Thursday, August 04, 2016

Anna mun etsiä ja olla epävarma. Anna mun nähdä maailmaa.

Tiedätkö sen rasittavan äänen, joka juomapullosta lähtee, kun siitä juo? 
Jos et, olisitko ystävällinen ja kertoisit, mistä olet omasi hankkinut? Jonain päivänä nimittäin tuntuu, että olen aina se tyttö, jonka juomapullosta lähtee rasittava ääni.

Kallion kirjaston edessä napani korkeudelta rullailee ohi kaksi korkeintaan kahdeksanvuotiasta tyttöä. "Kumpi susta on vaikeempaa, skeittaaminen vai eläminen?" punatukkainen kysyy raitapaidalta, joka puuskahtaa empimättä: "No eläminen!" 

Kaikki, jotka ovat nähneet minut laudalla, tietävät, kuinka onnettoman tärisevästä kyydistä on kyse ja silti olen samaa mieltä. Molempia voi ehkä oppia.

Kanadassa luen espanjalaisen elokuvaohjaajan Keltaista elämäntaito-opasta, vaikka en koskaan lue elämäntaito-oppaita, jossa hän jakaa sen, mitä on tajunnut parannuttuaan syövästä kolme kertaa. Hän kehottaa kirjoittamaan ylös kysymykset, joita tulee mieleen. Parin päivän aikana olen miettinyt näköjään esimerkiksi sitä, voiko mustassa topissa urheilla yhtä reippaasti kuin pinkissä ja sitä, olisiko jooga voinut pelastaa blogi-Lauran.

Ihastun kirjoittajan tapaan antaa merkitystä hipuille. Hippu on hetki, jona tekee ensimmäisen kerran jotakin, joka niksauttaa elämän pysyvästi vähän uuteen asentoon. Liikkumiseen liittyviä hippuja ovat esimerkiksi, kun ensimmäistä kertaa kävelee koulusta kotiin itse uuden luokkakaverin kanssa hidastellen matkalla tai kun 16-vuotiaana jalkojen mennessä solmuun ja uusien kenkien painaessa hämärässä pysäyttää ensimmäisen taksinsa. Lapsena ja nuorena hippuja kokee erityisen paljon. 

Olen melkoisen onnekas, ja tiedän sen, voidessani lisätä liikkumisen hippuihin ajomatkan vuokratulla valkoisella Mercedes Benzillä Highway neljältä tämän tästä poiketen Torontosta pikkukylien kautta Montrealiin, Ottawaan ja takaisin Torontoon country-radion pauhatessa, järvien, viljapeltojen, pikkutaajamien ja hylättyjen motellien ohi vilistellessä. Syvälle piilotettu country-diggari minussa on noin 1000 kilometrin kohdalla herätetty iäksi. Eihän missään muussa musiikissa (saati hetkessä) sen jälkeen ole riittävästi tunnetta. Kaikkivoipaisuutta.

Muiden keräillessä pokemoneja minä alan keräillä hippuja.

Ensimmäisen kerran 31 vuoden aikana sydämensä särkenyt ystäväni kertoo katsoneensa leffaa jonkun ihan kivan laastarimimmin kanssa, mutta tulleensa samalla viiltävän tietoiseksi siitä, ettei halua suhdetta, jossa pystyy katsomaan elokuvan alusta loppuun, vaan nimenomaan sellaisen, että ei pysty, koska haluaa vaan jutella ja rutistaa ja muhinoida ja tuijottaa sitä toista koko ajan!

Mieti, että me istutaan tällä samalla puistonpenkillä ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä ja puhutaan joistain aivan muista ihmisistä, sanon, koska en osaa muotoilla sanojani yhtä hienosti kuin kolmevuotias, joka päiväkodissa lohduttaa eroahdistuksesta huutoitkuun purskahtavaa samanikäistään: "Älä sure, kyllä me vielä päästään vapaiksi!"

Yöunien viikkotolkulla väistäessä liian koviksi hiljaisuudessa yltyvien kysymysten tieltä on tärkeä muistaa, ettei sillä skeittilaudalla tarvitse horjahdella menemään ihan yksin. Helpottaa huomattavasti, kun joku tarttuu käteen ja ymmärtää vetää koko tärisevän matkan kotiin trukkien ottaessa iskuja Kallion mukulaisiin katuihin.

Torontossa hätkähdän joogan jälkeen infrapunasaunassa, kun nainen, jonka asettautumista viereiselle lauteelle en ole Keltaiseen uppoutumiseltani edes huomannut, pyytää minulta - ah niin kanadalaiseen tapaan - anteeksi. Mitä niin? "This water bottle makes horrible noice, eh?!" hän naureskelee ja ottaa kuin vakuudeksi sanoilleen pitkän korisevan huikan.

Monday, December 07, 2015

Elämäni tiskijukat

Tiskatessa tulee mieleen, että vaikka välttelen sitä viime tippaan, upottaessani lopulta kädet lämpimään vaahtoon, on se yksi minussa hellimpiä tunteita herättäviä tapahtumia. Tiskatessahan ehtii ajatella kaikenlaista, tulee puhdasta ja selkeää.

Olen katsellut koko elämäni tiskaavia miehiä. Ensin isääni, jonka esimerkin myötä tasa-arvo on näyttäytynyt minulle aina itsestäänselvyytenä. Sitten veljiäni.
Ja mitä isot edellä, pienet perässä. Veljenpoikien tuli saada tiskata siitä asti, kun harja pysyi kädessä. Mukit eivät sitten aina pysyneetkään, mutta heidän riemukas tiskikokemuksensa lienee yhden Arabian astiaston arvoinen.

Tiskaavat miehet ovat tuskastuttavan hitaita ja perusteellisia. He ovat ihania. He saattavat esimerkiksi pestä torontolaisesta alakerran kaupasta minulle aamiaiseksi hakemansa omenankin astianpesuaineella. Useassa keittiössä, kaupungissa ja maassa olen ihastellut noita keskittyneitä t-paidan selkämyksiä, jotka pingottuvat kahden lapaluun väliin. Tiskaava mies ei ole menossa minnekään. Hän on jäämässä.

