja genret tuottaa pieniä vastenmielisyyden väristyksiä runebergeineen ja seitsemine veljeksineen, taidan tutkimus tutuksi sen sijaan menee välillä yli ymmärrykseni kilometrikaupalla, mutta sitä suuremmalla syyllä olen kai sitten sen tarpeessa. Miten nuo ihmiset on omaksuneet kaikki nuo sanat? Vaikea osallistua keskusteluun, jos puhuu ihan erikieltä. Ostakaa minulle sivistyssanakirja nimipäivälahjaksi?!

Oulussa sataa aina. Oulussa ihmiset mielummin seisovat linja-autossa kuin istuvat kenenkään viereen. Jos bussipysäkillä seisoo jo joku (minä), jää toinen ihminen pysäkin ulkopuolelle ja seuraava taas kymmenen metrin päähän hänestä. Arvatkaa onko kivaa hämmentää pakkaa toimimalla vastoin kaikkia odotuksia ja sysäytymällä liian lähelle, ehkä aloittamalla keskustelunkin! Oulussa saa aina kuitenkin keskustelun aikaan valittamalla vielä aiempaakin huonommista muuttuvista bussireiteistä. Se on täkäläinen sammumaton lumilinnakeskustelu.

Iltamenoja riittäis, jos jaksais niissä juosta. Narrasin vaan, jaksanhan minä.

Eräänä iltapäivänä väsynyt Anna ei saanut oveaan auki tullessaan koulusta. Postinkantajapoika tuli hätiin. Yhdessä he kääntelivät avainta, tönivät ovea ja päivittelivät lukot toisen poissaollessa vaihtaneen talonmiehen käytäntöä. Anna oli juuri näpyttelemässä vihaisena talkkarinsa numeroa, kun postinkantaja keksi kysyä, missä kerroksessa Anna asuu. - No siis (haloo mitä se tommosta kyselee pitääkö se mua ihan blondina) tässä nelosessa!
-Tämä on kolmonen!

Eilen sensijaan oli tosi mukavaa tulla koulusta, kun postiluukusta oli tippunut lappu: "En saanut jätettyä kirjettä, koska se ei mahtunut postiluukustanne. Voitte noutaa sen postista." Ooh joku paketti! Siis meikäle! Samalla junaanmenoreissulla noudan. Kivvaa. Nyt paistaa aurinkoki selkään kuumasti ja sugababesit laulaa summertimesista jottain. Viikonloppu tuntuu niin hyvältä. Ikkunani edessä seisovan nostokurjen yläosa (sekö se on sitten se kurki) ei liiku enää. Se on kelloni ja kalenterini. Kaverini. Tosin nyt tänään, perjantaina, he ovat lopettaneet tavallista aikaisemmin. Kolina on loppunut. Silti mies istuu vielä ylhäällä ohjaamossa. Soisin hänenkin jo menevän kotiinsa pihaltani. Nähdään maanantaina!

Mikolla on läksyjä

Ei olla varmaan koskaan seurusteltu niin, siis sellaisella ajalla, että mikolla olisi ollut läksyjä. Tai minulla. Alussakin oli vain kirjoituksiin lukemista. Mutta läksyjä. Kohta minulla on..tai ainakin jotain sen tapaista ja tunnun olevan aivan ihanan etuoikeutettu. Olen taas täällä Kemissä kotona kun minun piti tulla hoitelemaan viimeinen avoimen yliopiston etätehtävä, jonka tein ja lähetin Jyväskylän yliopistoon eilen. Sain siitä vastauksen tänään (tarkistamiseen voi mennä kolmekin viikkoa) ja jos se menee läpi minulla on sivuaineen perusopinnot 25 opintopistettä valmiina. Niin tyytis. :)

Olen nukkunut kuin tainnutettu. Väsymystä pois. Ja kuunnellut kaunista Snow Patrolia. Ja lukenut Michael Gruberin Luiden laakson melkein loppuun. Se ei vieläkään säväytä, mutta jostain syystä en ole jättänyt kesken. Siinä on muutama taitavasti kirjoitettu kiinnostava henkilöhahmo, vaikka tarina tai kieli eivät ole hääppöisiä. Raakuudella mässäily ei puhuttele minua.

Äidin kanssa kierrettiin tänään kauppoja ja tehtiin viimeiset kotiini välttämättömät hankinnat: nitoja ja rei'ittäjä, niittejä, suihkuverho, kolme tyynyä, silitysrauta, mappi ja kansio, saunakauha ja saavi, raastin Alesta. Joo kyllä nyt tulee hyvä. Tästä minun syksystä.

Syksy on tullut hiipien salaa ja salakavalan nopeasti. Ehkä se oli jo täällä kun tulin lämpimästä. Tämä syksy on pitkästä aikaa sellainen, joka ei tunnu hiukkaakaan pahalta. No, ei vielä ainakaan. Minulla on myös niin ihana Helsingistä ostettu syystakki, että antaa sataa ja lehtien putoilla. Ja antaa vieläpä lumenkin tulla, ostin uuden villakangastakin myös. Ja punaisen mekon ensimmäistä koulupäivääni varten, joka on siis maanantaina. Ja kotikin minulla on. Toivottavasti aikaisin lämmittyvä.

Oulussa minulla ei ole vielä kannettavaa eikä nettiä, joten en varmaankaan voi kirjoittaa vähään aikaan. Minulla on kuitenkin telkkari ensimmäistä kertaa elämässäni ja olen löytänyt sen hohdon pitkän tauon jälkeen uudelleen. Syksyllä alkavat minun sarjani taas. Täydellisten naisten ja Greyn anatomian uudet jaksot. Vanha kunnon Viettelysten saari nostalgiansa vuoksi. Minulla ei ole koskaan ollut telkkaria omassa huoneessa, enkä ole koskaan saanut rentoutua Laguna beachin äärelle ilman että joku on vinkumassa taustalla elämäni hukkaamisesta tuollaisen paskan katseluun.
Pienenä Kauniit ja Rohkeat oli minulta ankarassa pannassa. Niinpä katsottiin niitä naapurin Elinan kanssa niillä niitten äitin kanssa. Minusta paskan katselukin voi muokata arvostelukykyä parempaan suuntaan ja antaa jotakin. Musiikkiteatterissa tehtiin usein harjoituksia tyylilajeja vaihdellen ja minä vedin pisteet kotiin kauniitjarohkeat-tyylissä. En katso, että olisin mennyt väärien televisiovalintojen vuoksi pilalle, mutta ehkä joku muu katsoo, ehkä se onkin sitä minun arvostelukykyni puutetta juuri.

Onneksi on kuitenkin sellaisia ihmisiä kuin isi, jotka tietävät aina ja joka tilanteessa mikä on oikein ja kuka on väärässä, joten sieltä voin aina tarpeen tullen tarkistaa. Tai ei oikeastaan niinkään, sillä enhän minä raukkaparka osaa oikeissa kohdissa arvostelukyvyn puutteeltani edes kysyä ja siksi hän kyllä kertoo kysymättäkin.

Vähän lomafiilistä sullekki hei

Ookei mistä aloittaisinkaan, Sunny beach, hohhoijaa. Meillä oli Elinan kanssa hauska reissu, oikein kiva, mutta siitä ei todellakaan käy kiittäminen sunny beachia. Koko paikka on ihan kamala. Turistirysä, siihen olin varautunutkin, mutta en rumaan, likaiseen, katkeroituneeseen ja korruptoituneeseen, epäystävälliseen, tylyyn ja oksettavaan turistirysään. Siellä olis varmaan pitäny olla koko viikko kännissä että vois olla ihan tyytis olo nyt, ja kivat klubit siellä oliki ja halvat drinksut, mutta en sitte tiiä kelle se riittää. Ja ranta oli tietysti aivan ihana. Ihan valkoista hiekkaa ja joka päivä +35. Otettiin siitä ihan kaikki irti ja nautittiin lämmöstä ja kirkkaan vihertävästä merestä. Käytiin ajamassa ensin sohvalla, jota vedettiin vesiskootterin perässä ja sitten myöhemmin saatiin ilmaseks ajaa vesiskootterillakin, Wou. Ehkis kantsii olla blondi joskus.

