Saturday, October 21, 2017

#Niinmuaki

Kun törmäsin muutama päivä sitten #metoo -kampanjaan, ylenkatsoin sitä, kuten lukuisia muitakin somekampanjoita. Vaikka tiesin aiheen koskettavan itseäni, ajattelin, etten halua tehdä näin ikävästä asiasta numeroa. En lähtisi mukaan moiseen vihaiseen huomiohuoraamiseen. Kampanjalle on helpompi naureskella, kuulostaahan se naisten ensimmäisen maailman ongelmalta: "harmi, kun olen niin hyvännäköinen, että kaikki haluavat mua". Vähättelyni taustalla vaikuttavat sama epäusko ja häpeä kuin seksuaalista häirintää kohdatessani: onko reaktioni liioiteltu tai olenko itse antanut ymmärtää jotain väärin? Vaikenemalla ahdistelusta suojelen itseäni, koska pelkään kantavani sen seuraukset.

Ensimmäisessä kesätyöpaikassani 15 vuotta vanhempi perheellinen esimies kosketteli ja ehdotteli sopimattomia heti ensimmäisestä työpäivästäni alkaen. Olin hirveän pettynyt, olinhan ensimmäistä kertaa hoitanut itselleni töitä enkä aikonut niistä luopua! Kun keräsin rohkeuteni ja osoitin, etten olisi leikissä mukana, hän suuttui ja haukkui työtaitoni päivittäin, antoi kurjimmat ja raskaimmat työvuorot poikkeuksetta minulle, soitteli vapaa-ajallani kertoakseen, ettei minusta ole mihinkään ja neuvoi hankkimaan vähemmän vastuullisen työn, levitti huhua osaamattomuudestani, puhui yliesimiehelleni minusta muiden kuullen "tapauksena" ja kirjoitti painajaismaisen kesän päätteeksi alhaisen työtodistuksen. 

Nielin itkua. Pukeuduin peittävämmin, vaikka esimieheni muistutti, että ihoa saisi näkyä. Häpesin niin paljon, etten uskaltanut kertoa vanhemmilleni tai poikaystävälleni. Kestin vain. Silmää lipevästi iskevät asiakkaat eivät olleet mitään häneen verrattuna. Ei heistä pitäisi edes puhua samassa lauseessa. Toivonkin, että kampanjan herättämässä tunnemyllerryksessä harmillinen, mutta sinänsä vaaraton tahdittomuus osattaisiin erottaa väkivaltaan rinnastuvasta välineellistämisestä. 

Seksuaalisen häirinnän tunnusmerkit täyttyvät, kun tilanne alkaa tuntua häirinnän kohteesta uhkaavalta. On tietysti ikävää, että joku vastenmielisenä pitämäsi setämies intoutuu ehdottelemaan likaisia Lidlin leipäosastolla tai vielä ikävämpää, kun auton ikkuna rullataan alas ja huudetaan kovaäänisesti HUORA ylittäessäsi suojatietä. Olen molemmissa tilanteissa itsekin pahoittanut mieleni. Myös perseen puristelu tanssilattialla voi olla ällöttävää, mutta kohtauksesta on aika helppo poistua. Se ei ole samalla tavalla vahingollista kuin silloin, kun seksuaalista häirintää käyttää vallan välineenä henkilö, jolla oikeasti on valtaa.

Välittömän fyysisen uhan sijaan seksuaalinen ahdistelija saattaa olla niin kutsuttu portinvartija tai auktoriteetti, joka istuu niiden asioiden päällä, joita sinä tavoittelet, ja jolla ainakin on valtaa vaikuttaa elämäsi olosuhteisiin. Asetelman epätasa-arvoisuus tekee tilanteesta törkeän. Ahdistelu ilmenee kiristyksenä tai painostuksena, ja se voi vakavasti häiritä tai estää esimerkiksi töihin pääsemistä, työn tekemistä tai uralla etenemistä. #Metoo-kampanjan taustalla vaikuttaakin juuri Hollywood-näyttelijöiden protesti. Vaikutusvaltaista elokuvatuottajaa syytettiin siitä, että tämä käytti valta-asemaansa väärin ja ahdisteli seksuaalisesti useita eturivin näyttelijöitä - jopa raiskasi yhden. Tuottaja sai potkut perustamastaan yhtiöstä valtavan mediahuomion saattelemana. Keskustelun kiehuessa näyttelijä Alyssa Milano kehotti seksuaalista häirintää kohdanneita naisia kirjoittamaan "#metoo" Twitterstatukseensa, jotta ongelman laajuus tulisi ymmärretyksi. 

Vastavalmistunut opiskelukaverini teki opettajan sijaisuuksia, kun eräs hänen sijaistamansa eläkeikää lähestyvä opettaja ehdotti kahvilla käymistä. Hän kertoi jäävänsä pian eläkkeelle. Hän voisi suositella opiskelukaveriani seuraajakseen. Kiinnostuneena ja otettuna opiskelukaverini luuli ammattitaitonsa puhuneen puolestaan, kunnes eläköityvä opettaja jatkoi, ettei hänen puolisonsa ymmärrä, mutta sinä taas kun olet niin nuori ja kaunis niin voitaisiin tavata vapaa-ajalla ja vaikka mennä yhdessä johonkin hotelliin. Kun tyrmistynyt opiskelukaverini torjui ehdotuksen, sijaisuudet loppuivat. 