Kollareissaan, sikäli kun ne eivät juuri sillä hetkellä ole minulla lainassa, tiskaava mies on pysähtynyt kuva turvasta ja levollisuudesta.

Tiskaamiseen tulee täysin uusi kulma, kun mies, jossa ei ole tietoakaan turvasta tai levollisuudesta, tulee taakseni, suukottaa hiuksiin, ottaa tiskiharjan kädestäni ja alkaa pestä astioita siitä ylitseni. Kuulemma vähintä, mitä voi tehdä, jos saapuu myöhään. Uhma valuu tiskiveden mukana viemäriin. Varsin katalaa käyttää juuri tiskaamista aseena. 

Tai aseista riisumiseen.

Mutta minä en ollut lainkaan rauhallinen. Muistelin kettua. Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä. (Pikkuprinssi) 

Se ei ole ihan koko totuus, sillä itkemään voi joutua aika hemmetin paljon. Varsinkin, jos on yhtäkkiä tehnyt mieli olla vähän lempeä ja lämpöinen sellaiselle, jonka lähtemistä tai jäämistä ei ole uskaltanut edes ajatella. Jos aina antaa itsestään vain korvalehtensä läpi kuultavan valon, ei lopulta ole mitään, minkä puolesta itkeä. No...siinä on puolensa kyllä. 

Ainakin jos sattuu olemaan sellainen sosiopaattimagneetti, kuin minä olen.

Osittain edellisestäkin johtuen olen monta kertaa muuttanut mieltäni avioliitosta tavoiteltavana instituutiona, mutta siitä en, että jos minua joskus kosittaisiin, ei olisi mitään romanttisempaa, kuin että se tapahtuisi tiskatessa!

Juuri siten kai sitä haluaa tulla rakastetuksi! Täysin teeskentelemättömästi ja odottamattakin läpi tavallisten tiistai-iltojen ja -aamujen, teeveden kohistessa taustalla, hiukset ja puheenaiheet huolettomasti sekaisin, eriparisukat jalassa, tahmaa paidassa ja suupielessä taikinakulhon kaapimisen jäljiltä. Leonard Cohen saattaa tosin soida, tai ei siitä haittaakaan olisi.

Sunday, September 13, 2015

Höyheniin katsomatta

Isi on ottanut Berliinin matkalta mukaansa saksalaisen iltapäivälehden, koska sen takakannessa on juttu, jossa valtava nälkäinen haukka hyökkää lajilleen epätyypillisesti lokin kimppuun. Luontokuvaaja oli ikuistanut reportaasiin verenhimoisen kuvasarjan, jossa nälkäinen haukka liitelee meren yllä kuljettaen lokkiriepulaista valtavissa kynsissään. Se on mennyttä lokkia, ajattelee lukija. Vaan jostain ilmestyykin lokin hurjapäinen ystävä, syöksyy pelottomasti haukan ylle ja nokkii voimiensa takaa pedon päälakea, kunnes tämä päästää irti lounaastaan. Talking about love!

Kun isi mökillä esittelee artikkelia touhuissaan, mietin, mistä tuollaisia lokkeja löytyy!

Miksi olen vetänyt puoleeni enempikin niitä, jotka silmät kiiluen piirittävät minua mittaillen ja arvioiden, voisivatko kauttani saavuttaa jonkinlaista hyötyä mielipahasta piittaamatta. Monesti niillä on pesä jossain aivan muualla. Hyökkäilevät ahnaasti jäätelöni kimppuun. Ja kun tajuavat, ettei heille ole siitä herumassa, valitsevat uhrikseen lähimmän pahaa-aavistamattoman lohikeiton syöjä-poloisen, kenet hyvänsä.

Osittain virheellisesti moinen luotaantyöntävä kaikkiruokaisuus saa varpailleen ihan koko lokkien sukua kohtaan.

Isoveljen perheeseen syntyi kolmas poika. "Great, just what the world needs - another man", sanoisi Sinkkuelämän Samantha. Mutta minä luulen tietäväni, että syntyjä on juurikin sitä, mitä maailma tarvitsee - another great man.
Hassua, miten valmis sitä on nokkimaan kenen tahansa päälakea tuon pienen käärön puolesta, vaikkei häntä ole vielä koskaan edes tavannut. Kummipoikani, josta täten on tullut pikkuveljen ohessa vastuunsa vakavasti ottava 8-vuotias isoveli, kertoo, ettei ainakaan aio opettaa vauvaa kiroilemaan ennen kuin on aivan pakko.

Ymmärrän.
Sellainen tilanne saattaa tulla, kun saa huomata alkaneensa vahingossa seuraamaan instagramissa entisen hellunsa uutta tyttöystävää, jonka kuvia on stalkannut hyvin aikein, kuitenkin varoen painamasta tykkää-nappulaa. Voi helvetti. Vaikka olisi täysin iloinen toiselle suodusta onnesta, saattaa helposti ylianalysoituttaa, näkeekö uusi tyttöystävä tilannetta samassa valossa. Sitä kun yleensä yrittää pysyä kunnioittaen poissa jaloista, koska tietää, kuinka rasittavia toisen (ja miksei omatkin) entiset säädöt ja rakkaudet voivat pahimmillaan olla.

Tai kun alan tarkastella näkemystäni lokeista - olinko liian ankara - ja juuri silloin parvekkeelleni lentää harakka, joka nokkii antaumuksella syysiltojen punaviinifiilistelyyn varattua vaniljakynttilää, varastaa siitä ison palasen ja lehahtaa tiehensä.

"Ope, onko mun käsi jotenkin liian musta, ettei se erotu tuosta oranssista seinästä?" tuhahtaa kasiluokkalainen, joka on mielestään viitannut koko tunnin saamatta vastata.
Rasismi-kortin käyttämiseen joutuu tottumaan oppilaiden kanssa, jotka ovat saaneet kuulla erilaisuudestaan lapsesta saakka. Lanttulaatikon hakureissun oli tyypillisesti keskeyttänyt keski-ikäisen mies, joka lähikaupan  pihassa kehotti rakentavasti pyöränsä selästä kaikkia n*******tä painumaan v*****n Suomesta. Oppilaani kertoo tulleensa surulliseksi lähinnä mukana olleiden pikkusisarustensa puolesta, mutta toivottaneensa miehellekin oikein hyvää joulua!

