Posts

Anna mun etsiä ja olla epävarma. Anna mun nähdä maailmaa.

Tiedätkö sen rasittavan äänen, joka juomapullosta lähtee, kun siitä juo? 
Jos et, olisitko ystävällinen ja kertoisit, mistä olet omasi hankkinut? Jonain päivänä nimittäin tuntuu, että olen aina se tyttö, jonka juomapullosta lähtee rasittava ääni.

Kallion kirjaston edessä napani korkeudelta rullailee ohi kaksi korkeintaan kahdeksanvuotiasta tyttöä. "Kumpi susta on vaikeempaa, skeittaaminen vai eläminen?" punatukkainen kysyy raitapaidalta, joka puuskahtaa empimättä: "No eläminen!" 

Kaikki, jotka ovat nähneet minut laudalla, tietävät, kuinka onnettoman tärisevästä kyydistä on kyse ja silti olen samaa mieltä. Molempia voi ehkä oppia.

Kanadassa luen espanjalaisen elokuvaohjaajan Keltaista elämäntaito-opasta, vaikka en koskaan lue elämäntaito-oppaita, jossa hän jakaa sen, mitä on tajunnut parannuttuaan syövästä kolme kertaa. Hän kehottaa kirjoittamaan ylös kysymykset, joita tulee mieleen. Parin päivän aikana olen miettinyt näköjään esimerkiksi sitä, voiko mustassa topissa ur…

Elämäni tiskijukat

Tiskatessa tulee mieleen, että vaikka välttelen sitä viime tippaan, upottaessani lopulta kädet lämpimään vaahtoon, on se yksi minussa hellimpiä tunteita herättäviä tapahtumia. Tiskatessahan ehtii ajatella kaikenlaista, tulee puhdasta ja selkeää.
Olen katsellut koko elämäni tiskaavia miehiä. Ensin isääni, jonka esimerkin myötä tasa-arvo on näyttäytynyt minulle aina itsestäänselvyytenä. Sitten veljiäni.
Ja mitä isot edellä, pienet perässä. Veljenpoikien tuli saada tiskata siitä asti, kun harja pysyi kädessä. Mukit eivät sitten aina pysyneetkään, mutta heidän riemukas tiskikokemuksensa lienee yhden Arabian astiaston arvoinen.
Tiskaavat miehet ovat tuskastuttavan hitaita ja perusteellisia. He ovat ihania. He saattavat esimerkiksi pestä torontolaisesta alakerran kaupasta minulle aamiaiseksi hakemansa omenankin astianpesuaineella. Useassa keittiössä, kaupungissa ja maassa olen ihastellut noita keskittyneitä t-paidan selkämyksiä, jotka pingottuvat kahden lapaluun väliin. Tiskaava mies ei ole me…

Höyheniin katsomatta

Isi on ottanut Berliinin matkalta mukaansa saksalaisen iltapäivälehden, koska sen takakannessa on juttu, jossa valtava nälkäinen haukka hyökkää lajilleen epätyypillisesti lokin kimppuun. Luontokuvaaja oli ikuistanut reportaasiin verenhimoisen kuvasarjan, jossa nälkäinen haukka liitelee meren yllä kuljettaen lokkiriepulaista valtavissa kynsissään. Se on mennyttä lokkia, ajattelee lukija. Vaan jostain ilmestyykin lokin hurjapäinen ystävä, syöksyy pelottomasti haukan ylle ja nokkii voimiensa takaa pedon päälakea, kunnes tämä päästää irti lounaastaan. Talking about love!

Kun isi mökillä esittelee artikkelia touhuissaan, mietin, mistä tuollaisia lokkeja löytyy!

Miksi olen vetänyt puoleeni enempikin niitä, jotka silmät kiiluen piirittävät minua mittaillen ja arvioiden, voisivatko kauttani saavuttaa jonkinlaista hyötyä mielipahasta piittaamatta. Monesti niillä on pesä jossain aivan muualla. Hyökkäilevät ahnaasti jäätelöni kimppuun. Ja kun tajuavat, ettei heille ole siitä herumassa, valitseva…

Tuonpuoleinen

Oliko se niin, että ne, jotka eivät itse osaa, opettavat?  Pädin oppilailleni, ettei ”Tuonpuoleinen” ole hyvä otsikko. He kirjoittivat aineistoesseitä David Eaglemanin novellista "Summa" (Tarinoita tuonpuoleisesta, 2009). Epäkiitolliseksi tehtäväkseni jää punakynän sauhuttaminen.
Koko kevään, kaiken hereilläoloajan, olen ollut niin opettaja, että en ole ollut mitään muuta. En ehtinyt. Uupumuksen murskaamana olen räjähtänyt itkuun kotimatkalla ruuhkametrossa. Rakastan työtäni, mutta sen määrä saa minut toisinaan huolestumaan.  Esseevuoriin hautautuneena en ole voinut välttyä miettimästä omaa rajallisuuttani. Ajan rajallisuutta. Olen maannut lattialla ja kuullut, kuinka elämä ajaa kotini ulkopuolella suhisten alas kolmatta linjaa. 