Toisinaan ei ois taas kantsinu yhtään. Ei ketään voinu loppujen lopuks kattoa silmiin eikä päinkään, kun ne oikeesti tarttu kiinni muuten. Se alko loppulomasta ihan hirveesti etomaan. Englannin taitokin niillä oli pahasti ränsistyny. Esimerkiks kukaan ei tienny mitä sana BOYFRIEND tarkottaa, tai suurin osa pysty alkeelliseen "Yeah, but he's not here." Kuinka voi alistua edes tapailemaan keskustelun tapaista näiden bulgarialaisten kanssa? Kun mentiin kyseltiin paikallisten ravintoloiden ja illanviettopaikkojen perään ja selitettiin että "We are not here to see swedesh, if we were interested in them we'd go to Sweden" viikko Bulgariassa sai rasistin nostamaan meissä päätään ja viimeisinä päivinä vain scandinavian partyt ruotsalaisessa Grabbarna bussissa tulivat kyseeseen ja söimmekin teatraalisesti mäcissä. (Banaanikaupassa, sanoisi Olspanen, koska mäcin keltainen M näyttäytyy sille kahtena banaanina)

Ensimmäisenä iltana myöhemmin psykopaattinakin tunnettu vastapäisen ravintolan tarjoilija ja sisäänheittäjä (28v)houkutteli meidät herkullisille uuniperunoille ja pippuripihveille. Myöhemmin hän istuutui pöytäämme juomaan olutta ja löyttäytyi mukaamme Lazur-klubille. Vaikka siellä oli monta kerrosta ja teimme kaikkemme eksyttääksemme hänet, mikään ei auttanut, psyko pysyi kannoillamme! Jos olisimme tienneet silloin mikä viikko meillä on edessä olisimme ehkä hukuttautuneet suosiolla yhteen Lazurin uima-altaista.

Koko loman ajan Psyko väijyi hotellimme uloskäynnin edessä kytäten liikkeitämme. Mihin olemme menossa, mistä olemme tulossa, olemmeko syöneet jo, mitä, miksi emme ole tulleet hänen ravintolaansa syömään?! Myöhemmin allaspoika aloitti saman väijynnän, emme siis voineet livahtaa enää edes takakauttakaan.

Sitä kysyisin myös mielelläni Finnmatkoilta minkä ihmeen takia Sunny beachia mainostetaan shoppailijan paratiisina. Ei yhtään ainoaa liikettä, jossa olisi katto, ovi ja seinät. Koju kojulta aitoa nahkaa ja pradaa ja guccia viidellä eurolla silmän kantamattomiin. Miten tuollaista voi olla? Miten siihen ei kukaan puutu?! Burgasin ostosmatka sitten...Voi hyvä luoja. Miten voisinkaan kuvailla sitä riittävän todenmukaisesti. Oli kuin olisimme tulleet Venäjälle. "Maineikkaat merkkiliikkeet, joista voi tehdä upeita edullisia löytöjä" osoittautuivat Playboypupu-logoilla varustettuja t-paitoja ja lumileopardi-seepra-kirahvi-tiikeri-sekoitus-kuosi-farkkuja kauppaaviksi Fiorelloiksi. Ou mai kaad. Täältä huorat siis löytävät vaatteensa! En ole koskaan -ja tarkoitan sitä- nauranut itseäni niin hengiltä kuin tuolla tajutessani miten meitä oli jysäytetty. Voiko tällaista olla! Onko tämä TOTTA?! Myös asuinrakennukset olivat sitä stereotyyppistä pahinta Pietari-slummia.

Ei ostettu mitään. Ei myöskään pystytty pitämään naamaa peruslukemilla kun ihmiset saapuivat bussille muutamien ostoskassien kanssa. Uteliaisuus kutkutti, mitä he ovat voineet täältä ostaa!! Linja-autossa kuuluin kuitenkin kovasti nurinaa Burgas-pettymyksestä.

Paitsi, että ostettiin muuten! Torilla oli ihania vanhoja mummoja, jotka virkkasivat käsin pitsiä. Näky oli niin liikuttava ja palvelu niin herttaista, ettemme raaskineet edes tinkiä ostamistamme pitsimekoista.

Ihmiset yleensäkin bulgariassa, toisin kuin olimme kuulleet ja luulleet, olivat erittäin töykeitä ja suorastaan röyhkeitä. Sinä iltana kun saavuimme poliisi oli raiskannut 15- vuotiaan. Se ei tuntunut Bulgariassa enää mitenkään käsittämättömältä vaan muuttui hyvin ymmärrettäväksi.

Ruotsalaisten bileet osoittautuivat huippukohdiksi ja niihin olimmekin valmiita sijoittamaan kalliin lipun hinnan verran, kun meille kerrottiin ettei yksikään ainut bulgarialainen ole tervetullut. Scandinavian ladies night. Naisille tervetuliaismalja ja shamppanjatarjoilu. Ruotsalaiset pojat strippasivat. Me tanssimme, joimme sex on the beacheja ja humalluimme. Juttelimmekin. Ruotsalaisten kanssa se sujuu. Niillä on nättejä tyttöjä omastakin takaa niin niiden ei tarvi iskeä kuin sika limppuun. Opetin yhtä Svenska pojkea sanomaan "Sinä olet kaunis" ja yhtä tyttöä sanomaan "ala laputtaa!" en keksinyt osuvampaakaan Fuck offia siihen hätään. Kuulin tytön huutavan kadulla mennessään "Alala phuttaa!" se kuulostikin paljon paremmalta, aika eksoottiselta, hawaijilta ehkä.

Yöllä juoksimme Elinan kanssa mereen. Se tuntui hyvältä illalta ja päätettiin antaa lomalle vielä mahdollisuus.

Jatkot Orangeklubilla. Hiekkaiset kengät painoivat ja jätimme ne baaritiskille hoivaan. Yllättäen humaltuessani liiaksi laitoin ellulle viestiä että jos et nyt tule ja hae minua pois täältä, herään aamulla ilman munuaisia. Ellu ymmärs yskän ja haki meiän kengät. Sillä erolla, että siellä oli nyt vaan yhdet. Arvatkaa vaan kumman kengät oli hävinny. No..meitsin. Ehkä järjestettiin kohtaus ja ehkä meitä piettiin hulluina ja yritettiin saada ulos sieltä, koska mitään kenkiä siellä ei ollut. Tietenkään ketään ei myöskään kiinnostanut etsiä kenkiä cause that's just how the bulgarians are. Ei minkäänlaista myötätuntoa eikä halukkuutta auttaa.

Seuraavana päivänä palattiin tiukkina ja tyttö alaovella ilmoitti, ettei siellä mitään kenkiä ole ja että hän tietäisi jos olisi. Sekin ah niin hyvä kuvaus perus bulgaarialaisesta luonteesta. Mutta voi nolo, mehän marssittiin sisälle ja haettiin kaikki tiskit läpi ja sama baarimikko, joka edellisenä iltana sanoi meitä hulluiksi, antoi minulle takaisin tiskiltänsä löytyneet kengät.

Ei edes anteeksipyyntöä. Mutta, palattiin voittajina ja se oli tärkeintä.

Päätettiin, että loma saa vielä yhden tsänssin: Scandinavian Vaahtopileet! Jippii. Päästiin melkein perille asti, kunnes huomattiin, että se paljon puhuttu rikollisuus oli nyt kohdannu mut, käyny mun laukulla, joka oli mun kainalossa kokoajan ja varastanut sen arvokkaimman; kameran. Isin kameran. En voi sanoin kuvailla sitä pettymystä. En myöskään halua kuvailla sitä miten seuraavien minuuttien aikana kerroin jokaikiselle bulgarialaiselle mielipiteeni heidän maastaan ja heistä siinä sivumennen sanoen. Allasbaarimme baarimikon kanssa jutellessani myöhemmin kerroin kamerasta. Ja olin aivan "This is not possible, it can't be". "No everythings possible in bulgaria". "Ooh, you must be so proud of your country."

Yö oli kaaos. Vaahtopileet menivät sivu suun. V*tun kalliit liput polttivat taskussa ja tyhjäksi v*tun kalliista kamerasta jäänyt kolo laukussa poltti sitäkin enemmän. Kyllä tästä selvitään, tämän jälkeen olemme vahvemmat. Ja niin ryntäsimme tunnekuohun vallassa poliisilaitokselle, johon satuimme ilmeisesti huonoon aikaan, sillä heidän lempiohjelmansa oli menossa ja he heittivät meidät siksi kylmästi ulos, viitottuaan ensin astumaan pois television edestä.