Usein tunnen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä töitä sen upean, viisaan ja avarakatseisen sukupolven parissa, joka vastaa vihaan rakkaudella. Tunnen olevani oikeassa paikassa opettaessani heitä, mutta samalla minulla on heiltä paljon opittavaa.

Kaduttaa heti, että olen negistellyt harakalle. Nauran helpottuneena, kun kynttilärosvo myöhemmin palaa rikospaikalleen vielä useita kertoja jyystämään herkkuaan. Kyllähän siitä riitttää. Toivottavasti sen maha ei tule kipeäksi.

Wednesday, May 27, 2015

Tuonpuoleinen

Oliko se niin, että ne, jotka eivät itse osaa, opettavat? 
Pädin oppilailleni, ettei ”Tuonpuoleinen” ole hyvä otsikko. He kirjoittivat aineistoesseitä David Eaglemanin novellista "Summa" (Tarinoita tuonpuoleisesta, 2009). Epäkiitolliseksi tehtäväkseni jää punakynän sauhuttaminen.

Koko kevään, kaiken hereilläoloajan, olen ollut niin opettaja, että en ole ollut mitään muuta. En ehtinyt. Uupumuksen murskaamana olen räjähtänyt itkuun kotimatkalla ruuhkametrossa. Rakastan työtäni, mutta sen määrä saa minut toisinaan huolestumaan. 
Esseevuoriin hautautuneena en ole voinut välttyä miettimästä omaa rajallisuuttani. Ajan rajallisuutta. Olen maannut lattialla ja kuullut, kuinka elämä ajaa kotini ulkopuolella suhisten alas kolmatta linjaa. 

Kerran pystymättä liikkumaan. Voimapyörällä jumppaillessa kipu sivaltaa lävitseni kuin minut olisi seivästetty lattiaan. Vaarallinen vehje. Makaan naamallani ja luulen halvaantuneeni, koska selkäranka ei liiku ja joka paikkaan sattuu. Kun onnistun kurottelemaan puhelimen käteen, soitan ensimmäisenä ystävän poikaystävälle, joka ei vastaa, mutta viestittää parturista perään: sopiiko jos soitan myöhemmin?  Sopiihan se, ihan ku mää tästä mihinkään olisin menossa. Ehdin miettiä, kauanko ihminen selviää syömättä ja juomatta. Valitsen eloonjäämisen ja näppäilen parturoitavan pahaa-aavistamattoman ystävän numeron. Helpotusitkuni säikäyttämä ritarillinen hän saapuu puolentunnin kuluessa, pukee tärisevän ja nolon ihmisriekaleen ja vie lääkäriin, jossa saan kipulääkettä, lihasrelaksanttia, saikkua ja nukkua.

Viikon kuluessa pää jo kääntyy ja vaikka niskaan sattuu edelleen, palaan ihmettelemään, miten kummassa mun elinaika tulee riittämään kaikkeen, mitä haluan tehdä?

Miten voi olla yhtä aikaa opettaja, ystävä, rakastaja, maailmanvalloittaja, jooga-guru, kolumnisti, tytär, koulumusikaalin ohjaaja, lapsenlapsi, joka käy kylässä, prinsessa, punaisen ristin vapaaehtoistyöntekijä, kutsuvieras, pöytätenniksen puoliammattilainen, äänestäjä, spontaani eläjä, helsinkiläinen, turkulainen, suurperheen äiti, runoilija, asuntosäästäjä, seinäkiipeilijä, virkamiesnainen, sisko, (kummi)täti, puolimaratoonari, kimppakyytiläinen, laulaja, koiran hoitaja, kissan hoitaja, norsun hoitaja, sienestäjä, innovatiivinen kokki, filosofian maisteri, aliaksen hallitseva korttelimestari, juhlakalu, käsilläseisoja, hän, joka muistaa ottaa vitamiinit aamuisin, jotka aloittaa lasillisella ph-arvoja tasoittavaa sitruunavettä?

Jos ei ehdi käydä edes Porvoossa?

Eaglemanin ajatuksia herättävässä novellissa Tuonpuoleista kuvataan paikaksi, jossa kaikki kokemuksensa elää udelleen siten, että samankaltaiset tapahtumat on ryhmitelty yhteen: Käytät kaksi kuukautta ajamalla autoa kotikadullasi, seitsemän kuukautta harrastat seksiä. Nukut kolmekymmentä vuotta avaamatta silmiäsi. Viisi kuukautta kuluu vessanpöntöllä lehtiä selaillen.

Tuonpuoleinen ei totta vie ole mitään herkkua puolentoista vuoden jonottamisineen, kuuden tunnin vihreän valon odottamisineen, seitsemän tunnin oksentamisineen, kuudenkymmenenseitsemän päivän sydänsuruineen, puolen vuoden mainosmaratoneineen ja viidenkymmenenyhden päivän mittaisine miettimisineen, mitä laittaisi päälleen.

Julmasti minua ravistelee kohta, jossa etsitään viidentoista kuukauden ajan kadonneita esineitä. Viisitoista kuukautta ei riittäisi tuonpuoleisessani mihinkään. Inhoan sitä, että olen sellainen hökäle, jolla on koko ajan joku hukassa, vaikka se aivan äsken oli tässä. Kun en keskity. Tai keskityn, mutta jo johonkin muuhun.

Tuonpuoleisessani juoksisin tosi monta hikistä päivää asemalaiturilla ehtiäkseni junaan. Melkein yhtä monta tuijottaisin hengästyneenä junan perävaloja tappiota nieleskellen. Viikkokausia pahoittelisin myöhästymisiäni. Ja siirtelisin papereita, niitä helposti hukkaan meneviä, pinosta toiseen. Tee-mukien sarjakaatelemisesta saisi myös komean pätkän. Sotkut pääsisi onneksi siivoamaan sitten kerralla. Kuinka surullista on tajuta, että aivan liian kauan olisin tyytymätön itseeni. Tuntisin alisuoriutuvani. Ulkonäkökriiseilisin monta kuukautta, vaikka jokainen minuutti on liikaa.