Äidinkielenopettajana en ylläty, että #metoo on tullut monella tavoin ymmärretyksi ja herättänyt siksi muutakin kuin innostusta tasa-arvon edistämiseen. Onhan ihmisten (luetun)ymmärtäminen heikentynyt huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Naisten seksuaalista ahdistelua vastustava kampanja ei ole maahanmuuttajien huhutusta raiskauspiikistä johtuva kampanja, eikä se ole miesten lynkkauskampanja. Kaikki miehet eivät alista naisia. Työurallani ja elämässäni olen tavannut paljon enemmän mukavia, kunnioittavia ja kannustavia miehiä, jotka parhaimmillaan ovat puolustaneetkin minua ahdistelijoita vastaan. 

Opiskeluvuosinani työskentelin pikaruokaravintolassa yksin myöhään illalla. Eräs asiakas saapui työpaikalleni kuukausien ajan elellen harhoissaan välillemme kehkeytyneestä rakkaussuhteesta. Tilanne kärjistyi piinaavaksi, kun hän alkoi seurata minua, oli selvittänyt kotiosoitteeni ja työvuoroni ja uhkaili minua ja poikaystävääni onnettomuudella, jonka pystyi kuvailemaan karmivan tarkasti. Kun en uskaltanut enää kävellä töihin tai sieltä kotiin, otin poliisiin yhteyttä. Poliisi sanoi voivansa asettaa lähestymiskiellon (miehellä oli entuudestaan jo yksi), mutta totesi, että konkreettista hyötyä siitä ei olisi. Silloinen esimieheni oli huolissaan turvallisuudestani ja terveydestäni ja otti ongelman vakavasti. Kun ahdistelija seuraavan kerran saapui, oli esimieheni kookkaine ystävineen vastassa. He pelottelivat miehen tiehensä samoilla aseilla, joita hän oli käyttänyt minuun. 

"Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Kampanjaa vähättelevät, vastustavat ja siitä suuttuvat kovaäänisimmin ne, jotka jollain tapaa tunnistavat kritiikin kohteesta itsensä. He, jotka säikähtävät sitä, etteivät uhrit suostukaan vaikenemaan ja ottamaan häpeää kantaakseen, kuten on totuttu. Toki miehet myös osittain aiheellisesti pelkäävät leimautuvansa seksuaalisiksi ahdistelijoiksi pelkän ulkonäön kommentoimisen, pitkän katseen tai pienen viattoman flirtin johdosta. Osa naisista epäilemättä hyödyntääkin häirintäkorttia valtaa, huomiota tai muuta etua saadakseen. Some pursuaa ihmettelyä siitä, uskaltaako naista enää ollenkaan lähestyä, pyytää edes kahville saamatta syytöstä ahdistelusta. Niinpä. Naisilta todellakin edellytetään nyt suhteellisuudentajua! 

Mutta hei mies, älä sinäkään heittäydy aivottomaksi marttyyriksi. Sopivan ja sopimattoman välinen raja voi joissain tilanteissa tuntua häilyvältä, mutta viimeistään kun sinulle kerrotaan, että olet ylittänyt sen ja että käytöksesi on ahdistavaa tai loukkaavaa, lopeta. Älä ainakaan suutuksissasi rupea kostamaan. Puhumattakaan siitä, että täysin tietoisesti vaatisit seksiä sinuun riippuvuussuhteessa olevalta ihmiseltä. Rautalangasta väännettynä: jos esimerkiksi jonkun teatterikorkeakoulun pääsykokeissa ehdotat jollekin saunomista, ja hän kieltäytyy, älä anna sen vaikuttaa arvioosi hänen kyvyistään näyttelijänä. 

Miehet ovat tervetulleita omien häirintäkokemustensa kanssa saman hashtagin alle. Mieheen kohdistuva seksuaalinen häirintä yksittäistapauksen tasolla on ihan yhtä törkeä. Kampanjan pääasiallisena kohderyhmänä ovat naiset yksinkertaisesti siitä syystä, että naisten seksuaalinen häirintä on varsin laaja ongelma. Pelkästään lähipiiriäsi haastattelemalla selviää, että naiset kokevat seksuaalista häirintää moninkertaisesti miehiin verrattuna, kokeile vaikka.

Sunday, September 10, 2017

Murtumisia

Meinasin jo välillä kirjoittaa onnesta, mutta en uskaltanut. Oppii varovaisemmaksi, kun rakkauselämä muistuttaa laskeutumista toistuvasti syöksykierteellä ja hampaat edellä asvalttiin.

Parvekkeen ovenkahvakin murtuu käteeni. Se tuntuu vertauskuvalta. Käykö niin kaikelle, mihin kosken? - Are you kidding me?! kysyn parvekkeen ovenkahvalta, joka nyt kuitenkin on olevinaan jotakin ei-niin-murtuvaa metallinomaista ainetta.