Mikään ei kuitenkaan pysäytä kahta raivonsekaita suomineitoa. Rynnimme takaisin ja löin television kiinni. Järjestimme ehkä kohtauksen ja huusimme ja itkimme, mutta ei se herra raiskaajia silti liikuttanut. Come tomorrow poliisisedät ärähtivät, johon ärähdimme takaisin "WE ARE FUCKING LEAVING TOMORROW!" Tajutessamme ettemme tosiaankaan saa rikosilmoitusta tehtyä emmekä muutakaan tukea tai empatiaa kerroimme poliiseille mikä on oikeasti heidän työtään ja mihin he voivat puolestamme työntää virkamerkkinsä. Saatoimme myös lisätä muutaman ylimääräisen ruman sanan, koska meidät ajettiin ulos, jälleen kerran. Ehkä he olivat kuitenkin liian väsyneitä tai me olimme liian vaarattomia, koska emme joutuneet putkaan tai muihin toimenpiteisiin. Hassua myöskin se, että vaikka ne väittivät "No english", näytti you fucking pig menevän perille ihan tehokkaasti.

Seuraavana päivänä tulimme kahdesti takaisin. Jälkimmäisellä kerralla minut otettiin kuulusteluihin, ALONE. Ellu oli ihan varma, että ne kiduttaa mua siellä. En tiedä miksi sen hirvittävän naistyrannin piti huutaa kokoajan. Istuin semmoisessa pienessä takahuoneessa kuuntelemassa kun minulle huudettiin ja vastasin kysymyksiin minkä kerkesin ja uskalsin suutani avata. Naisella ja hänen "Fuck-games" paitaan sonnustautuneella sihteeripojullaan tuntui olevan erittäin hauskaa mun passin kustannuksella. Ne pilkkasivat kuvaa, nimeä, synnyinpaikkaa ja mitä ikinä. Lopulta jouduin allekirjoittamaan bulgarian kielisiä papereita, enkä saanut tietää mitä niissä luki, puhumattakaan kopioista, joita pyysin. Onneksi olkoon nyt sää oot testamentannu niille sun munuaiset, Elina sano kun lopulta pääsin ulos sieltä. Älä huoli Elina, allekirjoitin kahdet kappaleet, joten siinä tais mennä sitten sinunki.

Okei, olen unohtanut varmaan sata ja yksi muuta epäkohtaa, joista olisi tarkoitus kertoa, mutta niska kipeytyy niin lopetan. Tästä lähin elämäni päätehtävä on tyrehdyttää Bulgarian matkailu, kuten huomaatte. En kuitenkaan tee sitä oman terveyteni uhalla.

Sen voisin lisätä, että tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Helsingin lentokentälle elävänä pääsy kirvoitti kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen huippuunsa ja seuraavan päivän shoppailimme henkemme edestä.

halfwayhome

Takapihalla paistaa aurinko kuumasti selkään kun irrottelen onkien siimoja toisistaan. Tein sitä ainakin tunnin ja sitten löysin sieltä keskeltä solmun, joka ei aukea. Tyypillistä. Vielä tyypillisempää on poikaystävä joka soittaa vain ilmottaakseen tekevänsä jotakin muuta. Selvä se. Huomenna pahvilaatikot matkaavat Ouluun ihanaan pieneen asuntooni. En vielä tiedä miltä tuntuu, kun ei oikein miltään. Ei jännitä, väsyttää vaan. Ei kai sitä oikein ymmärrä, että en tule enää ikinä asumaan tänne kotiin.

Että mun koti tulee olemaan jossain muualla huomisesta lähtien aina. Ei Osmonkadulla enää ikinä. Ymmärrä ja sisäistä se Anna.

Mutta ei Anna nyt pysty, kun sen kaikki huomio on lentänyt jo sunny beachille, jonne se lentää itse perässä tiistaina. Ihanaa. Niin ihanaa, että ihan, sanoisi mummo. No sorrow or pity for leaving i feel, sanoisi Chris Cornell.

Mummon kanssa on aina mukavaa puhua puhelimessa. Kukaan muu ei ilahdu soitostani yhtä vilpittömästi.

Essi tuli hakemaan matoja. Heippa

Pikkukoira laulaa hau hau hau venyttelee kaulaa hau hau hau

Ei liity mihinkään.

Elämäni on kohta pahvilaatikoissa. Aika suuri osa siitä on roskiksessa myös, koska kaikkea ei voi ottaa mukaan. Mutta sitten M on taas kaatopaikalla lajittelemassa hautaamassa ja pitämässä niistä huolta. Tämä syksy mullistelee ja ravistaa asioita aika tavalla. Hyvällä tavalla.

Ihmeiden ihme. Olen tehnyt ihka ensimmäisen vuokrasopimukseni ihanaan Isokadun asuntoon 407. Pieneen ja sievään, minun asuntooni. APUA! :) Minulla on tumma parkettilattia, vihertävä kaakelinen kylpyhuone, pikkuinen puulle tuoksuva sauna, valkea tarjoilupöytä, iso pakastin ja jääkaappi, vilvoittava parveke ja 600 metriä Oulun keskustaan, jossa on muuten ihan ilmanen nettiyhteys. Nähtäväksi jää yltääkö se minulle asti. Toinen puoli totuutta on, että suurin osa muutenkin onnettomista tuista tulee menemään unelmien kodissani asumiseen ja vaikka velkajärjestelyissä ja asumistukipetoksessa korviaan myöten kieriskelevä ystäväni E kertoo suuresta oivalluksestaan "Mää oon huomannu että raha on semmonen mistä viimeseks kannattaa murehtia!", huolettaa vähäsen.

Asunto on kuitenkin juuri sellainen, jossa asumista ei jaksaisi odottaa ja ehkä se on tärkeä ja hyvä asia. Koulu on aika sellanen kanssa. Koulussa parasta on pääaine ja huonointa se, että se on ruma ja oranssi. Sit tarvin vielä läppärin ja oon oikea opiskelija. Sit tarvin vielä bussikortin ja oon oikia oululainen.

Tässä välissä yks hikinen peluri käy suukottamassa, huomaa että oon bisi tän päivityksen kans, lähtee uuteen kotiinsa suihkuun ja pyytää tulemaan perässä. Vitsit, aika kivaa. Siellä on sitä makaroonitonnikalamajoneesisalaattiakin, mitä tein eilen.
Meillä on yks haaste tälle illalle. Aiotaan pelata korttia tai kimbleä ja jutella ja olla ja...."No ota kuitenkin varmuuden vuoksi se vimppa frenditki mukaan.." hikinen huikkaa vielä mennessään. Nii-i ketä me huijataan. Mut ku ois vielä yks kasetti tosta seiskaboksista. Mulla vois lukea otsassa EI MINKÄÄNLAISTA ITSEKURIA.

Tein eilen pari testiä Helsingin sanomien sivulta, parisuhteen henkinen ikä oli kolme vuotta, mikä kuulemma tarkoittaa sitä että ihan ku oltais oltu yhdessä se kolme, ollaan jo ihan ku siellä menossa niinku. Mun elinikä sen sijaan on 79 vuotta ja oon 67% nainen ja 33% mies. Minkä sille mahtaa kun on elänyt koko pienen elämänsä naisalivoimaisessa perheessä. Tykkäätkö pelata pöytäjääkiekkoa? Kyllä. Muistatko ystäviesi syntymäpäiviä? No en.

Pakkaillessa olen hurahtanut hiukan hengelliseen Johanna Kurkelaan. Se ääni on vaan jotenkin kaunis. Kirjallisuuden saralla hurahdin tohon Arno Kotroon:

"Nuori vaalea nainen
tiedustelee horoskooppiani
sitä nousevaa

kertoo itse olevansa kauris
saisin siis kutsua häntä
bambiksi kuten

ystävänsäkin

puolilta öin vaalea tietää että
kellot on jo paljon
ja
siitä on kauan aikaa sitten kun tavattiin

noina hetkinä tietää minne kuuluu
minne ei
minä en kuulu tänne asti

äkkiä rakas ymmärtää
että se
että sinunlaisia ihmisiä
on olemassa

on jäänyt sinun vastuullesi"

Siis aaaah.

mansikat harakoille ja helmiä sioille

Prrrr. Puhelin soi ja soi ja soi. Laitoin asuntoilmoituksen Kalevaan. Yllättävän hyviä tarjouksia olen saanut, mutta jännittää vähän mennä katsomaan. 12 tarjousta ja kello on 10. Ensimmäinen soitti seitsemältä, Mitä? ei ei et herättänyt.