Kauhusta jäykkänä olen juuri saavuttamassa tietoisuuden siitä, kuinka tuskaisen pitkiä vuosikymmeniä viettäisin korjaten näitä aineita uudelleen ja uudelleen, kun erään lukiolaispojan päätäntä tulee hätiin: Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että tuonpuoleinen ei ole samanlainen kuin tekstissä, vaan tuonpuoleisessa saa kokea ne elämänsä hetket uudelleen, mitkä itse haluaa. ”Ihana ajatus”, kommentoin liikuttuneena konseptin laitaan. Hänen tuonpuoleisensa on ensimmäinen, johon olen koskaan halunnut uskoa.

Halu uskoa kasvaa mykistävien kuolinuutisten edessä. Onkohan 7000 metrin korkeudesta pudonneella vuorikiipeilijällä tuonpuoleisessa lukuisia lumisia huippuja ja auringonlaskuja ihailtavanaan? Valmistaako hän parhaillaan herkullista ankan rintaa, jauhaa kuuluisien mojitojensa sekaan tuoretta minttua? Hakeeko hän jälkiruuaksi maailman suurimman lakujätskiannoksen? Ehkä hän on saanut lumisista huipuista tarpeekseen ja nauttii auringonlaskunsa vaihteeksi tropiikissa...

Hiukan helpompi on hyväksyä se, että mummoni mies, jota olen pitänyt vaarina syntymästäni saakka, siirtyy tuonpuoleiseen viettämään 93-vuotis-syntymäpäiväänsä. Hän puristaa äitini kättä ja viimeisiksi sanoikseen tuskin kuuluvasti kiitos. Herrasmies loppuun saakka. Veljeni mielestä "vähän sellainen vihreä".

Viime kesänä oli meidän vuoromme viedä varavaarini ulos katsomaan maailmaa. Työntää häntä pyörätuolissa, kun hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Ajeluttaa hänet viimeistä kertaa mökilleen ja muihin tärkeisiin maisemiin. Hautajaisissa nyyhkimisen sijaan on merkittävää olla rakkaidensa lähellä, kun he elävät. 

Jotakin tunnen tehneeni oikein, vaikka minulla on lähelläolijana totta vie kunnostautumista.

Kylvän parvekkeelle basilikan ja rosmariinin. Kuoleman sijaan aion keskittyä elämään. Sepäs sattui myhäilee kolmen aamun päässä suvi suloinen aivan selvästi kutsuen kuin tilauksesta operiepulaisen elohon: kutkuttavan ihaniin reissuihin, lupaavaan läsnäoloon. Uusiin sellaisiin hetkiin, joissa kelpaa sitten tuonpuoleisessakin riemulla raidailla.

Wednesday, February 04, 2015

Throw me to the wolves and I will return leading the pack

Graduaineistossani käsitellään yhdessä ja yksinolon paradoksia eli suurin piirtein sitä, kuinka parisuhde ja rakkaus välttelevät toisiaan. Lohduton viesti kuuluu, ettei ulkoisesti esteetön rakkaus voi kestää. Pariutumisen näennäinen helppous eli se, että saamme aika vapaasti valita, ketä haluamme rakastaa, on sabotoinut jotain romanttiselle rakkaudelle ominaisia piirteitä. Ja koska rakastavaiset eivät enää länsimaissa liittoudu taistelemaan ulkomaailmasta tulevaa uhkaa, esimerkiksi eri kasteihin kuulumista, sovittuja avioliittoja tai riidoissa olevia mahtisukujaan vastaan, ovat kamppailut siirtyneet parisuhteen sisälle.

Kuolemattomia rakkaustarinoita halutaksemme on keksittävä jotain niin älytöntä kuin että tää toinen olis ihminen ja se toinen olis vampyyri. Ja tosielämässä hekään eivät kestä. 

Julistauduttuani suureksi rakkaustutkijaksi tulen ajatelleeksi sitä suutarinlapsiraukkaa, jolla ei ollut kenkiä. 

Onko mitään epätieteellisempää kuin kirjoittaa tutkimusta siitä, kuinka lohduton, avuton, haikea ja kuitenkin toiveikas tunnelma on Pmmp:n Päiväkoti-biisissä. Heilutella jalkoja. Purra huulta. Yrittää pysyä asiallisena. Ja järjissään katsellessaan samalla oslolaisen olohuoneen ikkunasta avautuvaa näkymää suoraan lapsien täyttämälle päiväkodin pihalle. Ne tuli leikkimään. Tietysti myös ilma on kauniimpi kuin aikoihin. Enkä itkekään - en, mutta pari kertaa hengitän kyllä syvään. 
Taisin jo silloin tietää, etten enää, sitten kuitenkaan, ollut sun tyttö.

On siedettävämpää olla oikeasti yksin kuin yksin yhdessä.
Kehrään ystävieni sylissä ja haluan, että minua silitetään.

Ystävät muistuttavat, ettei yhden tai kahden tai viidenkäänkymmenen pikkujulmurin vuoksi kannata muuttaa nunnaluostariin. 

Mutta ei kannata kuulosti minusta ihan kokeilemisen arvoiselta haasteelta silloinkin, kun esittelin gradun aiheen joskus sata vuotta sitten Turun yliopistossa. Eihän tästä voi tehdä. Tai voi, mutta hyvää arvosanaa se ei tule saamaan. 

Watch me.

Heitän luostarin kirjahyllystä vaaleanpunaisissa, arvoisissaan, kansissa erottuvalle Magnaksi arvioidulle epätieteelliselle tutkimukselleni onnellisen silmäyksen. Odotetusti teoriaosuuden ohueksi jääminen kerää moitteita, mutta analyysi todetaan taitavaksi ja kieli kauniiksi, paikoin jopa lyyriseksi.

Olen vihdoin, virallisesti ja täyspäiväisesti, äidinkielenopettaja.


Koulupäivän jälkeen kävellessäni M-junalle mietin lapsen kouluainetta ja hymyilen itsekseni. Kun tulen isoksi, haluan mennä naimisiin. Jos kukaan ei huoli minua, alan opettajaksi.