Kerran pystymättä liikkumaan. Voimapyörällä jumppaillessa kipu sivaltaa lävitseni kuin minut olisi seivästetty lattiaan. Vaarallinen vehje. Makaan naamallani ja luulen halvaantuneeni, koska selkäranka ei liiku ja joka paikkaan sattuu. Kun onnistun kurot…

Throw me to the wolves and I will return leading the pack

Graduaineistossani käsitellään yhdessä ja yksinolon paradoksia eli suurin piirtein sitä, kuinka parisuhde ja rakkaus välttelevät toisiaan. Lohduton viesti kuuluu, ettei ulkoisesti esteetön rakkaus voi kestää. Pariutumisen näennäinen helppous eli se, että saamme aika vapaasti valita, ketä haluamme rakastaa, on sabotoinut jotain romanttiselle rakkaudelle ominaisia piirteitä. Ja koska rakastavaiset eivät enää länsimaissa liittoudu taistelemaan ulkomaailmasta tulevaa uhkaa, esimerkiksi eri kasteihin kuulumista, sovittuja avioliittoja tai riidoissa olevia mahtisukujaan vastaan, ovat kamppailut siirtyneet parisuhteen sisälle.
Kuolemattomia rakkaustarinoita halutaksemme on keksittävä jotain niin älytöntä kuin että tää toinen olis ihminen ja se toinen olis vampyyri. Ja tosielämässä hekään eivät kestä. 
Julistauduttuani suureksi rakkaustutkijaksi tulen ajatelleeksi sitä suutarinlapsiraukkaa, jolla ei ollut kenkiä. 
Onko mitään epätieteellisempää kuin kirjoittaa tutkimusta siitä, kuinka lohduton, …

Dear haters! I have so much more for you to be mad at. Just be patient.

Eräänä sunnuntaina huomaan telkkarin jääneen päälle, kun kuulen naisäänen kertovan itsensä nolaamisen erikoisosaamisekseen. Liity kerhoon ystävä kallis. Sinkkulaivaa ei yleensä voi katsoa ulvomatta myötähäpeästä. Jostain syystä ihan aina ei ole varaa.

Syystä, joka kuuluu lokeroon: "todella herttaisella päättäväisyydellä viikonloppuyönä tehdyt valinnat".

Onneksi tänään ei ole sellainen sunnuntai. 

Silloin kun harmillisinta on, ettei Pete Parkkonen tykkää takaisin Tinderissä, ovat asiat melko mallikkaasti. Gradu on kansissa, maisterin paperit odottavat allekirjoituksia ja minä opetan täyttä päätä. Ja opin, lisää. Innostun ja jännitän ja onnistun ja epäonnistun aika vähän ja nautin. Ystävät vierailevat ja hemmottelevat tanssiaskelin, jouluisin asioin tai ihan vain olemalla siinä. 

Yksi heistä onnittelee lyhyehkön ajelehtimiseni päätymisestä ryhdikkyyteen ja aikaansaavuuteen. En edes ole koko ajan myöhässä. Hold that thought. Kumartuessaan ottamaan maitoa teehensä hän erehtyy vilkai…

Heartbreak makes you grow some balls

Yläkoulukäisten poikien ainekirjoituksissa, joissa piti kuvailla elämäänsä kymmenen vuoden kuluttua, toistuvat samat teemat. Minun iässäni pojat ovat rikkaita ja joko johtavassa asemassa tai töissä futiksen parissa. Melkein kaikkia on lykästänyt, koska suurin osa ajaa Lambourghinia, se on tärkeää. Heidän ikäisenään en edes tiennyt, mikä Lambourghini on. Jos tarkkoja ollaan, en tiedä vieläkään. Enemmän hämmennyn kuitenkin siitä, että jokaisella heistä on tyttöystävä tai vaimo. Suurimmalla osalla jaloissa hääräilee omia lapsiakin.

Missä vaiheessa se muuttuu? Mitä sellaista tapahtuu kymmenen vuoden aikana, että tyttöystävistä ja vaimoista hankkiudutaan eroon tai kierretään edelleen kaukaa, jos ollaan sinne saakka pystytty erossa pysymään?

Jos Dynamon tanssilattialla huutaa kolmen kieppeillä lähtevänsä puoleksi vuodeksi Torontoon, kerääntyy eteen nopeasti jono, josta tuuppailla matkoihinsa lakimiehiä ja urheilijoita ja ekonomeja, jotka kymmenen vuotta sitten luulivat äidinkielen ainekirjoit…