Me muutettiin eilen, Mikko. Tuntuu aika...muutokselliselta. Vietettiin jo ensimmäinen yö Mikon uudessa asunnossa, tai huoneessa, ja olihan se kyllä outoa. Ei oltaisi ehkä saatu unta, jos ei oltaisi oltu pelaamassa takajärvellä biitsvolleyta Tuun, Pertun, Pertun Annan ja Janin kanssa yöhön saakka. Oli mukavaa, vaikka olen surkea.

M otti perjantain vapaaksi töistä. Se tarvii puiset sälekaihtimet, ettei naapureiden tarvitse katsella suoraan sisälle kaiken päivää ja yötä. Mennään ikeaan huomenna tai ylihuomenna, riippuu siitä, mennäänkö katsomaan mulle asuntoa oulusta huomenna vai ylihuomenna. Uuh aika muutoksellista tosiaan. Tarviminenkin on muuten aika kivaa.

Eilen katseltiin ikkunasta Tuukan kanssa, kun harakka keräsi ja söi mansikoita meidän mansikkamaalla. Ei raaskittu pyytää sitä lopettamaan. Varsinkaan kun ei aina kuitenkaan jakseta syödä niitä itsekään.

Illalla on Essin synttärit ja sen jälkeen on Mikkoa ja frendejä sen uudessa asunnossa. Essi kysy että eikö me muuta tehdä ku katotaan frendejä. Katottiin toisia ja vastattiin että Ei. Ollaan seitsemännessä tuotantokaudessa menossa. Ollaan mietitty kyllä että miten meidän suhde kestää sen sitten kun ollaan katottu kaikki. Ehkä se kestää kuitenkin.

ääääääääääääääääääääääääääääääää!

Tänään on se päivä, jolloin olen päättänyt päättää. En vain tiedä vieläkään mitä..tai en ole ihan varma. Molemmat vaihtoehdot houkuttelevat osaltaan.Olen kuitenkin päässyt asiassa sen verran eteenpäin, että olen pakannut kirjoituspöydän laatikoiden ja lipaston sisällön pahvilaatikoihin. Yksi muistolaatikko jää Kemiin, miljööseen, johon muistot kuuluvat, muut lähtevät mukaani johonkin vieraaseen ja uuteen. Aika huono olen roskikseen heittämisessä vieläkin. Kun ei sitä koskaan voi tietää minkä yllättävän käyttötarkoituksen voi keksiä liskohiekkapussille, joka on tuotu muistaakseni Kreikasta.

Sitten kun olen saanut paperit postiin, en halua enää ikinä puhua siitä, että minulla oli kaksi mahdollisuutta joskus. Haluan soittaa asunnon perään, pakata loput tavarat ja ostaa naistenlehden. Ja tehdä suomenkielen etätehtävän loppuun. Ja mennä hierojalle. (mulla on lahjakortti.)

irrottautumista ja itsetutkiskelua, helpolla ja halvalla

Ollimolli ja Onnimonni ovat kaupungissa. Mollin vien tänään Mikon kanssa hesburgeriin ja pallomereen, jotta Monni pääsee sillä välin kierrokselle Ikeaan. Molli on sitäpaitsi odottanu pallomereen pääsyä.

Eilen sain odottamattoman viestin pojalta, joka kiersi samoissa pääsykokeissa kuin minä. Poika kyseli kuulumisia ja kertoi omasta tuskallisen hankalasta ongelmastaan; se oli päässyt sekä Oulun, että Jyväskylän yliopistoon, eikä osannut millään valita. Jes. Ongelma ei kuulostanut toisen ongelmana yhtään niin pahalta vaan teki mieli vastata, että tajuatko kuinka onnekas olet!! Ja niin olen yrittänyt ajatella positiivisesti sitä, että on valinnan varaa. Enemmänkin myös niin, että kumman tahansa valitsen se tuo mukanaan opiskelun alalla, jota rakastan ja kaikenlaista muuta oheiskivaa. Enkä enää niin, että jos en valitse tuota jään paitsi siitä ja tuosta ja tästä ja että olisin voinut...

Luultavasti elämässä jää aina paitsi jostain, jos ajattelee niin. Kokoajan. Yleensä on kovin vaikeaa olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Yleensä on valittava toinen. Yleensä jossain muualla olisi just nyt hauskempaa kuin täällä mulla.

Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että en ole seikkailija. Niin epätrendikästä kuin se onkin. En ole haaveillut vaihtoon lähdöstä enkä reilaamisestakaan. Kyllä varmaan uskaltaisin, mutta se ei minua houkuttele eikä kiehdo. Lähdetään Helsingin Elinan kanssa Sunny beachille elokuussa. Matka on taattu lentohotellipaketti buffetaamiaisineen ja matkan tarkoitus on pään nollaus ennen kouluun lähtöä. Helppoa ja halpaa. Ihanaa. Hotellin ainoana miinuspuolena Baareista ja yökerhoista kantautuva häiritsevä melu... ha
Lehdessä kerrotaan suurin otsikoin kuinka sunnybeach on rappiolla. Nuorten hulvaton alkoholinkäyttö on johtanut useisiin kuolemantapauksiin ja raiskauksiin viimeviikkojen aikana. Joo, mutta miksi pelottaisi? Alkoholimyrkytyksen saaminen onnistuu nimittäin missä vain ja törkeästi raiskatuksi voi hyvinkin tulla vaikkapa tutun sedän toimesta ihan tässä meidän naapurissammekin.

Rakastan. Ja nautin elämästä sellaisena kuin se nyt on ja toivoisin siihen mahdollisimman vähän muutosta. "Mahdollisimman vähän" vetää minut automaattisesti Oulun kannalle. Sellaista, mistä ei tiedä, ei osaa kaivata, mutta se, että menettää jotain mistä tietää, tuntuu liian pahalta.
Ehkä siksi meiän Villestä tuntuu pahalta, jos lähden Ouluun. Se on tietävinään, mitä menetän. Mutta kuitenkin on niin että tämä valinta on yksin mun, koska ensivuonna ja seuraavien viiden tai kuuden vuoden aikana pienessä yksiössäni iltaisin itkiessäni itseäni uneen ja kuunnellessani "Didn't we almost have it all:ia" minua tuskin lämmittää ajatus siitä että kyllä isi on minuun nyt tyytyväinen. Tai ajatus siitä, että voisin huutaa Villelle sen olleen ihan väärässä, kerrankin.

Kaleva kirjoittaa muuten Oulun yliopiston olevan Suomen tasokkain yliopisto. :D Niinpä. Kaikki vetävät kotiinpäin. Ehkä jokaisessa kaupungissa voi olla onnellinen. Paitsi tietysti Vaasassa. Tai Sodankylässä.

Ongelmani tuntuu nyt vähäpätöiseltä. Se on sitäpaitsi hyvälaatuinen ongelma. Toisin kuin esimerkiksi syöpä, joka vie hiukset ja kunnon mennessään. Siinä toinen vaihtoehto on selvästi parempi kuin toinen: jäädä eloon.

Niinpä siis...

Lähden Ouluun lukemaan kirjallisuutta.

Varovasti nyt

tää hetki on hauras. Ja lyhyt. Ja merkityksellinen. Ja kipeä. Ja väsynyt. Ja tukala.

Oon surullisin pikkubiisoni tässä elämässä tällä hetkellä. Chris Cornellin Arms around your love on hyvä, mutta surullinen. Se on tän pikkubiisonin biisi. Oh no, here comes the pain that you can't ignore. Oh no, here goes Anna, the little sad biison, to get really drunk with her friends cause she just can't take it.

Sä avasit oven ja mä tulin sisään

Mitä teen? Lähdenkö lähelle vai kauas? Lähellä olisi paljon...vaan ei sitä opettajankoulutusta, joka takaa mulle työn ja kesälomat lopuksi elämääni.

Ahdistaa. Itkettää. Kuristuttaa. On tukalaa. Kukaan muu ei voi tätä ymmärtää eikä voi auttaa. Mietin, että mitä jos oon syksyllä ihan paskana sitten, en haluais olla paskana ihan yksin. Haluan rakkaimman mukkaan. Mutta ei se tule.
Näissä tilanteissa ja hetkissä rakkain painaa yllättäen enemmän kuin sen muisti tai järjellä ajattelikaan painavan. Aina kun oon valitsevinani, että jyväskylä it is, tuntuu kuin sydäntä tai toista keuhkoa revittäis musta irti. Miten vois lähteä, jos se pitää tehdä noin pahoilla mielin?! Eikö sen opiskelupaikan saamisen pitäny olla ihan mahtava ja ilonen asia?
Kaikki hokee, että lähdet vaan ja katsot sitten, kyllä kaikki järjestyy. Minulla on kyllä ihan toisenlainen kokemus noista ihmissuhteista ja parisuhteista ennenkaikkea, ja ei, ne ei todellakaan aina järjesty!!