Ei mikään huono valinta. Vastavalmistuneilla opettaja-poloisilla ei tosiaan taida olla pahemmin aikaa tulla huolituiksi. Ja ovathan he puuduttavaa seuraa, herranjestas. Kuukausia sitten irtauduin kynän ja paperilehtiön kanssa treffeille, ensitreffeille vieläpä, joissa ihan oikeasti suunniteltiin mun tunteja!

En osaa sanoa, kumpi töihin hukuttautumisesta ja huolimis-asioiden vastenmielisyydestä on syy ja kumpi seuraus. Ovatko seuraavat ensitreffini seitsemän vuoden kuluttua suoraan alttarilla koko Suomen ihmeteltävänä, koska vain opettaessani heitin muun menemään? Vai hukuttaudunko töihin juuri vältelläkseni koko huolituksi tulemisen paradigmaa siihen liittyvine riskeineen, pelkoineen ja ahdistuksineen?

Usein opettajat ovat sillä tavalla liikaa tietäväistä sakkia, etteivät enää usko moniinkaan huolimisiin. Itse asiassa mitä enemmän he vastaanottavat keskiyöllä "teetkö mun kanssa vauvoja"-viestejä muiden poikaystäviltä, sitä kauempana huolimisesta he haluavat pysytellä.

Lukiolainen ei suostu kirjoittamaan. Hän ei ota pyynnöstäni, käskystäni, neuvottelustani eikä uhkauksestani huolimatta esille vihkoa ja kynää. Mä tulin lukioon, koska luulin, että täällä tehtäis järkeviä asioita ja luulin, että täällä tultais fiksummaksi. 

"Niin luulin minäkin" väsymykseni nostaa päätään. Kadun tuhahdusta heti, kun näen loukanneeni oppilasta.

Oho, ai niinku Challenge accepted?! nauraa toinen. Pyytäessäni keksimään argumentteja loman loppumisen ja kouluun palaamisen puolesta hän on erehtynyt sanomaan, että et säkään pysty.... 

Ai en pysty? 

Muutama viattomasti alkanut esimerkki kasvaa puolen oppitunnin pituiseksi intohimoiseksi tsemppi-puheeksi äidinkielen oppimisen tärkeydestä ja ihanuudesta teemalla "kieleni rajat ovat maailmani rajat", joka sisältää esimerkiksi osiot "kielihän on se, mikä erottaa ihmisen eläimestä", "kieli on kaiken ajattelemisen perusta" ja "äidinkieli on tunnekieli, joka läpäisee kaiken inhimillisen toiminnan" tosielämän esimerkkeineen. Myöhemmin tuuletan liikutuksen vallassa, kun vastaan tulee esseitä, joissa oppilaat ihan pokkana esittävät omina pohdintoinaan, kuinka kieli todellakin erottaa ihmisen eläimestä. Puheen retoriikka onkin sitä luokkaa, että kelpaisi helposti jonkun puolimakean jenkkileffan lentokenttäkohtaukseen. Tai pukukoppiin ennen viimeistä matsia, josta kaikki on kiinni. 

Se ensimmäinen lukiolainen, joka ei koko kaksoistunnin aikana ole suostunut tekemään yhtään ainoaa tehtävää, koska ne ovat tyhmiä, syö ilmapopcornejaan ja innostuu: Tää on just kovaa! Miksei meillä ole tämmöstä enemmän?! 

Sunday, November 09, 2014

Dear haters! I have so much more for you to be mad at. Just be patient.

Eräänä sunnuntaina huomaan telkkarin jääneen päälle, kun kuulen naisäänen kertovan itsensä nolaamisen erikoisosaamisekseen. Liity kerhoon ystävä kallis. Sinkkulaivaa ei yleensä voi katsoa ulvomatta myötähäpeästä. Jostain syystä ihan aina ei ole varaa.

Syystä, joka kuuluu lokeroon: "todella herttaisella päättäväisyydellä viikonloppuyönä tehdyt valinnat".

Onneksi tänään ei ole sellainen sunnuntai. 

Silloin kun harmillisinta on, ettei Pete Parkkonen tykkää takaisin Tinderissä, ovat asiat melko mallikkaasti. Gradu on kansissa, maisterin paperit odottavat allekirjoituksia ja minä opetan täyttä päätä. Ja opin, lisää. Innostun ja jännitän ja onnistun ja epäonnistun aika vähän ja nautin. Ystävät vierailevat ja hemmottelevat tanssiaskelin, jouluisin asioin tai ihan vain olemalla siinä. 

Yksi heistä onnittelee lyhyehkön ajelehtimiseni päätymisestä ryhdikkyyteen ja aikaansaavuuteen. En edes ole koko ajan myöhässä. Hold that thought. Kumartuessaan ottamaan maitoa teehensä hän erehtyy vilkaisemaan purkin päiväystä ja haluaa perua sanansa. Jotkut asiat eivät muutu. Tapailin kerran kundia, joka toi mukana oman maitopurkin tullessaan kylään. True story.

Toiset sitten muuttuvat.

"Vanha Anna ei olisi toiminut noin" ystävä tokaisee vähän naureskellen. Tarkoittaa ehkä ihan hyvää, mutta huomautan vähän närkästyen, että kyllä mä olen se sama Anna. Askelista kaikkein hätäisimmät johtavat välillä tiloihin, jotka voivat herättää kummastusta. Ennen eivät samalla tavalla johtaneet, koska ne otettiin aina jonkun rinnalla ihan totisena laput silmillä 14-vuotiaasta lähtien. Silloin kun kaikki on selvää, niin kuin se, kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa, ei joudu niin helposti tilanteisiin, joissa ei ole yhtä selkeää oikeaa ja väärää. Vanha Anna sai kai siksi osakseen vähemmän paheksuntaa. Vaikka saihan sekin, koska aina jotain ärsyttää.

Voin kertoa, että molemmat Annat, niin vanha kuin uusi, ovat jopa turhan ankaria itseään kohtaan ja morkkistelevat ihan huolella omastakin takaa. Ulkomaailmalta voisi toivoa joskus vähän armollisempaa kivitystä. 