Kun törmään häneen bussipysäkillä, käännyn vaistomaisesti pois, kuten me loukkaantuneet 14-vuotiaat teemme. Hän ihmettelee, olenko muuttanut, kun mulla ei koskaan ole valoja päällä. Yhtäkkiä hän sanoo jotain ja välttelee katsettani. En saa sanoista selvää, mutta jotenkin tärkeältä se vaikuttaa, joten vähän liian innokkaana pyydän häntä toistamaan.
- Niin että sun bussi tuli.

Mun sydäntä sydäntä särkee-ee laulaa Erin ei yhtään liian dramaattisesti kuulokkeissani, kun kyynelten sumentama Sturenkatu liukuu ohitseni. Osuvasti sydämeni päällä tykyttää vasta tikattu leikkaushaava, jotta rinnan repeäminen ei välttämättä jää pelkästään metaforaksi. Kipu ja polte kuuluvat niin oleellisesti asiaan, että menee sekaisin, aiheutuvatko ne tikeistä vai luopumisesta.

Onpas herkullinen itsenäinen pasta, äiti kannustaa, kun olen onnistunut tekemään ruokaa ja lähettämään siitä kuvan perheelleni elonmerkiksi.
Näytät hyvältä, ystävät valehtelevat, kun olen itkenyt kaksi vuorokautta pimeässä huoneessa pystymättä nousemaan sängystä. Tuovat suklaata. Muistuttavat, että olen selvinnyt pahemmastakin. Tietävät jonkun kivan, jonka kanssa pitäisi lähteä treffeille. Sanot vaan heti, kun jaksat.
Ihmettelen, miten ystäväni ovat vielä siinä. Juuri kun olen aikeissa epäillä, etten ole kovinkaan rakastettava, he ovat siinä. Tunnen siitä syvää onnea.

Elämä jatkuu, se on pahinta.

Haluaisi vain juuri ne yhdet tietyt sopivasti lihaksikkaat käsivarret ympärilleen. Haluaisi juuri ne hänen käyttämänsä lempinimet, Toukan ja Mymmelinkin, vaikka siitä ei aiemmin pitänyt. Ei haluaisi hyvästellä hänen perhettään ja hänen ystäviään. Eikä syödä kenenkään muun tekemää munakasta vuoteessa. Haluaisi hänen luentonsa Star Warsista, vaikkei niistä elokuvista välitäkään. Haluaisi hänen äänensä ja hänen tuoksunsa. Haluaisi sen tuoksun, joka ottaa vastaan hänen eteisessään, niin että tuntee tulleensa kotiin. Haluaisi hänet sohvalle liikuttumaan uskomattomalla voimalla, kun Venäjältä adoptoitu mies vihdoin tapaa ensi kertaa kauan kadoksissa olleen siskonsa. Haluaisi olla hänen parinsa Aliaksessa. Olisi halunnut olla hänen parinsa.

Osaako joku muu jossain piiloutua yhtä hellyyttävästi viltin alle hetkellä, jolla pitäisi alkaa pakkaamaan?

Että jostain ihmisestä voi tulla se tärkein. Ja että silti juuri häntä ei saa pitää.

Thursday, August 04, 2016

Anna mun etsiä ja olla epävarma. Anna mun nähdä maailmaa.

Tiedätkö sen rasittavan äänen, joka juomapullosta lähtee, kun siitä juo? 
Jos et, olisitko ystävällinen ja kertoisit, mistä olet omasi hankkinut? Jonain päivänä nimittäin tuntuu, että olen aina se tyttö, jonka juomapullosta lähtee rasittava ääni. 

Kallion kirjaston edessä napani korkeudelta rullailee ohi kaksi korkeintaan kahdeksanvuotiasta tyttöä. "Kumpi susta on vaikeempaa, skeittaaminen vai eläminen?" punatukkainen kysyy raitapaidalta, joka puuskahtaa empimättä: "No eläminen!"


Kaikki, jotka ovat nähneet minut laudalla, tietävät, kuinka onnettoman tärisevästä kyydistä on kyse ja silti olen samaa mieltä. Molempia voi ehkä oppia.


Kanadassa luen espanjalaisen elokuvaohjaajan Keltaista elämäntaito-opasta, vaikka en koskaan lue elämäntaito-oppaita, jossa hän jakaa sen, mitä on tajunnut parannuttuaan syövästä kolme kertaa. Hän kehottaa kirjoittamaan ylös kysymykset, joita tulee mieleen. Parin päivän aikana olen miettinyt näköjään esimerkiksi sitä, voiko mustassa topissa urheilla yhtä reippaasti kuin pinkissä ja sitä, olisiko jooga voinut pelastaa blogi-Lauran. 

Ihastun kirjoittajan tapaan antaa merkitystä hipuille. Hippu on hetki, jona tekee ensimmäisen kerran jotakin, joka niksauttaa elämän pysyvästi vähän uuteen asentoon. Liikkumiseen liittyviä hippuja ovat esimerkiksi, kun ensimmäistä kertaa kävelee koulusta kotiin itse uuden luokkakaverin kanssa hidastellen matkalla tai kun 16-vuotiaana jalkojen mennessä solmuun ja uusien kenkien painaessa hämärässä pysäyttää ensimmäisen taksinsa. Lapsena ja nuorena hippuja kokee erityisen paljon. 