En tiedä.

Eilen oli VonHertzenbrothersien festarikeikka Torniossa. Aika vähän yleisöä, mutta hyvä meininki. Tosi mahtava keikka taas jälleen kerran. Ne rokkas ja me rokattiin täysillä! ja mentiin keikan jälkeen juttelemaan. Ne tunnisti heti Mikon ja muisti meidät. Oli kivaa. Myös semmonen yllätys siellä oli ku Timo Räisänen, suomalainen Ruotsin listaykkönen, joka ei kuitenkaan osannut sanoa suomeksi kuin "Hyvä paisti, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, räkä, sauna ja löyly". Nolotti ku siinä oli vaan semmonen 20 ihmistä lavan eessä ja kun se oli ihan TOSI HYVÄ vielä. Se vähän itekki naureskeli, että ettekö te tajua että mää oon parasta mitä täällä tapahtuu näiden kolmen päivän aikana. "You don't just know it yet. Really i'm huge in sweden". Ei tajunneet. En yleensä vaikutu ensikuulemasta, mutta nyt oon ehdottomasti hankkimassa sitä neljättä ilmestyvää albumia ja ehkäpä kolmea aikaisempaakin.

Sitten kun tultiin kotiin kiva loppui. Toinen nukahti heti ja toinen jäi valvomaan miettien sitä, että reilun kuukauden kuluttua tätä mitään ei ehkä ole enää. Ei toista, joka unissaankin pitää tiukasti kiinni ja puhelee "Tarvitko juomista" -En kiitos, Tarvitko sinä? "Noo..en minäkään tarvi".

wuhuu jihuu

3 AAMUA! jippii, muuton valmistelut eessä, jippii, lauantaina simerockkiin, jippii

nyt rannalle, jippii

autoja uhkaava leikkuulauta

Edellisen kirjoituksen julkaistuani satuin vilkaisemaan vielä uudestaan Oulun yliopiston sivuja. Sinne oli ilmestynyt valitut 2007-linkki, jota ei vielä tunti sitten ollut ollut ja siellä minä olin. Anna Elina *******; kirjallisuus.

Aika kauan kesti uskoa, että olisin muka päässyt. Lukiko siinä Anna Elina vai sittenkin Anna Elisa? Olisiko siellä voinut olla toinen Anna *******? Painovirheitäkin sattuu. Seuraavana päivänä tuli kirje ja sen myötä varmuus. - Kuinka pieni mahdollisuus olisi kirjoittaa osoitekin väärin? En tiedä vielä tuleeko musta oululaista. Odotan vielä tuloksia muista yliopistoista. Sitten tiedän.

Keskiviikkona olin jo ikeassa ostamassa itselleni leikkuulautaa ja juustohöylää. Isoveli soitti onnittellakseen ja päätyi suurieleisesti kieltämään mua ostamasta muovista leikkuulautaa, koska muovista irtoaa kemikaaleja, jotka vaikuttavat erityisesti ihmisten sukusoluihin ja sitäkautta heikentävästi ihmisten lisääntymiseen. - Ja autoihin, Olli pieni mies lisäsi taustalla.

Hämmentää kovasti tämä kaikki. Missä asun? Miten opintolainaa haetaan? Paljonko vessapaperi maksaa? Tai bussikortti? Millon ikinä nään kemiin jääviä tyttöjä? Missä alan käymään jumpalla? Minkä väriset verhot? Pitäiskö hakkee töitäkin? Kenen vieressä Jellona sitten nukkuu? Entä Mikko?

Pitkästä aikaa..

Noniin. Kuinka iloiseksi voivatkaan pienet asiat tehdä pienen 20-vuotiaan. Bloggeri, joka yhtäkkiä pelittää. Paluun pakastealtaisiin tehnyt Wokki-Couscous kasviksineen. Kaveri, joka on saanut sekä haikailemansa opiskelu- että työpaikan. Silloinkin kun itsellä ei ole tietoa kummastakaan...
Oulun yliopiston tulokset pitäis saada perjantaihin mennessä, mutta siellä kämmäsin niin olan takkaa, että ihan itkettää. Turha selitellä. Ehkä en sitten vain ole sellaista yliopistomateriaalia, ainakaan tällä alalla.

Oon reissannu kesän alun ympäri suomea ja nauttinut siitä. Ei ole tarvinut edes hukkua ikävään kun on ollut muuta. Ikävään hukkuminen saa muutenkin jäädä iäksi 10 aamun päästä. JOO JOO! Vähän väliä satelee, eikä tunnu yhtään kesältä. Aurinko paistaa siellä missä en asu. Vielä ainakaan. Käytiin äidin kanssa vähän ruokaostoksilla. Aurinkokuivattuja tomaatteja, kookosmaitoa, wokkikasviksia, chilijauhetta, kanaa ja vähän muuta. Niistä syntyy elämäni herkku. Tällä hetkellä elän odotuksesta ja ruuasta, mikä näkyy. Teen asialle jotain heti kun jaksan kiinnostua.

Rahaa olen käyttänyt aivan luvattoman paljon. Tarvin kesävaatteita, eikä niitä nyt kuitenkaan voi käyttää kun se luvattu kesä vetäytyikin jonnekin. Ens viikonlopulle on sovittu vanhan yläastekaveriporukan kesken muistelu- ja grillausilta. Kuulostaa kivalta.

Tuu on kotona. Opa ja nopa + kumppanit tulevat ens viikonloppuna tänne. Mummolaan. Kotiin.
Ja mikkokin.

ei vieläkään

Noniin, ei onnistu

saisko takasin sen oman fontin ja muut? en nimittäin kirjota ennen sitä.

viimeinen pisara ei ole liikaa vaan liian vähän

Tänään satoi niin rankasti, että tuulilasinpyyhkimet ei meinnanneet mahtaa mitään. Kävin Lindan kanssa Haaparannalla kaupoissa ja Torniossa koitettiin ettiä kauppoja, mutta ei löydetty. Mistä ne ihmiset ostaa niitten vaatteet? Ai jostain muualta? Niinno ilimeisesti.

Mulla on Johanna Sinisalon Lasisilmä nyt loppusuoralla, se on Jyväskylän kirjallisuuen pääsykoekirjana. Ihan luettava, mutta armotta kopio Saippuaprinssi-leffasta. Kirjojen lukeminen on täyttänyt mun elämän viimepäivinä tai -viikkoina. Siitä on tullut henki ja elämä. Toinen henki ja elämä saapuu huomenna ja viipyy viisi päivää. Viisi ihanan ihanaa päivää. Jotka ei lopu ikinä. Niihä?

Helatorstaina vien hengen ja elämän katsomaan karhuja Ranuan eläinpuistoon ja villisikoja ja korppia. Se väitti ettei siellä voi olla jääkarhua!! Ha, minähän sinulle jääkarhut näytän.

Tein opiskelutöistäni koostuvan sähköisen portfolion valmiiksi eilen. En vaan osannu lähettää sitä kansiota, tai oisinhan mää osannu, mutta kun siihen tuli lukemaan kokoajan, että FAILED.

Täytyy yrittää lisää.

Onko helatorstai sama kun helluntai? Se, millon piti olla hellu tai sitten sitä ei saa koko kesänä. Noni oon kerranki pelannu korttini oikein! :D

No nyt kävi näin.

Siperia opettaa:

* Hyvistä verkostoista on ihan konkreettista hyötyä sillon kun lähtee parille sitskulle ja neljäs onki yhtäkkiä aivan liikaa ja siitä seuraa kokoyön oksennussessio. Tuli vaan mieleen. Tämä siis ei tapahtunut minulle eilen.

* Lauantai-iltana pitäis muistaa laittaa aina puhelin kiinni jos haluaa olla vaan kotona ja nukkuakin. Ku jos ne ei soita, että mikset oo keitolaaaaaaa synttäripäivänäää niin ne soittaa kyytiä. Tämä siis ei tapahtunut Joonakselle eilen.