Ajatukseni kiteytyvät ystävän instagram-kuvaan, jossa ihmiset ovat kerääntyneet tuijottamaan heppua, joka kohoaa punaisten ilmapallojen kannattelemana kohti painotonta tilaa. Kuvassa lukee: Everybody just wants to be liked and accepted. Except for Tom. Tom doesn't give a shit. Vakuudeksi tästä Tom näyttää ulos mukavuusalueelta liihotellessaan keskaria säyseälle laumalle ja heidän mielipiteilleen. 

I wanna be Tom.

Tom ei morkkistelisi.

Ja Tomin tuskin tarvitsisi seisoa käsillään ennen töiden hakemista, jotta veri valuisi päähän, koska jännittää niin, että on pyörtyä. Mistä vielä erittäin pätevä cv kainalossakin kumpuaa se pelko, että ei kelpaa - tarve pyytää anteeksi ja väistyä? 

Tom ei varmaankaan menettäisi keskittymiskykyään ja yöuniaan tullessaan ilkeillyksi sellaisten ihmisten taholta, joita piti kavereinaan. Selän takana tietty. Klassikko. 
En usko, että Tom käyttäisi sen jälkeen energiaansa monen päivän itsetutkiskeluun, vaikka sisimmässään tietää, että naisten välisen solidaarisuus-kulttuurin luomin edellytyksin muut ovat käyttäytyneet huonosti eikä itse. 

Muuan lahtelaisen suuren runoilijan sanoin vihaajat vihaa, meitsi vaan takas vilkuttaa. Antaa niiden hiillostaa, nä nä nä nä nää nää. Suuresti ihmettelen, kuinka huonosti (vai sittenkin hyvin?) pitäisi mennä, että olisi aikaa tuhlattavaksi vihaamiseen? 

Torjutuksi ja tuomituksi tuleminen on haiden jälkeen pelottavinta, mitä on. On kyse sitten mistä tahansa tärkeästä asiasta, kuten työjutuista tai ihmissuhteista.

Ei sellaisessa jatkuvassa pelossa ole hyvä olla ja elää. En jaksa enkä halua olla koko ajan turvaamassa selustaa. Aion elää tätä elämää sillä rohkeudella, jota tarvitaan maalivahdin ottamiseen pois kentältä. Jos kaikki röyhkeyteni hiusten kihartamisesta hukkaan festareilla menemiseen häiritsevät, varoitan tässä samalla muitakin kavereitani siitä, että nyt kannattaa toden teolla lähteä läpyttämään. Tulen suurella todennäköisyydellä suorittamaan kyseisiä hirveyksiä vastakin. Tai sitten kannattaa miettiä, onko ylipäätään vihainen mulle vai itselleen? 
Kyllähän sitä tosiaan sais olla jatkuvasti mielensä pahoittamassa, jos valitsisi sellaisen tien. Ympäristöllä on tapana tarjota siihen erilaisia mahdollisuuksia jatkuvasti.

Mutta sori vaan, ei meitsi ala. Ja jos tämä on osa sitä mun kuuluisaa röyhkeyttä niin guilty as charged.

Onneksi on paljon ihmisiä, jotka eivät ala myöskään. He keskittyvät hyvään ja pistävät sen kiertämäänkin. Kuin todistukseksi siitä saan juuri riemuisasti yksintanssiessani Peggyn tahtiin yksiöni keskilattialla liikuttavan viestin opiskelukaverilta:

Tämmöinen kevyt sunnuntai-illan kyssäri: oot yks positiivisimmista nuorista naisista, jonka tiiän. Inspiroit! Mulla alkaa loppuu ihan totta usko näissä mieskuvioissa. Taas mönkään. Sä sanoit häissä niin pysäyttävästi, että kyllä sä rakkauteen vielä uskot. Miten? :D

Tänään on hyvä sunnuntai. Isänpäivä.

Tapasin isin viimeksi muutama viikko sitten. Johtajankoulutus-asioissa Helsingissä vierailessaan hän ehdotti tapaamista siinä Runebergin patsaalla. Ovelasti tunnustamatta, etten tiedä, mihin päin pääkaupunkia kansallisrunoilija on sijoitettu (nyt tiedän), ehdotin toista lounasravintolaa Manskulla. Selvä, no tapaammeko sitten siinä Kolmen sepän patsaalla?

Tuo on niin mun isiä, jonka tapaa hahmottaa maailmaa voisi luonnehtia kaikin tavoin uniikiksi.

Tavatessamme Kolmen sepän patsaalla, jonne suunnistan arvaamalla, mikä patsas voisi olla kyseessä, hän on ihanan vanhanaikainen oma itsensä ja tarjoaa käsivarttaan tartuttavaksi. Nuorempana se hermostutti ja nolostutti minua. Kun isi tarjosi koulukavereilleni puvun takissaan välimerellistä simpukkakeittoa ja pohti itsekseen ääneen vesikäärmeitä, onko niitä, mietin aina, miksei isi voinut olla niin kuin muidenkin kavereideni kemiläiset jalkapalloisät, jotka hallitsivat kaukosäädintä ja kertoivat kalsareissa puujalkavitsejä.

Koska isi on noiden teini-iän nolostumisvuosien jälkeen jälleen sankarini, varsinainen Tom, annan hänen taluttaa minut kömpelösti liikennevalojen yli. Ja riisua takkini ja siirtää tuolin alleni, kun istun.

Jonkin hölmön juttuni keskeyttää työpuhelu, johon isi useiden anteeksi pyyntöjen saattelemana vastaa. Vangitaan...vangitaan vaan, ilman muuta isi vastaa hyväntuulisesti puhelimeen. Vaikka minusta on vähän perverssiä, että isi vangitsee tullissa kiinnijääneitä huumausaineiden salakuljettajia kesken kanahalloumsalaatin syömisen, olen hänestä ylpeä. Ja hän jaksaa palata kuuntelemaan ihan tyhjänpäiväistä juttuani, jossa ei vangita ketään.

Joka vuosi mietin, kuinka etuoikeutettuja ovat he, jotka viettävät tätä päivää isänsä kanssa.