Olen melkoisen onnekas, ja tiedän sen, voidessani lisätä liikkumisen hippuihin ajomatkan vuokratulla valkoisella Mercedes Benzillä Highway neljältä tämän tästä poiketen Torontosta pikkukylien kautta Montrealiin, Ottawaan ja takaisin Torontoon country-radion pauhatessa, järvien, viljapeltojen, pikkutaajamien ja hylättyjen motellien ohi vilistellessä. Syvälle piilotettu country-diggari minussa on noin 1000 kilometrin kohdalla herätetty iäksi. Eihän missään muussa musiikissa (saati hetkessä) sen jälkeen ole riittävästi tunnetta. Kaikkivoipaisuutta. 

Muiden keräillessä pokemoneja minä alan keräillä hippuja. 

Ensimmäisen kerran 31 vuoden aikana sydämensä särkenyt ystäväni kertoo katsoneensa leffaa jonkun ihan kivan laastarimimmin kanssa, mutta tulleensa samalla viiltävän tietoiseksi siitä, ettei halua suhdetta, jossa pystyy katsomaan elokuvan alusta loppuun, vaan nimenomaan sellaisen, että ei pysty, koska haluaa vaan jutella ja rutistaa ja muhinoida ja tuijottaa sitä toista koko ajan!

Mieti, että me istutaan tällä samalla puistonpenkillä ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä ja puhutaan joistain aivan muista ihmisistä, sanon, koska en osaa muotoilla sanojani yhtä hienosti kuin kolmevuotias, joka päiväkodissa lohduttaa eroahdistuksesta huutoitkuun purskahtavaa saman ikäistään: "Älä sure, kyllä me vielä päästään vapaiksi!"


Yöunien viikkotolkulla väistäessä liian koviksi hiljaisuudessa yltyvien kysymysten tieltä on tärkeä muistaa, ettei sillä skeittilaudalla tarvitse horjahdella menemään ihan yksin. Helpottaa huomattavasti, kun joku tarttuu käteen ja ymmärtää vetää koko tärisevän matkan kotiin trukkien ottaessa iskuja Kallion mukulaisiin katuihin.

Torontossa hätkähdän joogan jälkeen infrapunasaunassa, kun nainen, jonka asettautumista viereiselle lauteelle en ole Keltaiseen uppoutumiseltani edes huomannut, pyytää minulta - ah niin kanadalaiseen tapaan - anteeksi. Mitä niin? "This water bottle makes horrible noice, eh?!" hän naureskelee ja ottaa kuin vakuudeksi sanoilleen pitkän korisevan huikan.

Monday, December 07, 2015

Elämäni tiskijukat

Tiskatessa tulee mieleen, että vaikka välttelen sitä viime tippaan, upottaessani lopulta kädet lämpimään vaahtoon, on se yksi minussa hellimpiä tunteita herättäviä tapahtumia. Tiskatessahan ehtii ajatella kaikenlaista, tulee puhdasta ja selkeää.

Olen katsellut koko elämäni tiskaavia miehiä. Ensin isääni, jonka esimerkin myötä tasa-arvo on näyttäytynyt minulle aina itsestäänselvyytenä. Sitten veljiäni.
Ja mitä isot edellä, pienet perässä. Veljenpoikien tuli saada tiskata siitä asti, kun harja pysyi kädessä. Mukit eivät sitten aina pysyneetkään, mutta heidän riemukas tiskikokemuksensa lienee yhden Arabian astiaston arvoinen.

Tiskaavat miehet ovat tuskastuttavan hitaita ja perusteellisia. He ovat ihania. He saattavat esimerkiksi pestä torontolaisesta alakerran kaupasta minulle aamiaiseksi hakemansa omenankin astianpesuaineella. Useassa keittiössä, kaupungissa ja maassa olen ihastellut noita keskittyneitä t-paidan selkämyksiä, jotka pingottuvat kahden lapaluun väliin. Tiskaava mies ei ole menossa minnekään. Hän on jäämässä.

Kollareissaan, sikäli kun ne eivät juuri sillä hetkellä ole minulla lainassa, tiskaava mies on pysähtynyt kuva turvasta ja levollisuudesta.Tiskaamiseen tulee täysin uusi kulma, kun mies, jossa ei ole tietoakaan turvasta tai levollisuudesta, tulee taakseni, suukottaa hiuksiin, ottaa tiskiharjan kädestäni ja alkaa pestä astioita siitä ylitseni. Kuulemma vähintä, mitä voi tehdä, jos saapuu myöhään. Uhma valuu tiskiveden mukana viemäriin. Varsin katalaa käyttää juuri tiskaamista aseena. Tai aseista riisumiseen.

Mutta minä en ollut lainkaan rauhallinen. Muistelin kettua. Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä. (Pikkuprinssi)

Se ei ole ihan koko totuus, sillä itkemään voi joutua aika hemmetin paljon. Varsinkin, jos on yhtäkkiä tehnyt mieli olla vähän lempeä ja lämpöinen sellaiselle, jonka lähtemistä tai jäämistä ei ole uskaltanut edes ajatella. Jos aina antaa itsestään vain korvalehtensä läpi kuultavan valon, ei lopulta ole mitään, minkä puolesta itkeä. No...siinä on puolensa kyllä. 