Eilen oli jännittävä kansallisia tunteita herättävä päivä. Meidän kisastudion miespuoliset edustajat puhkesivat kyyneliin kun Mikko Koivu ratkaisi pelin. Mää annoin kyllä kaiken arvostukseni Hentuselle ja Lehtoselle. Mun oli viimisessä erässä pakko lähtä aina Suomen alivoiman aikana pois toiseen huoneeseen kun mun pää ei yksinkertasesti kestä sitä jännitystä. Sitte mietin sitäki, että kun ne kisat on siellä Moskovassa missä muutenkaan ei ehkä uskaltais naamaansa näyttää, niin miten sitte kun ne suomifanit on poistunu sieltä hallista, onkohan tullu kirveestä?

Tykkäsin euroviisuissa Ranskasta ja tietenki Ruotsin Arkista. Kumpikaan ei pärjänny. Vieläki soi päässä You see baby i'm the worrying kind. Sen voittajan biisistä ei jääny mitään mieleen, kai se oli joku ihan yhdentekevä sitten.

Tänään lepoa ja finaali. Mikko oli aiheuttaa kohtauksen soittamalla, että haluanko huonoja uutisia. TUTUM ja sitten lakkasi sydän lyömästä...
- ÄLÄ SANO ETTÄ SÄÄ ET TUU!
Tulee se keskiviikkona. Se ei vaan saanu kuntsaria ampumisista. viuh ja huoh. Ihanaa. Se tulee. Se rakkain. <3

"ei selviä pääsykoeaineistosta?" Ihan oikeesti?!!?!?!!!

Ei pitäis kattoa Greyn anatomiaa, jos ja kun siitä tulee vaan paha mieli. Ohjusmieskin kielsi eilisen hysteerisen puhelun jälkeen. Oikeastaan se tais kieltää jo aikaisemmankin hysteerisen puhelun jälkeen, mutta en uskonu.

- Onko sulla joku..hätänä?
- On...tai...eii..tai..mää katoin Greyn anatomian justiinsa!
- Aaa.. (se ymmärs yskän heti) (ku semmonen se on..)

Mua pelottaa tommonen, että niiden ihmisten henki on niitten toisten ihmisten varassa. Ja ne toiset ihmisetki on vaan ihmisiä ja se on niille vaan työtä. Joku kuolee leikkauksessa ehkä sen takia, että sillä kirurgilla on rakkaushuolia niin sitä ei se leikkaus oikeestaan paljon kiinnosta tai se ei keskity siihen, kun se miettii sitä mitä se syö kun se pääsee töistä, pitääkö käyä kaupassa? Mua pelottaa se kun ne joutuu lopettamaan sen koiran, kun sille tulee aivohalvaus, koska siitä tulee mieleen Jellona. Ja mua pelottaa se, että jo vaikeasta leikkauksesta selvinny ihana ja onnellinen Denny saa yhtäkkiä parissa sekunnissa aivoihin kerkeävän veritukoksen ja kuolee. Vaikka se oli jonkun rakas. Että joku on menossa naimisiin ja tunnin päästä sitä viedään ruumishuoneelle.

Ohjusmiehenkin onneksi se sarja jäi nyt tauolle vähäksi aikaa.
Minun harmikseni ohjusmies pääsee tauolle vasta viikon päästä. Mutta toisaalta kuitenkin enää viikon päästä.

Ulkona on satanut monta päivää. Luin eilen Torey Haydenin Aavetytön. Se oli puistattava. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala sen sijaan oli aivan mahtava. Vähän puistattava sekin, mutta niin hienosti kirjoitettu ja kerrottu, että viimeisiä sivuja piti säästellä ja kun lopulta suljin takakannen kylmät väreet kulki lävitse monta kertaa. En oo tuntenu semmosta pitkään aikaan, en sillä tavalla ainakaan.

Rovaniemen pääsykoe oli muuten tosi vaikea. En odota pääseväni jatkoon. Sadan kohdan monivalinnassa, jossa menee miinuksia vääristä vastauksista ja jossa sekä "oikein" vastaus että "väärin" vastaus ovat yhtä oikeita, en oo koskaan ollu ihan omillani. Jätin aika monta kohtaa tyhjäksi. Sitten siinä oli vielä semmosia esimerkiksi, että:

"Ongelmaperustainen oppiminen vaatii erityisesti uudistamaan opetussuunnitelmia tavalla, joka tekee mahdolliseksi ammatillisten ongelmien käsittelyn koulutuksen yhteydessä."

A) oikein
B) ei selviä pääsykoeaineistosta
C) väärin

all kinds of times

Hiljainen viikonloppu. Hiljaisempi ku pitkään aikaan. Hiljaisempi ku ikinä, ehkä.

Luin ja olin ja kuuntelin scandinavian music grouppia ja mietin viime kesää ja tulevaa kesää ja kirjoitin ja puhuin vähän puhelimessa ja nukuin päiväunia ja yöunia kissan kanssa. Se hengittää nukkuessaan niin raskaasti sisään ulos, että kun sitä kuuntelee ja pitää sylissään ei voi olla nukahtamatta viereen. Nyt se on ulkona kun aurinko paistaa, sillä taitaa olla kissan päivät.

Kesästä se, että siitä tulee aivan aivan ihana, ihanin kesä ikinä!

Ohjusmies oli vilpittömän iloinen eilen puhelimessa kun ne oli päässeet kolmeksi tunniksi veteraanivapaalle oluthuoneelle. Montako olutta vajaassa kolmessa tunnissa ehtii juoda, ihmettelin. - Tosi monta! Humaltunut ohjusmies hihkui itsekin yllättyneenä suorituksestaan.

Tänään olen saanut luettua 120-sivuisen opettajakoulutusmateriaalin netistä, (se on yllättävän raskasta). Kuka ois arvannu, että se sisältää niin paljon filosofiaa ja totuusteorioita. Raskasta raskasta. Huomenna on pääsykoe Rovaniemellä. Olenko ihan huono ihminen, jos sanon, että odotan enemmän sitä kun pääsykokeen jälkeen menen käymään Someroharjulla? Toki se pääsykoekin on kiva, mutta vaan justiinsa ihan kiva eikä mitään enempää..kun siis mää niin haluaisin tonne vähän muualle...

Liisa-kummi, jota pienenä kutsuin tuttavallisesti Liisa-pummiksi, on kylässä.

Tänään ohjelmassa rentoutumista ja ajatusten kiteyttämistä lukemisen sijaan, Ikea, Suomi-Ruotsi jääkiekkoa jee ja pitkänpitkä sauna. Huomenna ohjusmies <3

Nämä ajat eivät ole meitä varten

Tykkimies on ylennetty ohjusmieheksi. Ohjusmies lähti eilen ja soitti tänään. Taustalta kuulin ampumisia. Ne on leirillä ja kiinni 3 viikkoa. Meidän pitkät viisi päivää menivät jo eivätkä tuntuneet yhtään pitkiltä. Ohjusmiehen tyttöystävän osa on kaikkea muuta kuin herkullinen.

Vappu oli perinteinen sekoilujuhla Oulussa. Tyttöjen kanssa oli kivaa, koska ne on mun lempityttöjä. Baarissa tapasin ihmisiä, sattumalta semmoisiakin, joita en ole koskaan ennen tavannut kuin netissä. Se oli hassua. Kävelin kengät sylissä yöllä Giglin marlinista parin kilometrin päähän nukkumaan sukkasillaan, koska en jaksanu kävellä ennää metriäkään niillä koroilla, kun sattu. Suurimman osan matkasta ohjusmies kantoi mua olkapäillään, koska tiellä oli sen mielestä lasinsiruja ja jotain muuta epäilyttävää.

Ei kannata muuten Iin shellillä (ei varmaan muillakaan shelleillä) ottaa sitä kanakoria. Kukaan kanakorin tilanneista ei saanut syödyksi lautasta edes puolilleen. Lehtipihvit sen sijaan menivät parempiin suihin. Ja mun lasten lehtipihvi (5.30) oli samankokoinen ja annos tismalleen samanlainen kuin Roopen normi lehtipihvi (12.70).

Jyväskylän yliopistosta tuli palaute mun monikollisiin sanoihin liittyneestä etätehtävästä. Sain nelosen. Yhteenvetoa olivat jääneet kaipaamaan loppuun. Mää jäin tietysti kaipaamaan sitä vitosta. Mutta oon tyytyväinen.