Erityisesti sen ymmärtää hetkinä, joina eilen sairaalaan kiidätetyn ystävän isän äkillisesti repeävä aortta, tai epäily siitä, muistuttavat, että elämä voi muuttua sekunneissa. Ystävän isä selvinnee suurella säikähdyksellä, levolla, voimakkailla kipulääkkeillä ja mahdollisesti myöhemmin suoritettavalla rutiinileikkauksella. 
Säikähdyksestä seuraa sentään jotain hyvää. Saadessaan puhua sairaalassa makaavan lääkkeistä tokkuraisen isänsä kanssa ystäväni kertoo rakastavansa häntä. No sehän on kiva kuulla, jokseenkin vaivaantunut isä toteaa jäyhään tyyliinsä. No SANO SE NYT SILLE! ystävän äiti hermostuu taustalla, jolloin ystävän isä heltyy: Niin minäkin sinua.

Kerään kaiken rohkeuteni suorittaakseni samanlaisen uroteon ja soitan Kemiin. Oma isini kertoo purkittaneensa kurpitsaa. Hänen aorttansa voi onneksi hyvin. Purkit ovat pullollaan etikkaliemessä lilluvaa kellertävää vihannesta. Rakkaus tuntuu liian juhlavalta mahtuakseen samaan keskusteluun. Miksi jonkin täytyy aina revetä ennen kuin sanat saa kakistetuksi ulos? 

Mitä olisin halunnut kertoa, on samalla vastaus opiskelukaverini viestissä esittämään kysymykseen. Että isini (ja äitini) tavasta rohkaista minua ajattelemaan ja tekemään asioita omalla tavallani sekä rakastaa ja kunnioittaa minua juuri sellaisena, olen oppinut puolestani rakastamaan ja kunnioittamaan muita, sekä sen, että kaikki minussa on tuon rakastamisen ja kunnioittamisen arvoista.

Friday, September 05, 2014

Heartbreak makes you grow some balls

Yläkoulukäisten poikien ainekirjoituksissa, joissa piti kuvailla elämäänsä kymmenen vuoden kuluttua, toistuvat samat teemat. Minun iässäni pojat ovat rikkaita ja joko johtavassa asemassa tai töissä futiksen parissa. Melkein kaikkia on lykästänyt, koska suurin osa ajaa Lambourghinia, se on tärkeää. Heidän ikäisenään en edes tiennyt, mikä Lambourghini on. Jos tarkkoja ollaan, en tiedä vieläkään. Enemmän hämmennyn kuitenkin siitä, että jokaisella heistä on tyttöystävä tai vaimo. Suurimmalla osalla jaloissa hääräilee omia lapsiakin.

Missä vaiheessa se muuttuu? Mitä sellaista tapahtuu kymmenen vuoden aikana, että tyttöystävistä ja vaimoista hankkiudutaan eroon tai kierretään edelleen kaukaa, jos ollaan sinne saakka pystytty erossa pysymään?

Jos Dynamon tanssilattialla huutaa kolmen kieppeillä lähtevänsä puoleksi vuodeksi Torontoon, kerääntyy eteen nopeasti jono, josta tuuppailla matkoihinsa lakimiehiä ja urheilijoita ja ekonomeja, jotka kymmenen vuotta sitten luulivat äidinkielen ainekirjoitustunnilla haluavansa vaimon ja kaksi lasta.

Torontossa puolen vuoden päästä kotiin palaavan suomalaistytön edessä tuo jono on kolminkertainen.
"Anna, don't expect to find love in this city!", tolkutettiin monesta suunnasta, kun muutin sydämeni sitten kuitenkin varastaneeseen pilvenpiirtäjäkaupunkiin, jonka kiivaasti sykkivä pinnallinen deittailuskene sai aluksi tottumattoman haukkomaan henkeään.

Yläkouluikäiset tytötkin seurustelevat kymmenen vuoden päästä, mutta heidän poikaystävänsä ovat Christianeja ja Joshuoita ja Alejandroja. He asuvat ulkomailla.

Ymmärrän yskän.


Olen aina kuulunut niihin rakkauden itsemurhapommittajiin, jotka uhraavat rakkauden eteen itsensä ja antavat kaiken omastaan, lainaavat vielä vähän toisilta ja antavat senkin. Nyt se geeni on poistunut mun DNA:sta. Kaikki on ihan hyvää, kivaa ja parhaimmillaan todella hauskaa tai toisinaan vähän kurjaa vastapainoksi, mutta mikään ei räjähdä rinnassa.

Onko minun iässäni kaikilla jo oma lastinsa - se joku, joka puristaa kourassaan sydämemme riekaleita, mitä sitten kostetaan hullun kiilto silmissä kaikille tielle osuville?! Tahtomattaankin.

Tunnissa minulle nousee 39:n asteen kuume pelkästä tukalasta "mitä tämä on" -keskustelusta, joita en muuten niitäkään osaa enää käydä. Puhutaan mielummin jostain...puhutaan banaanikärpästen tuhoamisesta?! 

Kun rakastumme täpöllä johon kuhun, joka ei ehkä vastaa tunteisiimme samalla voluumilla, meillä on tapana silti luulla, että kyllä se vastaa. Meidän on vaikea ymmärtää olevamme jollekin vain ihan kiva. Keksimme typeriä selityksiä hänen käytökselleen, koska emme hyväksy jossain sisimmässä tiedostamaamme totuutta: emme ole hänelle riittävän erityinen.

Kun hän peruuttaa kauan odottamamme tapaamisen parempien bileiden ilmestyessä tyhjästä, muistamme oharipuhelusta sen, että hän kysyi, miten viime viikkoinen tenttisi meni (hän muisti!) ja sen, että hän sanoi meitä kuitenkin vastustamattoman hellyyttävästi kuumaksi ja tiitteräksi äikänopeksi. Vietämme iltaa miettien, onko tiitteryys hyvä vai huono asia ja mitä se oikeastaan tarkoittaa.