Ainakin jos sattuu olemaan sellainen sosiopaattimagneetti, kuin minä olen. 

Osittain edellisestäkin johtuen olen monta kertaa muuttanut mieltäni avioliitosta tavoiteltavana instituutiona, mutta siitä en, että jos minua joskus kosittaisiin, ei olisi mitään romanttisempaa, kuin että se tapahtuisi tiskatessa! Juuri siten kai sitä haluaa tulla rakastetuksi! Täysin teeskentelemättömästi ja odottamattakin läpi tavallisten tiistai-iltojen ja -aamujen, teeveden kohistessa taustalla, hiukset ja puheenaiheet huolettomasti sekaisin, eriparisukat jalassa, tahmaa paidassa ja suupielessä taikinakulhon kaapimisen jäljiltä. Leonard Cohen saattaa tosin soida. Tai ei siitä haittaakaan olisi.

Sunday, September 13, 2015

Höyheniin katsomatta

Isi on ottanut Berliinin matkalta mukaansa saksalaisen iltapäivälehden, koska sen takakannessa on juttu, jossa valtava nälkäinen haukka hyökkää lajilleen epätyypillisesti lokin kimppuun. Luontokuvaaja oli ikuistanut reportaasiin verenhimoisen kuvasarjan, jossa nälkäinen haukka liitelee meren yllä kuljettaen lokkiriepulaista valtavissa kynsissään. Se on mennyttä lokkia, ajattelee lukija. Vaan jostain ilmestyykin lokin hurjapäinen ystävä, syöksyy pelottomasti haukan ylle ja nokkii voimiensa takaa pedon päälakea, kunnes tämä päästää irti lounaastaan. Talking about love!

Kun isi mökillä esittelee artikkelia touhuissaan, mietin, mistä tuollaisia lokkeja löytyy!

Miksi olen vetänyt puoleeni enempikin niitä, jotka silmät kiiluen piirittävät minua mittaillen ja arvioiden, voisivatko kauttani saavuttaa jonkinlaista hyötyä mielipahasta piittaamatta. Monesti niillä on pesä jossain aivan muualla. Hyökkäilevät ahnaasti jäätelöni kimppuun. Ja kun tajuavat, ettei heille ole siitä herumassa, valitsevat uhrikseen lähimmän pahaa-aavistamattoman lohikeiton syöjä-poloisen, kenet hyvänsä.

Osittain virheellisesti moinen luotaantyöntävä kaikkiruokaisuus saa varpailleen ihan koko lokkien sukua kohtaan.

Isoveljen perheeseen syntyi kolmas poika. "Great, just what the world needs - another man", sanoisi Sinkkuelämän Samantha. Mutta minä luulen tietäväni, että syntyjä on juurikin sitä, mitä maailma tarvitsee - another great man.
Hassua, miten valmis sitä on nokkimaan kenen tahansa päälakea tuon pienen käärön puolesta, vaikkei häntä ole vielä koskaan edes tavannut. Kummipoikani, josta täten on tullut pikkuveljen ohessa vastuunsa vakavasti ottava 8-vuotias isoveli, kertoo, ettei ainakaan aio opettaa vauvaa kiroilemaan ennen kuin on aivan pakko.

Ymmärrän.
Sellainen tilanne saattaa tulla, kun saa huomata alkaneensa vahingossa seuraamaan instagramissa entisen hellunsa uutta tyttöystävää, jonka kuvia on stalkannut hyvin aikein, kuitenkin varoen painamasta tykkää-nappulaa. Voi helvetti. Vaikka olisi täysin iloinen toiselle suodusta onnesta, saattaa helposti ylianalysoituttaa, näkeekö uusi tyttöystävä tilannetta samassa valossa. Sitä kun yleensä yrittää pysyä kunnioittaen poissa jaloista, koska tietää, kuinka rasittavia toisen (ja miksei omatkin) entiset säädöt ja rakkaudet voivat pahimmillaan olla.

Tai kun alan tarkastella näkemystäni lokeista - olinko liian ankara - ja juuri silloin parvekkeelleni lentää harakka, joka nokkii antaumuksella syysiltojen punaviinifiilistelyyn varattua vaniljakynttilää, varastaa siitä ison palasen ja lehahtaa tiehensä.

"Ope, onko mun käsi jotenkin liian musta, ettei se erotu tuosta oranssista seinästä?" tuhahtaa kasiluokkalainen, joka on mielestään viitannut koko tunnin saamatta vastata.
Rasismi-kortin käyttämiseen joutuu tottumaan oppilaiden kanssa, jotka ovat saaneet kuulla erilaisuudestaan lapsesta saakka. Lanttulaatikon hakureissun oli tyypillisesti keskeyttänyt keski-ikäisen mies, joka lähikaupan  pihassa kehotti rakentavasti pyöränsä selästä kaikkia n*******tä painumaan v*****n Suomesta. Oppilaani kertoo tulleensa surulliseksi lähinnä mukana olleiden pikkusisarustensa puolesta, mutta toivottaneensa miehellekin oikein hyvää joulua!

Usein tunnen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä töitä sen upean, viisaan ja avarakatseisen sukupolven parissa, joka vastaa vihaan rakkaudella. Tunnen olevani oikeassa paikassa opettaessani heitä, mutta samalla minulla on heiltä paljon opittavaa.