Tytti säikäytti mut jättämällä kertomatta palaavansa Brysselistä ja olemalla tupakilla Milkan parvekkeella kun lauantaina menin sinne. Hullu ihiminen. Katoin vaan että jokin ei nyt kuulu tähän kuvaan. Tytti it is. Se aiko hakea tänne Suomeen kouluihin, joten se ei oo ainakaan nyt lähössä minnekään. Hymy.

Tänään on keskiviikko. Tuntuu ihan maanantailta. Oon siivonnu huoneen, lukenu kirjallisuuden pääsykokeisiin 50 sivua vähän vaikealukuista joutavuuksien jumalaa ja soittanu kitaraa. Ainiin ohjusmies opetti mulle kitaransoittoa viikonloppuna ja opin iskemään ees taas ja alas-alas-ylös-ylös-alas-ylös. Viidestoista yö menee nyt aika rutiinilla.

Avrilin uus levy oli muuten aika pettymys. Tai ne viis piisiä, mitkä oon siitä kuullu. Kaks on hyviä. Mulla on semmonen tunne, että nyt ku se on menny naimisiin ja se on onnellinen niin sillä on sama ongelma ku mulla välillä, ettei sillä oo sillon enää oikeen asiaa. "Innocence" on hyvä, koska tiedän täsmälleen miltä siinä tuntuu, kun ihmetyttää milloin ja miten on tullut niin onnelliseksi. Mulla oli se samanlainen tunne kans joskus ennen tammikuun kahdeksannetta. Etäisyys repii.

Tarkoitus on siis pahoittaa lukijan mieli, kun se on kuitenki vaan löhönny...?!

Olen paiskinut hommia, niinkuin sadepäivinä kuuluukin. Luin Marja-Riitta Luukan artikkelit kirjoittamisesta ja sen opettamisesta eri näkökulmista ja tein niistä lukupäiväkirjan. Olin melkolailla erimieltä ja otin vahvasti kantaa. Toivottavasti se ei ole mikään arvostettu tyyppi, koska sen ajatukset ainakin oli tosi keskeneräisiä. Lisäksi tein yhteenvedon opiskelutöistä saamastani vertaispalautteesta. Mulla meni nää molemmat jutut vähän yli annetusta ohjeellisesta pituudesta niinkuin mulle aina käy. Nyt ei kuitenkaan pahasti.

Ja sitte aeropikkiin. Hei

Jälellä kasiykkönen

Tassuttelin tänään leoparditossuilla Milkan kanssa kaupunkiin. Hassua sipsuttaa kissan tassuilla kun ohuen pohjan läpi tuntuu maan muodot, eikä kuulu sitä kopinaa, (mihin oon tottunu ja mistä tykkään,) että täältä tullaan.

Pistettiin haisemaan lindeksissä. Päivän sana: Asusteet. Milka osti kolme vyötä ja kaulakorun ja mekon. Minä ostin vyön ja kaulakorun ja ihan tyhmät amppariaurinkolasit. Tyhmät niistä tuli vasta kotona peilin edessä -realismi iski. Aivan liian isot ja huomionhakuiset ja naurettavat. Mikko tulee inhoamaan niitä. Ja äiti. Ja isi. Kaupassa ne tuntuivat vaan vielä oikein persoonallisilta ja mahdollisilta ja vannottelin kantavani niitä ylpeydellä. Filmitähtilasit. Voi anna. Filmitähdeille ne sopiskin ehkä siks että niillä on usein enemmän tarvetta naamioitua koko kasvot peittävällä aurinkolasilla. Meneehän ne autoa ajaessa, jos vaikka häikäsee...

Sitte innostuttiin lisää ja ostettiin t-paiat. Milkalle valkonen, jossa lukee kullalla JUSTIN ja mulle ruskee ja siinä lukee kullalla BRAD. Sovituskopissa meihin hiipi teiniys ja girlpower. Nooo se menee lenkillä, jos ei muuten. Tänään oli siis aika kevyttä, en uskalla kurkata tilille, sielläkin on varmaan.

Tein tortilloja ja pelattiin äitin ja Tuukan kanssa lupausta. Mikko on leirillä ja odotan sen soittoa että voisin kertoa sille että oon pahoillani siitä ku huomautin niistä tilulilutuksista, kun se ei malta soittaa pelkästään sointuja silleen tylsästi ja ymmärrän kyllä että sen luovuus kärsii semmosista rajoitteista ja että se on oikeesti tosi hyvän kuulostakin ja että se on mun kaikkein lempparein rokkari...ja muutaki.

Vielä 81 aamua.

...melutaan ja syljeskellää-ään!

Häh!? Bloggeri oli muuttunu suomenkieliseksi itsestään. Aika hassua. Olen nimittäin jossain vaiheessa koittanu muuttaa kieltä, että olis helpompaa säätää tän kanssa, jos välillä joutuu, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja nyt kun annoin olla enkä yrittäny mitään se oli muuttunu. Aika monien asioiden kanssa käy näin. Yli kaks viikkoa join kuumaa ja lepäsin ja kurlasin ja sitten tuli lomille mikko, enkä jaksanut hoitaa enää sairauttani vaan päin vastoin uhmasin sitä tuolla keväisessä säässä pikkutakissa ja pikkukengissä ja sortseissa ja sukkiksissa. JA maanantaina ku mikko oli lähteny, huomasin että ei satu enää yhtään ku nielasee. Paranin. Tosta vaan..huomaamatta ja ihan vastoin kaikkia säädöksiä ja järkeä.

Tämä bloggeri antaa mulle paljon enemmän näin. Esikatselu?..wou en ennen tiennyt että tässä on esikatselukin.

Kevät pistää hyvälle mielelle. Kuiva vaaleanharmaa asfaltti ja auringon paiste. Ja justiinsa nää pikkukengät, joita ostin vielä yhden parin lisää..ruotsin puolelta tietenkin. Semmoset kirkkaanpunaiset pikkuavokkaat kuin jotain kiinalaista silkkiä, joissa intialaisia kirjailuja, paljetteja ja helyjä. Ah. Menomatkalla hapitsulle kuunneltiin nostalgista tyrävyötä, koska kirjastosta käteeni osui ihan yllättäen se vanha levy. Ois mulla ollu se omana kotonakin, mutta ei sitä voi kuunnella enää kun se on naarmuuntunu ja kulunu niin huonoon kuntoon. Mulle tuli kaikki ihan mielettömät jutut yläasteajoilta mieleen. Hassua kun muisti kaikki sanatkin ulkoa. Olin tosi tosi liikuttunu..

"Ilta tumma ja sateinen. Siitä viis, mä olen onnellinen.
Sun silmiin vihreisiin niin helposti mä hukkuisin ja niin me suudeltiin.
On jo myöhä kohta huominen. Pitäis lähteä vaikka halua en.
Tiedän, että pakko on taas hyvästellä niinkuin ennenkin, mutta myöhemmin..."

Mikko ei ollu tyrävyöstä ihan yhtä innoissaan. Ei se sille merkinny villejä ihania kesäöitä kun karattiin kotoa, bestisten salaisuusvihkoja, kivojen poikien jakamista: sulle tuo, mulle tuo, Syväkankaan "jengiin" kuulumista, päärynäviinipullojen pummaamista ja sitten piilottamista (kaivamista maahan villasukan sisässä) mansikkanokan metsän suojaan sopivaa ajankohtaa kuten esimerkiksi juhannusta odottamaan, jolloin piilo piti ensin löytää ja sitten pullot kaivaa ylös, pimeitä iltoja meripuistossa kun oli lähes aina satanut ja maa tuoksui märälle ja farkkujen tai micmacin kangashousujen lahkeet kastuivat, cokista jäillä, yökyläilyjä kavereiden luona ja leikkimökeissä, kukaan-ei-tykkää-musta-itkuja ja kyllä-kaikki-tykkää-susta-lohutuksia, ensisuudelmia, poliiseilta tai nuoriskan hyvää tarkoittavalta "Kotona välitetään susta, koulussa välitetään susta, me täällä välitetään susta"-Jopelta karkuun juoksemista, oman elämän haltuun ottamisen tunnetta, pilareiden soittelemista, poikia, jotka huuteli perään ja lähti seuraamaan meitä kaupungilla ja joita myöhemmin tavattiin liikennepuistossa, kirjevihkoja kavereiden kesken, kasien penkkejä, ekoja kännyköitä ja tekstareita ja häläreitä ihastuksille ja ihastuksilta, riparia.