"Hän kuulosti kyllä oikeasti todella harmistuneelta, kun ei nyt nähdä" selitämme ystäville. Ja hyvää tarkoittaen ystävät osallistuvat tähän petokseen. Tyttöjen teehetken aikana on päästy yhteiseen varmuuteen siitä, että kundihan tässä itseasiassa on uhri jouduttuaan vastentahtoisesti juomaan alkoholia ja valvomaan, vaikka olisi tietysti mielummin nyt vieressämme katsomassa dokumenttia ja mussuttamassa karkkia.

Uskomatonta, kuinka hölmöjä voimme olla, viisaat aikuiset, halutessamme vain niin kovasti jonkun haluavan meitä niin kuin me haluamme häntä. Tai mielummin vielä enemmän. Tai luulemme haluavamme. Tuo haluhan vain kiihtyy, kun jossain syvimmällä sisimmässä tiedostamme, ettei hän halua ja näin elämäntehtäväksemme tulee saada hänet muuttamaan mieltään, koska yhtäkkiä koko olemassaolomme on siitä riippuvainen.

Erityisen hölmöjä tajuamme olleemme vasta, kun joku todella haluaa meidät ja jos olemme onnekkaita, vielä meidän parastammekin ja asettaa naurunalaiseksi kaikki aiemmin kuulleemme tai itse keksineemme selitykset
siitä, miksi joku ei ole kahteen viikkoon ehtinyt soittaa, vaikka todella paljon olisi halunnut.

Hän nimittäin soittaa lävitse vaikka kaikki mielikuvituksetonta nimeäsi kantavat naiset, (joita kuulemma on 36 kappaletta yksistään Turussa ja sen lähikunnissa) saadakseen lopulta puhua sen oikean kanssa. Tai hänen sylistään saattaa herätä ihan yllättäen toivottamaan hyvää itsenäisyyspäivää suurten lumihiutaleiden valuessa taivaalta hitaasti ja taianomaisesti kippisteltyään ensin ystävän sinkkukotitupareissa "ei mennyt niin kuin Strömsössä"-parisuhteiden päättymiselle. 

Uudenkarheasta sylistä huolimatta tilanne on pelottavan tuttu. Mä olen ollut tässä joskus ennenkin, tajuan. Mä en voi elää tätä enää uudestaan, tajuan.

Vuoden aikana olen ollut sekä hän, joka odottaa soittoa, että hän, joka unohtaa soittaa. 

Jälkimmäisessä roolissa olen rempseästi suosinut surullisen huonoja kielikuvia: 
"No mieti, jos sulla on koira, jota tosi paljon rakastat ja sitten se koira kuolee ja sulle vaan tulee sellanen olo, että ei kiinnosta enää koskaan ottaa toista tilalle" selitän ja mietin, kuinka mieltäylentävää mahtaa aikuiselle miehelle olla koiraan verratuksi tuleminen tällä tavalla, mutta koska saatan puhua ennen kuin ajattelen, jatkan vielä: "Että on kiva leikkiä toisten koirien kanssa ja se menee hyvin, mutta just se omaksi ottaminen ei vaan tunnu hyvältä idealta, koska sitten se rupeaa muistuttamaan liikaa siitä edellisestä olematta kuitenkaan se." 

Ei kovin mieltäylentävää. Hän kertoo sen minulle.

Toisella kerralla koetan puhua enemmän suoraan: 
"No tiiäkkö kun tykkään susta tosi paljon. Saatan vähän rakastaakin. Mutta kun olen joskus ollut niin rakastunut, että olin valmis hyppäämään junan alle sen toisen puolesta. Niin nyt mää en enää hyppäis."

Hän on samaa mieltä siitä, että vain silloin, kun junan alle hyppääminen tulee kyseeseen, on jutussa jotain järkeä.
Sääli.

Kolmanteen kertaan mennessä olen alkanut rakastaa itseäni riittävästi ymmärtääkseni, ettei tilanteeni vaadi sen kummempia selittelyjä: 
"Ei vaan huvita. Mulla on vaan menny maku".

En sano, että tämä olisi välttämättä pysyvä tila, sillä palattuani Suomeen, sen nykyiseen pääkaupunkiin entisen sijaan, olen saanut todistaa elämänkokemuksiensa viisastaman ja kovettaman ystävän täydellistä pehmenemistä yllättävän salamarakastumisen myötä. Kaikki aamun jaetusta Hesarista, salamimakkarasta ja kynsisaksista liittyvät nyt entisen kyynikko-ystävän uuteen helluun, johon palataan keskustelussamme vähintään kahden minuutin välein. 
Ja jos koetan vaihtaa puheenaihetta johonkin neutraalilta vaikuttavaan asiaan, kuten vaikka vihreään väriin, on juuri vihreä - kuinkas sattuikaan - aivan taatusti yksi hellun lempiväreistä tai jos ei ole niin sininen käy yhtä hyvin. Ja ainakin hän on joskus a) pukeutunut vihreään b) tehnyt jotakin jollekin vihreänsävyiselle asialle c) lausunut jonkin valloittavista mielipiteistään vihreään liittyen.

Rakastuneista ihmisistä näyttää tulevan vähän hölmöjä ja toimintakyvyttömiä. Ehkä se on välttämättömyys, jonka avulla ihmiset saadaan uskomaan, että on hyvä idea sitoutua yhteen kumppaniin. Onpa hyvä, että rakastumista on pidetty loitolla minusta, sillä tarvitsenkin koko aivokapasiteettia gradun viimeistelyyn ja sitä seuraavaan työnhakuprosessiin. 

Omassa elämässäni rakkautta on paljon. Se näyttäytyy pieninä tekoina. Minun elämässäni rakkautta on tuoda vesilasi toisen vuoteen viereen, kun tietää, että tällä tulisi herättyään olemaan paha krapula.

Mitä parisuhteeseen tulee, tuo aivot sulattava kokonaisvaltainen räjähdys on edelleen vähimmäisvaatimus. Vasta sen jälkeen aletaan edes kartoittaa mahdollisuuksia jakaa kaikki tulevaisuuden aamut, illat ja How I met your motherin tuotantokaudet; punnita, kuinka suurta merkitystä antaa sellaisille sivuseikoille kuin toisen huumeongelma tai menneisyys partiolaisena.