Kaduttaa heti, että olen negistellyt harakalle. Nauran helpottuneena, kun kynttilärosvo myöhemmin palaa rikospaikalleen vielä useita kertoja jyystämään herkkuaan. Kyllähän siitä riitttää. Toivottavasti sen maha ei tule kipeäksi.

Wednesday, May 27, 2015

Tuonpuoleinen

Oliko se niin, että ne, jotka eivät itse osaa, opettavat? 
Pädin oppilailleni, ettei ”Tuonpuoleinen” ole hyvä otsikko. He kirjoittivat aineistoesseitä David Eaglemanin novellista "Summa" (Tarinoita tuonpuoleisesta, 2009). Epäkiitolliseksi tehtäväkseni jää punakynän sauhuttaminen.

Koko kevään, kaiken hereilläoloajan, olen ollut niin opettaja, että en ole ollut mitään muuta. En ehtinyt. Uupumuksen murskaamana olen räjähtänyt itkuun kotimatkalla ruuhkametrossa. Rakastan työtäni, mutta sen määrä saa minut toisinaan huolestumaan. 
Esseevuoriin hautautuneena en ole voinut välttyä miettimästä omaa rajallisuuttani. Ajan rajallisuutta. Olen maannut lattialla ja kuullut, kuinka elämä ajaa kotini ulkopuolella suhisten alas kolmatta linjaa. 

Kerran pystymättä liikkumaan. Voimapyörällä jumppaillessa kipu sivaltaa lävitseni kuin minut olisi seivästetty lattiaan. Vaarallinen vehje. Makaan naamallani ja luulen halvaantuneeni, koska selkäranka ei liiku ja joka paikkaan sattuu. Kun onnistun kurottelemaan puhelimen käteen, soitan ensimmäisenä ystävän poikaystävälle, joka ei vastaa, mutta viestittää parturista perään: sopiiko jos soitan myöhemmin?  Sopiihan se, ihan ku mää tästä mihinkään olisin menossa. Ehdin miettiä, kauanko ihminen selviää syömättä ja juomatta. Valitsen eloonjäämisen ja näppäilen parturoitavan pahaa-aavistamattoman ystävän numeron. Helpotusitkuni säikäyttämä ritarillinen hän saapuu puolentunnin kuluessa, pukee tärisevän ja nolon ihmisriekaleen ja vie lääkäriin, jossa saan kipulääkettä, lihasrelaksanttia, saikkua ja nukkua.

Viikon kuluessa pää jo kääntyy ja vaikka niskaan sattuu edelleen, palaan ihmettelemään, miten kummassa mun elinaika tulee riittämään kaikkeen, mitä haluan tehdä?

Miten voi olla yhtä aikaa opettaja, ystävä, rakastaja, maailmanvalloittaja, jooga-guru, kolumnisti, tytär, koulumusikaalin ohjaaja, lapsenlapsi, joka käy kylässä, prinsessa, punaisen ristin vapaaehtoistyöntekijä, kutsuvieras, pöytätenniksen puoliammattilainen, äänestäjä, spontaani eläjä, helsinkiläinen, turkulainen, suurperheen äiti, runoilija, asuntosäästäjä, seinäkiipeilijä, virkamiesnainen, sisko, (kummi)täti, puolimaratoonari, kimppakyytiläinen, laulaja, koiran hoitaja, kissan hoitaja, norsun hoitaja, sienestäjä, innovatiivinen kokki, filosofian maisteri, aliaksen hallitseva korttelimestari, juhlakalu, käsilläseisoja, hän, joka muistaa ottaa vitamiinit aamuisin, jotka aloittaa lasillisella ph-arvoja tasoittavaa sitruunavettä?

Jos ei ehdi käydä edes Porvoossa?

Eaglemanin ajatuksia herättävässä novellissa Tuonpuoleista kuvataan paikaksi, jossa kaikki kokemuksensa elää udelleen siten, että samankaltaiset tapahtumat on ryhmitelty yhteen: Käytät kaksi kuukautta ajamalla autoa kotikadullasi, seitsemän kuukautta harrastat seksiä. Nukut kolmekymmentä vuotta avaamatta silmiäsi. Viisi kuukautta kuluu vessanpöntöllä lehtiä selaillen.

Tuonpuoleinen ei totta vie ole mitään herkkua puolentoista vuoden jonottamisineen, kuuden tunnin vihreän valon odottamisineen, seitsemän tunnin oksentamisineen, kuudenkymmenenseitsemän päivän sydänsuruineen, puolen vuoden mainosmaratoneineen ja viidenkymmenenyhden päivän mittaisine miettimisineen, mitä laittaisi päälleen.

Julmasti minua ravistelee kohta, jossa etsitään viidentoista kuukauden ajan kadonneita esineitä. Viisitoista kuukautta ei riittäisi tuonpuoleisessani mihinkään. Inhoan sitä, että olen sellainen hökäle, jolla on koko ajan joku hukassa, vaikka se aivan äsken oli tässä. Kun en keskity. Tai keskityn, mutta jo johonkin muuhun.