"Tänä aamuna olen kuin toinen, katsot mua olet hurjan vihainen.
Tekis mieli silmät sulkea, ei naama toi sun oloa paranna.
Olen niinkuin ketään ei olisikaan, silti kaikki tuntuu huomaavan.
Voi kun et jäisi kauemmas enää tai menisit muualle itkemään.

Oksettaa, ootko sä vai eilinen?
En tiedä mut mielummin jälkimmäinen. En kai sitä koskaan tietää saa..."

Mikko on kai sitten kuunnellut jotain hyvää musiikkia silloin. Tai joka tapauksessa jotakin toista. Haluaisin kamalasti näyttää mikolle miten paljosta mussa se ei tiedä mitään ja mennä ajassa taakse päin ja ottaa sen mukaan ja näyttää sille secret placen ja metsopiilon ja relletin tupakkihuoneet, mutta se on kai sitten jotain sellaista mikä on vain mun omaa. Tai meidän, jotka silloin oltiin. Ei sellaisia asioita saa välitetyksi toiselle, vaikka kuinka tahtoisi. Oli Mikkokin olemassa jo silloin. Tiedän sen siitä, että se tuli pyytämään mun puhelinnumeroa joskus seiskalla syväkankaankioskin edessä eikä kuitenkaan soittanut sitten koskaan. Ei se sitä itse muistanut enkä ois varmaan minäkään, jos en olisi kirjoittanut siitä päiväkirjaan silloin. Tiedettiin toisemme kyllä, mutta oltiin eri kouluissa ja eri nuoriskoilla ja jonkun toisten tyttö- ja poikaystäviä. Jonkun väärien.

Yhteistä meillä oli levyn tokavika piisi, ajetaan me tandemilla, jota molemmat ollaan rokattu joittenki toisten kanssa. Joittenki väärien. Ollaan monta kertaa leikitty ajatuksella Jos mikko olisi soittanut annalle silloin...

Toisaalta en kyllä usko että mikko olisi tykänny siitä musta joka oli silloin. Nytkin se otti kärsivän kippuranenäilmeensä heti kun aloin maalailla tyrävyö-aikani maisemia ja tyyppejä. En ehkä haluakaan sekoittaa niitä keskenään, Mikkoa ja tyrävyöaikaani, yöks mikä yhistelmä. Ja enhän mää olis voinut mikään villi ja vapaa ja huoleton olla jos olisin osannut silloin jo rakastaa, ei ei...ne eivät vaan millään sovi yhteen. Näin on oikein hyvä.

Illalla soiteltiin ja laulettiin oman yhteisen aikamme musiikkia ja oli mukavaa.

Tuukka on kotona. Tai siis ei juuri tällä hetkellä, koska se lähti yöpilkille ja kelkkailemaan ja me muut odotamme täällä kotona henkeämme pidättäen...kuka hullu lähtee tuonne jäälle, vaikka se sulaa alta!? No..meidän tuukka. Muuten on kyllä kivaa kun tuukka on täällä kotona. Se on niin kotoisa ja hassu ja velimäinen. Elinakin tulee tänään helsingistä ja Milka oulusta, haen sen asemalta kohta. Mikko perjantaina leiriltä. Ja sitten tuo kesäkin tulee, minkä ehtii...

Hei pääsiäinen oli...

...kaikesta huolimatta aika ihana omalla erikoisella tavallaan. Ostin uudet leoparditossut sen kivan ruotsalaisen kenkäkaupan lastenpuolelta. Ne sidotaan nilkan ympärille. Join mahottomasti sitskuakin. Yhtenä iltana vaan..mutta mahottomasti. Oli niin mukavaa kun oli ympärillä ne naamat, joista tykkään. Ja tiskasin, mitä en todellakaan tee mielellään. Ilman kumihanskoja en ollenkaan. On tapahtunut semmoisia asioita, joita ei ole tarkoitettu tässä jaettaviksi. Hyviä ja huonoja. Järkyttäviä. Avuttomuuden tunteita herätteleviä. Semmoisia, joilta kumihanskat eivät suojaa. Elämä voi saada yllättäviä käänteitä. Näissä minun elämäni käänteissä notkuu kuitenkin paljon toivoa ja syvää uskoa, positiivisuutta. Se on pikkuhiljaa opittua.

Eräs ihana ja erityinen suhde täytti yhden vuoden pääsiäissunnuntaina. Onneksi olkoon suhde. Kiitos, sitä tarvitaan.

M kysyi ollessaan eilen lähdössä takaisin, mitä aion nyt tehdä tulevina viikkoina, kun se on poissa. En jaksanut miettiä siihen hätään muuta vastausta kuin "Elää". Siinäkin on jo omat haasteensa.

kurlausta kiiraskeskiviikkona

Paremmin kirjoitan silloin kun olen oikein surullinen tai vihainen. Silloin myös puhun vakuuttavammin. Vihaisena tai surullisena olen melkonen suoriutuja. Onnellisena musta ei ole oikein mihinkään. Siinä valossa nähtynä voin ikäväkseni todeta olleeni onnellinen jo pitkään. Ja saamaton. Semmonen määniinvaantykkään, jonka ympäriltä kaikkoaa kaikki kaverit. Kuka semmosta onnellista lössykkää jaksaa pitemmän päälle katsoa ja kuunnella? No..harvat. Pitää varmaan joku kriisi kehittää sitte pääsykokeiden ajaksi....

Olen vieläkin oikein kipeä. Sen myös kuulee äänestä. En ole päässyt jumppaamaan tällä viikolla. Haittaa vähän ja harmittaa. Liikkumattomuuden huomaa heti löysästä olosta ja vartalosta. Jumppa vaikuttaa mun jaksamiseen ihan oleellisesti, tänä keväänä oon pistäny merkille.

Ei multa oikeasti ole kaikki kaverit kaikonnu vielä. Ne vaan hellustais kaheksana päivänä viikossa, jos se olis mahollista. Niillä näyttäs itellä olevan sama määniinvaantykkään vaihe menossa elämissään. Ja hyvä niin, mutta mietin vaan, että olisko se voinut tulla niille vasta kesällä sen jälkeen ko M on vapautettu armeijasta?! oisko ollu liikaa pyyetty. En mitenkään valita..siis kyllä niillä on..ehdottomasti on aikaa olla munki kanssa aina sillon ku Aapo on töissä tai Jukka on koulussa tai Roope on reeneissä tai Veikko on oulussa taiii.... Oma syyni kun en ole viittiny opetella niitten reeniaikatauluja ja muita menoja ulkoa. Ja hö ei niitä edes ulkoa tarvitse opetella, kun ne voi laittaa ylös lapullekin!

Kävin tänään kaupungilla tuolla myrskyssä ja hain apteekista kipua lieventäviä kurlattavia yrttilääkkeitä. Äiti väittää ettei niitä tarvis kurlata. No tarviihan! Olen tehny niin ennenkin ja on auttanu! Kai se kurlaus jotenki tehostaa sen lääkkeen vaikutusta tai jottain...?! Oon saanu ihan turhia moitteita kurlaamisesta keittiössä. Mikä siinä muka on ällöttävää hä? Kurl kurl..terveys menee eelle.

Viimeksi pääsiäinen on tuntunut näin hyvältä silloin kun vielä jaksoi innostua suklaamunien pikkuyllätyksistä. Tykkimiehellä on neljän päivän pituinen loma, joka alkaa huomenna. Jos olen joskus väheksynyt sinun merkitystäsi ja olemassa oloasia kiirastorstai niin annettakoon se minulle nyt anteeksi. Itseasiassa olet oikein asiallisella paikalla ja oikeassa tehtävässä juuri siinä missä olet ja kiitokseni siitä.

....Nyt täytyy lähteä pelaamaan tyttöjen kanssa aliasta. Niille tuli vapaata ku niiden poikakaverit pelaa siinä vieressä pokeria. M olisi siellä varmaan kans mielellään, mutku jonku täytyy puolustaa maata että voidaan turvallisin mielin katsoa joulukuussa linnanjuhlia telkkarista. (Tai itseasiassa, että voidaan nyt turvallisin mielin pelata aliasta, mutta pitemmällä tähtäimellä mikon korsi on siinä keossa kanssa, joka meille niitä linnanjuhlia suoltaa.) Jokatapauksessa nyt voidaan mitä vaan, koska siellä on minun mikko ja se kyllä pitää meistä huolen!