Tuonpuoleisessani juoksisin tosi monta hikistä päivää asemalaiturilla ehtiäkseni junaan. Melkein yhtä monta tuijottaisin hengästyneenä junan perävaloja tappiota nieleskellen. Viikkokausia pahoittelisin myöhästymisiäni. Ja siirtelisin papereita, niitä helposti hukkaan meneviä, pinosta toiseen. Tee-mukien sarjakaatelemisesta saisi myös komean pätkän. Sotkut pääsisi onneksi siivoamaan sitten kerralla. Kuinka surullista on tajuta, että aivan liian kauan olisin tyytymätön itseeni. Tuntisin alisuoriutuvani. Ulkonäkökriiseilisin monta kuukautta, vaikka jokainen minuutti on liikaa.

Kauhusta jäykkänä olen juuri saavuttamassa tietoisuuden siitä, kuinka tuskaisen pitkiä vuosikymmeniä viettäisin korjaten näitä aineita uudelleen ja uudelleen, kun erään lukiolaispojan päätäntä tulee hätiin: Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että tuonpuoleinen ei ole samanlainen kuin tekstissä, vaan tuonpuoleisessa saa kokea ne elämänsä hetket uudelleen, mitkä itse haluaa. ”Ihana ajatus”, kommentoin liikuttuneena konseptin laitaan. Hänen tuonpuoleisensa on ensimmäinen, johon olen koskaan halunnut uskoa.

Halu uskoa kasvaa mykistävien kuolinuutisten edessä. Onkohan 7000 metrin korkeudesta pudonneella vuorikiipeilijällä tuonpuoleisessa lukuisia lumisia huippuja ja auringonlaskuja ihailtavanaan? Valmistaako hän parhaillaan herkullista ankan rintaa, jauhaa kuuluisien mojitojensa sekaan tuoretta minttua? Hakeeko hän jälkiruuaksi maailman suurimman lakujätskiannoksen? Ehkä hän on saanut lumisista huipuista tarpeekseen ja nauttii auringonlaskunsa vaihteeksi tropiikissa...

Hiukan helpompi on hyväksyä se, että mummoni mies, jota olen pitänyt vaarina syntymästäni saakka, siirtyy tuonpuoleiseen viettämään 93-vuotis-syntymäpäiväänsä. Hän puristaa äitini kättä ja viimeisiksi sanoikseen tuskin kuuluvasti kiitos. Herrasmies loppuun saakka. Veljeni mielestä "vähän sellainen vihreä".

Viime kesänä oli meidän vuoromme viedä varavaarini ulos katsomaan maailmaa. Työntää häntä pyörätuolissa, kun hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Ajeluttaa hänet viimeistä kertaa mökilleen ja muihin tärkeisiin maisemiin. Hautajaisissa nyyhkimisen sijaan on merkittävää olla rakkaidensa lähellä, kun he elävät. 

Jotakin tunnen tehneeni oikein, vaikka minulla on lähelläolijana totta vie kunnostautumista.

Kylvän parvekkeelle basilikan ja rosmariinin. Kuoleman sijaan aion keskittyä elämään. Sepäs sattui myhäilee kolmen aamun päässä suvi suloinen aivan selvästi kutsuen kuin tilauksesta operiepulaisen elohon: kutkuttavan ihaniin reissuihin, lupaavaan läsnäoloon. Uusiin sellaisiin hetkiin, joissa kelpaa sitten tuonpuoleisessakin riemulla raidailla.

Wednesday, February 04, 2015

Throw me to the wolves and I will return leading the pack

Graduaineistossani käsitellään yhdessä ja yksinolon paradoksia eli suurin piirtein sitä, kuinka parisuhde ja rakkaus välttelevät toisiaan. Lohduton viesti kuuluu, ettei ulkoisesti esteetön rakkaus voi kestää. Pariutumisen näennäinen helppous eli se, että saamme aika vapaasti valita, ketä haluamme rakastaa, on sabotoinut jotain romanttiselle rakkaudelle ominaisia piirteitä. Ja koska rakastavaiset eivät enää länsimaissa liittoudu taistelemaan ulkomaailmasta tulevaa uhkaa, esimerkiksi eri kasteihin kuulumista, sovittuja avioliittoja tai riidoissa olevia mahtisukujaan vastaan, ovat kamppailut siirtyneet parisuhteen sisälle.

Kuolemattomia rakkaustarinoita halutaksemme on keksittävä jotain niin älytöntä kuin että tää toinen olis ihminen ja se toinen olis vampyyri. Ja tosielämässä hekään eivät kestä. 

Julistauduttuani suureksi rakkaustutkijaksi tulen ajatelleeksi sitä suutarinlapsiraukkaa, jolla ei ollut kenkiä. 

Onko mitään epätieteellisempää kuin kirjoittaa tutkimusta siitä, kuinka lohduton, avuton, haikea ja kuitenkin toiveikas tunnelma on Pmmp:n Päiväkoti-biisissä. Heilutella jalkoja. Purra huulta. Yrittää pysyä asiallisena. Ja järjissään katsellessaan samalla oslolaisen olohuoneen ikkunasta avautuvaa näkymää suoraan lapsien täyttämälle päiväkodin pihalle. Ne tuli leikkimään. Tietysti myös ilma on kauniimpi kuin aikoihin. Enkä itkekään - en, mutta pari kertaa hengitän kyllä syvään. 
Taisin jo silloin tietää, etten enää, sitten kuitenkaan, ollut sun tyttö.

On siedettävämpää olla oikeasti yksin kuin yksin yhdessä.
Kehrään ystävieni sylissä ja haluan, että minua silitetään.

Ystävät muistuttavat, ettei yhden tai kahden tai viidenkäänkymmenen pikkujulmurin vuoksi kannata muuttaa nunnaluostariin. 

Mutta ei kannata kuulosti minusta ihan kokeilemisen arvoiselta haasteelta silloinkin, kun esittelin gradun aiheen joskus sata vuotta sitten Turun yliopistossa. Eihän tästä voi tehdä. Tai voi, mutta hyvää arvosanaa se ei tule saamaan. 

Watch me.

Heitän luostarin kirjahyllystä vaaleanpunaisissa, arvoisissaan, kansissa erottuvalle Magnaksi arvioidulle epätieteelliselle tutkimukselleni onnellisen silmäyksen. Odotetusti teoriaosuuden ohueksi jääminen kerää moitteita, mutta analyysi todetaan taitavaksi ja kieli kauniiksi, paikoin jopa lyyriseksi.

Olen vihdoin, virallisesti ja täyspäiväisesti, äidinkielenopettaja.


Koulupäivän jälkeen kävellessäni M-junalle mietin lapsen kouluainetta ja hymyilen itsekseni. Kun tulen isoksi, haluan mennä naimisiin. Jos kukaan ei huoli minua, alan opettajaksi.

Ei mikään huono valinta. Vastavalmistuneilla opettaja-poloisilla ei tosiaan taida olla pahemmin aikaa tulla huolituiksi. Ja ovathan he puuduttavaa seuraa, herranjestas. Kuukausia sitten irtauduin kynän ja paperilehtiön kanssa treffeille, ensitreffeille vieläpä, joissa ihan oikeasti suunniteltiin mun tunteja!

En osaa sanoa, kumpi töihin hukuttautumisesta ja huolimis-asioiden vastenmielisyydestä on syy ja kumpi seuraus. Ovatko seuraavat ensitreffini seitsemän vuoden kuluttua suoraan alttarilla koko Suomen ihmeteltävänä, koska vain opettaessani heitin muun menemään? Vai hukuttaudunko töihin juuri vältelläkseni koko huolituksi tulemisen paradigmaa siihen liittyvine riskeineen, pelkoineen ja ahdistuksineen?

Usein opettajat ovat sillä tavalla liikaa tietäväistä sakkia, etteivät enää usko moniinkaan huolimisiin. Itse asiassa mitä enemmän he vastaanottavat keskiyöllä "teetkö mun kanssa vauvoja"-viestejä muiden poikaystäviltä, sitä kauempana huolimisesta he haluavat pysytellä.

Lukiolainen ei suostu kirjoittamaan. Hän ei ota pyynnöstäni, käskystäni, neuvottelustani eikä uhkauksestani huolimatta esille vihkoa ja kynää. Mä tulin lukioon, koska luulin, että täällä tehtäis järkeviä asioita ja luulin, että täällä tultais fiksummaksi. 

"Niin luulin minäkin" väsymykseni nostaa päätään. Kadun tuhahdusta heti, kun näen loukanneeni oppilasta.

Oho, ai niinku Challenge accepted?! nauraa toinen. Pyytäessäni keksimään argumentteja loman loppumisen ja kouluun palaamisen puolesta hän on erehtynyt sanomaan, että et säkään pysty.... 

Ai en pysty? 

Muutama viattomasti alkanut esimerkki kasvaa puolen oppitunnin pituiseksi intohimoiseksi tsemppi-puheeksi äidinkielen oppimisen tärkeydestä ja ihanuudesta teemalla "kieleni rajat ovat maailmani rajat", joka sisältää esimerkiksi osiot "kielihän on se, mikä erottaa ihmisen eläimestä", "kieli on kaiken ajattelemisen perusta" ja "äidinkieli on tunnekieli, joka läpäisee kaiken inhimillisen toiminnan" tosielämän esimerkkeineen. Myöhemmin tuuletan liikutuksen vallassa, kun vastaan tulee esseitä, joissa oppilaat ihan pokkana esittävät omina pohdintoinaan, kuinka kieli todellakin erottaa ihmisen eläimestä. Puheen retoriikka onkin sitä luokkaa, että kelpaisi helposti jonkun puolimakean jenkkileffan lentokenttäkohtaukseen. Tai pukukoppiin ennen viimeistä matsia, josta kaikki on kiinni. 

Se ensimmäinen lukiolainen, joka ei koko kaksoistunnin aikana ole suostunut tekemään yhtään ainoaa tehtävää, koska ne ovat tyhmiä, syö ilmapopcornejaan ja innostuu: Tää on just kovaa! Miksei meillä ole tämmöstä enemmän?! 

#Niinmuaki

Kun törmäsin muutama päivä sitten #metoo -kampanjaan, ylenkatsoin sitä, kuten lukuisia muitakin somekampanjoita. Vaikka tiesin aiheen koske...